perjantai 8. joulukuuta 2017

Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla

"Kaikki vanhenemiseen liittyvä oli ikävää, vaati lääkärissäkäyntejä, virtsankarkailuun kehitettyjä pikkuhousunsuojia, kaksiteholaseja ja valokynää, kunnes lopulta päätyi makaamaan yksin omissa eritteissään."
(s. 30)

Heidi Mäkisen esikoisteos Ei saa mennä ulos saunaiholla (Karisto 2016) odotteli vuoroaan kirjahyllyssäni jonkun tovin, mutta onneksi se vuoro lopulta tuli, kun päätin kirjaston eräpäivän lähestyessä napata kirjan luettavakseni. Kyseessä on kirpeänlempeä romaani kolmesta naisesta: kuusikymppisestä Eevasta, kolmekymppisestä Sinistä ja Kyllikistä, sillä vaikka tämä kissa onkin, on se myös daami mitä suurimmassa määrin. Ja kyllähän niitä miehiäkin mukaan mahtuu. Ja kaikenlaisia sattumuksia.


Romaani vilisee todella hauskoja kielikuvia ja kerronta on letkeää. Siksi nautinkin lukemisesta erityisen paljon. Naurahduksien taustalla hyppii kuitenkin sangen usein ajatus: "Saako tälle edes nauraa?!" Saako pitää hauskana sitä, että rinnasta löytyneen kyhmyn seurauksena nainen pohtii, että kahdella eurolla pääsisi hengestään - se kun on näköalatornin pääsymaksu?! Niin, tämä romaani on jopa surkuhupaisa, sillä huumori ja vakavat aiheet kieppuvat yhteen toimivaksi sarkasminsävyiseksi kokonaisuudeksi, joka saa toisen silmän valumaan ilon ja toisen surun kyyneliä. Taidokasta!

"Pelkäsin, että mammografialaite menisi rikki ja rinta litistyisi ohueksi kuin paperikaistale. Sen voisi liimata valkkoiselle paperille kuin koulun pakollisessa kasvien keräilyssä aikoinaan. Paperin alareunaan kiinnitettäisiin paperilappu, johon kirjoitettaisiin tissien latinalainen nimi."
(s. 60)

Eeva on vanhempi nainen, joka on jäänyt leskeksi, ja iloitsee suuresti löytyneestä vapaudestaan - vaikka rintasyöpäkin tulee ja iskee. Sini taas on sinkku ja etsii epätoivon vimmalla itselleen aviomiestä. Eeva otattaa itsestään hautajaisvalokuvat valmiiksi, vaikkei tahdokaan vielä kuolla. Sini ostaa neljännen hääpukunsa, vaikkei edes seurustele. Kyllikki paistattelee omassa erinomaisuudessaan ja kärsii ilmeisesti aika pahoista harhoista. Jännitteet ovat siis taattuja ja henkilöhahmot herkullisia, vaikkakin ihan tavallisia ja todentuntuisia naisia (no, paitsi Kyllikki - tai mistäs minä kissoista tiedän). Ja naisten mukana tulee toki myös miehiä - saamattomia ja saavuttamattomia, vapaita ja varattuja, pettäviä ja pettyneitä. Ja myös niitä, joita rakastaa ja jotka uskaltavat tehdä samoin.


Sinin kautta kirjassa käsitellään naisten yksinäisyyttä ja ystävyyssuhteita, nykyajan somekulttuurin valheellisuutta, isättömyyttä ja vanhustenhoidon tilaa. Eeva taas antaa äänen yhteiskunnassa helposti unohtuville vanhemmille naisille (jotka ovat muuten seksuaalisia olentoja hekin), rintasyöpäpotilaille, vanhenemiselle ja vapautumiselle. Iäkkään hienostodaamin sielun omaava Kyllikki on pelkän narsistisen kissan sijasta oikeastaan ennemminkin nyky-yhteiskunnan pinnallisuuden metafora, ääni etuoikeutettujen kuplasta, jossa "[s]aa olla tyhmäkin jos on kaunis" (s.240), jossa tärkeintä on ulkokuori ja oma napa, ja jossa "taviksia" katsotaan karsaasti ja pitkin viiksekästä nenää. Entäs kun kuplasta kuuluvaa soraääntä ei enää noteeratakaan, vaan uskalletaan lähteä elämään ihan omannäköistä elämää?!

"Ihminen on kai sitten sama, vaikka ikääkin tulee ja ruumiinosia heitetään roskikseen." 
(s. 164)

Jotenkin näkisin ehkä kirjan kantavimpana teemana naisen sangen ahtaan roolin yhteiskunnassa. Lapseton sinkkunainen on säälittävä, mutta myös uhka. Iäkkäämpi leskinainen on väliinputoaja, jonka oletetaan lähinnä vain odottavan omaa kuolemaansa. Yksinhuoltajaäidillä taas ei ole valinnanvaraa parisuhteiden suhteen, ja markkina-arvo romahtaa lapsen myötä. Laihuus on ihanne, ja linjoistaan on pidettävä huolta viimeiseen asti. Kaksi naisista kuitenkin uhmaa näitä rooleja ja olettamuksia, heittäytyy elämään ja kokemaan - ja rakastamaan, vaikkei kaikki olisikaan kuin hääkuvastosta. Joskus sitä käy niin, että se, mistä on aiemmin haaveillut, ei olekaan enää lainkaan tärkeää.


Edellisessä postauksessani käsitelty Pertti Lassilan Kesän kerran mentyä (Teos 2017) oli suuri ihastuminen ja tämä Ei saa mennä ulos saunaiholla on kyllä samanmoinen elämys - eri syistä tosin. Ihastuin tämän romaanin suoruuteen: siihen, että asiat sanotaan, niin kuin ne ovat turhia kaunistelematta. Ja ihastuin siihen, että kirjan sivuilla vaikeistakin asioista puhutaan letkeään tyyliin ja niille pystytään nauramaan kuitenkaan pilkkaamatta tai väheksymättä. Joskus paras tapa käsitellä vaikeita asioita ja teemoja on huumori, ja tässä romaanissa se todella toimii!

Mutta saako saunaan mennä ulkoiholla?!

"--- aloin nähdä elämässä valoa. Jos en ihan aurinkoa niin ainakin kirkasvalolampun."
(s. 132)


Kissa hermostui kuvien ottohetkellä vain vähän. Kiitos, teidän korkea-arvoisuutenne. 


Tekijä: Heidi Mäkinen
Teos: Ei saa mennä ulos saunaiholla
Kustantaja: Karisto 2016
Sivuja: 242
Mistä: Kirjastosta

-Viivi

torstai 30. marraskuuta 2017

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

"---rakkaus on kuin ajaisi miehen kanssa tandempyörällä. On poljettava eikä voi pysähtyä miettimään, muuten kaatuu kumoon."
(s.88)

Ihastuminen ensisilmäyksellä? Kyllä niinkin voi tapahtua - minulle on viime aikoina tapahtunut kahdesti, toinen kerta oli tämän kirjan kanssa. Nappasin jo kesän korvilla kirjastosta lainaan pienen, iloisenvärisen kirjan (anteeksi kanssalähikirjastonasiakkaat kirjan panttaamisesta, kohta se on taas vapaana), joka sai odottaa sangen pitkään vuoroaan, mutta onneksi se lopulta vuoronsa sai.


Pertti Lassilan Kesän kerran mentyä (Teos 2017) on kaunis kirja (niin ulkoisesti kuin sisällööltäänkin) Hangosta, kesästä, ajasta - ja vähän kliseisestikin sodasta ja rakkaudesta. Se on romaani vahvoista naisista, vähän vähemmän vahvoista miehistä, nuoruudesta ja vanhenemisesta, kesästä ja sen päättymisestä, paratiisin katoamisesta ja ehkä vähän itsenkin. Kesäinen Hanko ja talvisodan rintama muodostavat melko jyrkän vastinparin, samoin kuin huoleton nuoruus ja kovin painava vanhuus - romaanissa on melkoisen paljon leikittelyä vastakkainasettelujen kanssa.

Ensimmäisessä osassa päähenkilö on Elsa, joka ehtii kesällä 1916 rakastua nuoreen merimieheen sen verran, että tulee maailmansodan jylyssä raskaaksi. Syntyy Taimi, joka kesällä 1939 rakastuu niinikään Hangossa Eeroon, jonka kanssa juttu ei jää ihan yhtä lyhyeksi, kuin äidillä aikoinaan, mutta kaikellahan on loppunsa. Ja lopullinen loppu monellekin asialle on sota, jota Eero käy kirjan kolmannessa ja viimeisessä osassa. Tämä osio jää erilaisen tyylinsä vuoksi hieman irralliseksi kirjan aiempiin, kirjaimellisestikin maalaileviin osiin nähden - kenties juuri siksi, että se on kuvaus  miesnäkökulmasta. Kaiken kaikkiaan kirjan henkilöhahmot jäävät melko utuisiksi ja etäisiksi, mutta heidän kauttaan tarina tulee kuitenkin kerrotuksi sellaisena, kuin se on. Tässä tarinassa tärkeämpiä ovat ihmistä suuremmat asiat.

"Miksi minun pitäisi olla murheissani siitä, että olen nainen, jolla on ollut mies vieressään, ja mies meni laivalleen. Ei se suuri tapaus ollut, parempikin ettei ollut, koska minä olisin voinut jäädä sen vangiksi ja mieheen kiinni, vaikka minä haluan olla vapaa ja valita itselleni kenet tahdon."
(s.15)

Vaikka romaanista juoni löytyykin ja sieltä muun muassa se tavallinen tarina, on kirjan ehdottomasti parasta antia sen mielestäni äärimmäisen kaunis kieli, maalaileva ote, pumpulinen tunnelma sekä mietiskelevä tyyli. Niin, oikeastaan joskus Kesän kerran mentyä tuntuu enemmänkin kokoelmalta elämänviisauksia, kuin "perinteiseltä" romaanilta. Mutta siksi nautinkin siitä niin paljon. Oi oivalluksia!


Usein pysähdyin miettimään, kuinka kauniisti Lassila osaa käsitellä niinkin ikäviä asioita, kuin lapsen saamista yksin, kuolemaa ja sydänsuruja; kaunistelematta, mutta kauniisti. Erityisen koskettavasti kirjailija kohtelee nuoria naisia, vapaita ja vahvoja sellaisia, jotka puskevat eteenpäin, eivätkä mieti sitä, mikä jäi taakse, vaikka vähän miettivätkin. Vastavoimana tälle nuoruuden vaivattomuudelle kirjassa on muutama elämää nähnyt vanhuudentunkkainen hahmo, jotka jo käsittävät elämän rajallisuuden ja tekojen ja tekemättä jättämisten seuraukset sangen kovalla, mutta jähmeällä intensiteetillä. Intensiteettiä (muttei jähmeää sellaista) löytyy kyllä myös nuorista miehistä, jotka näyttävät olevan niin sodassa kuin rakkaudessakin erityisen tunteikkaita. Ehkä se onkin niin... Ehkä miehet ovatkin paljon tunteellisempia, kuin enemmän tai vähemmän järjellä eteenpäin puskevat naiset. Ainakin tässä kirjassa.

Tämä melkomoisen ohut kirja on nopea lukea, mutta jättää kuitenkin paljon ajateltavaa ja pureskeltavaa. Tulen mielessäni palaamaan tähän teokseen varmasti vielä moneen otteeseen. Kirjojen pureskelu on hauskaa ja tämän kirjan tunnelma jää takuulla mieleeni pitkäksi aikaa!

Vielä on kuukausi vuotta jäljellä, eli lukuaikaakin vielä on (jos muu elämä suo), mutta nyt uskaltaudun kuitenkin sanomaan, että tämä oli itselleni ehdottomasti tämän vuoden  (tähän asti) mieleenpainuvin lukukokemus (Lempi hyvänä kakkosena!). Ja taas kerran huomio kansitaiteeseen: Camilla Pentin loihtima kansi on mielestäni todella söötti ja onnistuu kiteyttämään kirjan tunnelman erittäin hyvin!

"Maailma on monimutkainen, mutta se, mitä ihmiselle tapahtuu, on useimmiten yksinkertaista ja tavallista, sitä samaa, mitä muillekin tapahtuu ja on tapahtunut."
(s. 183)

Joskus rakkaus loppuu ja joskus loppuu sotakin - välillä samaan aikaan.



TekijäPertti Lassila
TeosKesän kerran mentyä
KustantajaTeos 2017 
Sivuja: 188
Mistä: Kirjastosta

-Viivi

maanantai 27. marraskuuta 2017

Paula Havaste: Maan vihat

Tervehdys ikuisuuksien takaa!

Tämä blogipostaus on odotellut vuoroaan jo jonkun tovin sekä siksi, että kirjan lukemiseen meni tavallista pitempi aika, että siksi, että itse tämän arvion kirjoittamiseen ei ole meinannut löytyä aikaa. Elämäni on viime aikoina mullistunut melkoisesti, ja niissä pyörteissä lukeminen ja kirjoittaminen ovat jääneet valitettavan vähille. Samalla on taas kerran tullut pohdittua koko blogaamisen ideaa ja järkeä, mutta joku se kuitenkin vetää aina luomaan vielä yhden uuden blogitekstin.


Tällä kertaa käsittelyssä on Paula Havasteen Maan vihat (Gummerus 2015), Vihat-sarjan toinen osa (kaikkiaan 4 kirjasta), jossa tappuraisen Kerten taiantäyteinen elämä 1100-luvulla saa jatkoa. Sarjan ensimmäisen osan  Tuulen vihat (Gummerus 2014) luin ja arvostelin jo aiemmin (tässä linkki), eivätkä fiilikseni sarjasta ole juurikaan muuttuneet toisen kirjan myötä: kiehtovaa viihdettä, mutta ei yhtä vavisuttavaa, kuin mitä Havasteen Lapinmaa-sarja aikoinaan lukukokemuksena minulle oli.

Muinainen usko ja ihmiset heräävät tämänkin kirjan sivuilla henkiin, ja erityisen hienoa on tutustua muinaiseen Tukholmaan, joka oli 1100-luvullakin merkittävä ja suuri keskus, mutta nykymittapuulla vain vaivaisen kylän kokoinen kyhäelmä. Miljöö on itselleni uusi tuttavuus, ja tekee tarinasta erityisen tuttavuuden. Kerten tie vie siis kirkonmies Arimon mukana meren taakse, missä monenmoisten kulttuurien yhteentörmäykset ovat väistämättömiä, eikä Kerten elo ole suinkaan helppoa.

Suuren seikkailun oheen mahtuu myös keskiaikaisen naisen arjen kuvausta, ja se on edelleenkin mielestäni Havasteen kirjojen parasta antia. Muinainen elo tulee läheiseksi ja tutuksi; yrtit, ruoka-aineet, sairauksien hoito ja arki ylipäänsä loitsitaan silmien eteen tarkasti, muttei kuivasti tai luennoivasti. Muinaisusko kiehtoo ja sen törmääminen kristinuskon kanssa (tästä aiheesta olen kyllä viime aikoina tarkoituksettomasti lukenut todella paljon) saa pohtimaan uskontojen eroja ja yhtäläisyyksiä, ihmisen perimmäistä olemusta ja asioiden oikeutusta ja tuomittavuutta.

Kertte hahmona tuntuu pehmenneen edelliseen kirjaan verrattuna aika tavalla. Samaa tahtoa ja voimaa naisessa tuntuu olevan, mutta tietty kylmyys ja ehdottomuus ovat poissa. Aivan kuin pahin terä olisi naisesta tylsynyt äkkiä pois. Hahmo on näin ollen kenties hieman miellyttävämpi ja siten samaistuttavampi, mutta en tiedä, onko tämä persoonan muutos täysin uskottava.


Maan vihat on viihdyttävä kirja ja helppo lukea, mutta kenties aavistuksen liian pitkä. Ei siksi, etteikö kirjaa jaksaisi lukea, vaan siksi, että sisältöä olisi saanut mielestäni tiivistettyä. Nyt romaanissa tuntuu olevan valitettavan paljon toistoa ja kertausta, itsestäänselvyyksiä ja ennalta-arvattavuuksia. Eivät nämäkään seikat  kirjasta millään muotoa huonoksi tee, mutta itse ehkä odotin (ja odotan kirjoilta ylipäätään)  hieman enemmän haastavuutta ja koukkuja. Sanoisinko, että Vihat-sarja on tähän asti ollut taattua viihdettä, muttei mieltä järisyttävää luettavaa. Tarvitseekos sen tietysti aina ollakaan...

Vaikka Vihat-sarja ei olekaan mielestäni täysin vastannut odotuksiani, aion lukea Kerten tarinan loppuun saakka. Luvassa on vielä 2 romaania: Veden vihat (Gummerus 2016) ja Lumen armo (Gummerus 2017), enkä epäröi tarttua niihin heti, kun vain suinkin kykenen.

Ja erityishuomio kirjan Eevaliina Rusasen kansitaiteeseen: kirjahan on aivan todella kaunis (kuten sarjan muutkin jäsenet)!


Tekijä: Paula Havaste 
Teos: Maan vihat
Kustantaja: Gummerus 2015 
Sivuja: 452
Mistä: Kirjastosta

-Viivi

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Tuula Väisänen: Ida

"Ihminen oli loputtomasta häärinnästään ja keekoilustaan huolimatta kuitenkin surkuteltavan pieni ja hetkellinen. Vaikka yrittäisi hypätä kuinka korkealle tahansa. Parhaimmatkin yritykset näyttivät surkuteltavilta yritelmiltä ja päätyivät lopulta nilkan nyrjähtämiseen."
(s.23)

Syksyinen tervehdys!

Tällä kertaa käsiteltävänä on (kuten ehkä otsikostakin saattaa päätellä) Tuula Väisäsen, teatteriohjaajan ja käsikirjoittajan, esikoisromaani Ida (Nordbooks 2017). Ida on pieni ja kepeä käsissä, mutta raskas ja synkeä sisältä. Kirjan kansi on mielestäni erityisen kaunis, mutta myös erityisen osuva: siinä on kiteytetty mielestäni täydellisesti romaanin tunnelma - harmaa ja melankolinen, painostava ja kylmäävä. Ja aavemainen tyttö irtonaisena, mutta silti osana kuvaa.


Ida on tarina Idasta, 1800-luvulla elävästä suomalaistytöstä, joka joutuu nälkävuosina ruijalaisen kauppiasperheen kasvatiksi, ja sieltä Kåfjordiin toiseen norjalaiseen kauppiasperheeseen piiaksi. Idan elämä on yhtä ulkopuolisuutta, erilaisuutta, hyljeksimistä, syrjintää ja yksinäisyyttä. Muiden ohjailua, muiden tarttumista kylmin ja kovin kourin hänen kohtaloonsa, koska luulevat olevansa siihen oikeutettuja. Kirjan kannessa oleva naishahmo on aavemainen, ja sitä Ida on: tuskin edes olemassa. Ja kun sitten joku lopulta näkee hänet kokonaisena, elävänä, ihmisenä, viedään sekin häneltä pois, koska ei hänen ajatella sitä kaipaavankaan.

"Hän ei ollut koskaan kuulunut kylään. Hän ei ollut kuulunut koskaan mihinkään. Kaikki hänen omansa oli viety pois." 
(s.168)

Tarina on riipaiseva ja henkilöhahmot melkeinpä inhorealistisia. Kauppiasmiehet ovat molemmat naistensa edessä tahdottomia riepuja; hyvä pilkahtelee heissä, mutta ei pääse pehmenneestä selkärangasta, löysän nahan läpi ulos koskettamaan Idaa. Naiset taas ovat kovia ja kylmiä, tunteettomia (paitsi vihan ja inhon tunteissaan) ja raakoja - poisluettuna Idan rakastava kasvattiäiti, joka kuolee tämän ollessa pieni tyttö. On olemassa muutama toivon pilkahdus, muutama lämmin ihminen, mutta heidät kaikki viedään aina Idalta pois. Muutama oma asia - piirrokset, koru ja maailmaakin suurempi - joihin kajotaan ja jotka kaikki riivitään Idan käsistä. Pois.


Kirjassa on kauniita kielikuvia ja kirjailija loihtii sivuille taitavasti pohjoisnorjalaisen vuonomaiseman myrskyineen ja tyrskyineen. Muutamia kielellisiä kömmähdyksiä mahtuu mukaan, ja välillä juonellinen poukkoilu hankaloittaa tarinan seuraamista, mutta tarina osaa kyllä pitää otteessaan. Kertomuksen imu on vahva, mutta aiheensa vuoksi kirjaa on välillä vaikeaa lukea. Rankkaa, ettenkö sanoisi. Siellä täällä kimaltelevat todella upeat kielikuvat toimivat rujon tarinan kaunistuksina.

"Aurinko veisteli ilmaan ihmisten höyryävistä nauruista ja puheista kuvioita, jotka olivat keskeltä kuin ohutta harsoa, miltei tyhjiä, mutta niillä oli höyryisen selvät rajat."
(s. 104)

Kirjan antoisinta antia oli itselleni ehdottomasti Ruijan suomalaisten eli kveenien historiaan tutustuminen (melko pintaraapaisuna, mutta kuitenkin). En tiennytkään, että katovuodet ajoivat epätoivoiset suomalaiset Pohjois-Norjan kala-apajille leveämmän leivän toivossa - ja päätyivät usein taistelemaan hengestään merellä. En myöskään tiennyt, että lappalaiset myivät suomalaisia lapsia norjalaisperheisiin. Kiehtovaa, vaikkakin kylmäävää, tietoa menneiltä ajoilta!

Ida on surullinen tarina juurettomuudesta. Se ei ole kevyttä lukemista, vaan vaatii aikansa ja tilansa - ja lukijalta sopivan vahvan mielentilan. En usein etsiydy suuria (ainakaan negatiivisia) tunteita herättävien kirjojen pariin, sillä niitä minulla riittää omastakin takaa. Olen silti onnellinen siitä, että luin Idan - että tutustuin tuon haamumaisen hahmon elämään ja kveenien historiaan. Välillä on hyvä kohdata tarinoita ja ihmisiä, jotka eivät viehätä, vaan suorastaan karmivat.

TekijäTuula Väisänen
TeosIda
KustantajaNordbooks 2017
Sivuja: 176
Mistä: Kirjastosta

-Viivi

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Eira Pättikangas: Punainen silkkinauha

Hei taas, arvoisa lukijani!

Törmäsin vuoden alussa kirjastossa haahuillessani aivan sattumalta kirjailijaa, josta en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan. Kyseessä on Eira Pättikangas, ja mielenkiintoni heräsi. Nappasin tuolloin mukaani kirjan Savilinnun sukua (Karisto 2007), joka vei minut muassaan historialliselle Pohjanmaalle, nuoren Alliisan seuraan. Ihastuin kirjaan ja etenkin rikkaaseen pohjalaismurteeseen niin, että tahdoin tutustua kirjailijan muuhunkin tuotantoon. Ja toki samalla itse kirjailijaan, joka oli minulle tyystin tuntematon.

Kovin montaa blogipostauta en Pättikankaan kirjoista ole löytänyt, mutta muutama nettiartikkeli hänestä löytyy. Näistä yksi on Ylen artikkeli vuodelta 2016, jossa kerrotaan, että Pättikangas oli ainakin vielä viime vuonna monen pohjalaiskirjaston lainatuin tai yksi lainatuimmista kirjailijoista. Muualta maastakin lainakertoja kertyy vuosittain kymmeniä tuhansia. Kyseessä on siis eittämättä "kansan" keskuudessa rakastettu kirjailija, ja siksi koen, että hänen tulisi ehdottomasti saada enemmän huomiota myös kirjablogeissa. Ainakin minun blogissani.

Ylen artikkelissa Pättikangasta nimitetään murrekirjailijaksi, ja sitähän totta vieköön on. Kirjojen repliikit on kirjoitettu elävällä pohjalaismurteella, ja kyllä tällainen pohjoiskarjalainenkin pääsee sisälle oudolta kalskahtavaan kieleen, kunhan vähän ensin tavailee. Pohjalainen mielenlaatukin avautuu aivan uudella tavalla, kun henkilöt puhelevat omaan malliinsa; kieli on tunnetusti olennainen osa ajatteluamme. Ja se puheenparsi muuten tarttuu! Monta kertaa kirjan luvun lomassa huomasin jopa ajattelevani pohojalaasittain.


Luettelo Pättikankaan kirjoista löytyy Kariston sivuilta, ja tähän mennessä teoksia on ilmestynyt jo parikymmentä, viimeisin Myöhään kukkivat kukat tänä vuonna. Paljon on siis luvassa mielekästä luettavaa itsellenikin, sillä näin kahden romaanin huimalla kokemuksella voin sanoa pitäväni Pättikankaan teoksista. Pohjalaisuuden lisäksi Pättikankaan teoksissa viehättää historia, joka jaksaa kiinnostaa minua aina vain (täällä blogissakin olen tainnut lähinnä käsitellä historiallisia romaaneja - hups!).

Juuri lukemani Punainen silkkinauha (Karisto 2005) sijoittuu 1800-luvun Pohjanmaalle, aiempi tuttavuus Savilinnun sukua vielä kauemmas historiaan. Juoniin mahtuu paljon suuria tunteita ja rakkautta, vahvoja naisia, vastoinkäymisiä - ja lopulta onnellinen loppu. Tämän vuoksi miellän Pättikankaan teokset turvalliseksi luettavaksi: melkolailla ennakoitaviksi, helppolukuisiksi ja -tajuisiksi, viihdyttäviksi ja kuitenkin sivistäviksi (arjen historiaan tutustuminen on aina hienoa). Tässä varmasti syy näiden pohjalaiskirjojen suosioon.

"Mä en laukkuryssistä tykkää - - - Ne lirkutteloo ku alakukesän satakielet pajupuskas ja saa akkaan pöntöt hujahrokses sekaasin. En oo koskaa ymmärtäny, minkä tähäre täysijärkiset naiset sillä lailla villaantuu. Äireelläs oli tuuria, Sannalta vietihin vain karvat päästä, sulta meinatahan ottaa enemmän."
(s. 172)

Kyllä, Punaisen silkkinauhankin juoni oli melko ennalta-arvattava, ja havaittavissa oli oikeastaan kaksi tuttua teemaa: ryysyistä rikkauksiin ja se tavallinen tarina. Kaikkia ennakoitavuus ei välttämättä miellytä, sen ymmärrän, mutta ainakin itse kaipaan välillä luettavaa, joka ei niinkään haasta, vaan lähinnä viihdyttää olematta kuitenkaan tylsää tai typerää. Punainen silkkinauha ei tylsistytä, vaan nuoren Leenan tarina kerjuulta kauppaneidiksi jaksaa pitää otteessaan. Ryysyläis- ja rakkaustarinan lisäksi romaanin parasta antia on pienen ihmisen elämän kuvaus - arjen ja naisen historian esiin loihtiminen ja eloon puhaltaminen. Siinä Pättikangas on todella taitava. Sekä vahvojen naishahmojen luomisessa.


Suosittelen ehdottomasti tutustumaan Pättikankaan teoksiin, jos niihin ei vielä ole törmännyt, ja jos rakastaa historiallisia romaaneja ja ihmiskohtaloiden kuvauksia. Omassa lukupinossani odottaa peräti kolme Eira Pättikankaan teosta: Helmisimpukka (Karisto 1999), Paulapolku (2002) ja Aurinkokello (2004) - romaanisarja, joka vie aina 1300-luvulle asti. En malta odottaa!


Tekijä: Eira Pättikangas
TeosPunainen silkkinauha
Kustantaja: Karisto 2006
Sivuja: 263
Mistä: Kirjastosta

-Viivi

maanantai 4. syyskuuta 2017

Paula Havaste: Tuulen vihat

Hei taas!

Edellinen postaus Minna Rytisalon Lempi-romaanista (Gummerus 2016) oli jo teksti, joka meinasi jäädä kokonaan kirjoittamatta. Mutta ei, pakkohan tämäkin kirja on käsitellä täällä blogissa Instagram-huomion lisäksi. Kyseessä on siis yhden lempikirjailijoistani (koska historia), Paula Havasteen, romaani Tuulen vihat (Gummerus 2014), jonka kyydissä pääsee 1100-luvun Suomeen, maailmaan, jossa vallalla ovat vielä taiat ja taikausko, jossa henget elävät rinnan ihmisten kanssa, mutta johon kristinusko on tekemässä tuloaan aika yllättävälläkin tavalla. (Näin sivuhuomiona, että aika moni äskettäin lukemistani romaaneista on ainakin sivunnut kristinuskon saapumista Suomeen, kuten esimerkiksi Päivi Alasalmen Joenjoen laulu (Gummerus 2013) - mielenkiintoinen sattumus!)


Tuulen vihat -romaanin päähenkilö on Kertte, nuori ja erilainen nainen, joka rikkoo perinteisiä rajoja niin tahtoen kuin tahtomattaankin. Henkien ja taikojen maailmaan sukeltaminen on mielestäni kirjan parasta antia: mikäpä hienompaa, kuin tutustua muinaiseen suomalaiseen uskoon, taikoihin ja perinteisiin, jotka ovat valitettavan vieraita tällaiselle nykykansalaiselle. Kerten kerassa matka muinais-Suomeen sujuu rattoisasti, eikä suhteellisen runsas sivumäärä tunnu todellakaan liialta. Nainen itse jättäytyy kuitenkin hieman etäiseksi. Kertestä on aika vaikea saada otetta, ja siksi tarinan lukeminen on välillä aikamoista miihailua; samaistunko tähän hahmoon, vai enkö pidä hänestä ollenkaan?!


Olen pitänyt Havasteen kirjoista eritoten mainion kielen ja vaivattomasti eteen taiotun menneen maailman ansiosta. Siinä mielessä tämä romaaninelikon ensimmäinen osa ei pettänyt. Silti tuntuu, että aivan Lapinmaa-sarjan (Kymmenen onnen Anna, Kotasavun Marja, Lapinmaan Nilla sekä Maaren, samaanien sukua) lumoon tämä Kerten kertomus ei yltänyt. Syitä voi olla monia, myös henkilökohtaisia, sillä luin Tuulen vihoja aikana, jolloin elämäni oli aikalailla myllerryksessä. Tämä uuden sarjan aloitus ei ollut millään tavoin huono, mutta joku aikaisemmista Havasteen kirjoista tuttu tenho jäi lukukokemuksestani uupumaan. En silti voi missään nimessä olla lukematta nelikon loppujakin osia (Maan vihat, Veden vihat ja vasta viime kuussa ilmestynyt Lumen armo), sillä vaikka joku taika puuttuikin, nautin Kerten tarinan lukemisesta suuresti. Viihdyttävyys ja historialliset faktat muodostavat romaanin sivuilla mainion dueton, joka toimii.

Jos rakastaa historiallisia romaaneja, mystiikkaa ja ihmiselämän kiemuroita, suosittelen tarttumaan Paula Havasteen romaaneihin. Ja jos rakastaa yllättävää loppukoukkua, kannattaa ehdottomasti lukea Tuulen vihat. Pääsipä yllättämään minut, mokoma!


TekijäPaula Havaste
Teos: Tuulen vihat
KustantajaGummerus 2014
Sivuja: 383
Mistä: Kirjastosta

-Viivi

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Minna Rytisalo: Lempi

On kulunut ihan liian pitkä aika edellisestä postauksestani, mutta elämä on ollut täynnä muutoksia, ja olen yrittänyt solmia vanhaa ja uutta toimivaksi kuvioksi. Samalla olen pohtinut, mistä luopuisin - kaksi blogia ja neljä  Instagram-tiliä ovat aikamoisia ylläpidettäviä opintojen ja vanhemmuuden ohessa. Ensin mietin, että keskittyisin Laulu tulipunaisesta huulipunasta -kosmetiikkablogiini, ja Kirjailuja olisi lähinnä Instagram-lukupäiväkirja.

Sitten sain erään sähköpostiviestin. Se viesti tulee lämmittämään mieltäni varmasti aina. Aina. Se oli monella tapaa hyvin merkityksellinen yhteydenotto. Viestin luettuani päätin, että kirjat jos mikä ansaitsevat aikani ja blogihuomioni. Ja siksi otankin nyt vähän takapakkia, ja kirjoitan postauksen kirjasta, jonka luin jo kuukausi sitten, josta tein jo Instagram-postauksen, ja josta en ajatellut kirjoittavani enempää. Tästä teoksesta on pakko kirjoittaa, ymmärrän sen nyt.


Minna Rytisalon Lempi (Gummerus 2016) on puhuttanut kirjayhteisössä niin paljon, että minun oli pakko tarttua siihen itsekin. Onko kyseessä tosiaan niin lumoava teos, kuin suurin osa arvosteluista antaa ymmärtää (toki, kuten aina, on olemassa myöskin täysin vastakkaisia mielipiteitä - ah, tätä kirjamaailman rikkautta!)? Minä en tiedä, mikä Lempissä viehättää. Mutta kyllä vain viehättää. Lempistä kehkeentyi minullekin yksi tämän vuoden luettujen helmistä.

Ajallisesti Lempi sijoittuu Lapin sotaan - ja Siskon mukana nykyaikaan asti. Mikään sotahistoriallinen dokumentti tämä kirja ei ole, vaan romaani rakkaudesta, kateudesta, sisaruudesta - vihan ja rakkauden tuhovoimasta. Juonellisesti Lempi tuntuu itselleni ajoittain hieman epäuskottavalta, mutta sitähän se lumovoima osaksi on - totuuden ja tarun makeankarvasta cocktailia, ihmiskohtaloiden sotkuista vyyhtiä ja elämän sattumanvaraisuutta.


Kirjan erityistä antia on se, että Lempi ei pääse ääneen ollenkaan, vaikka onkin kirjan eittämätön päähenkilö. Jokaisella kirjan kolmesta kertojasta (Lempin mies, näiden piika ja Lempin kaksossisko) on oma näkemyksensä tästä nuoresta naisesta; jokainen katsoo ja puhuttelee häntä omasta näkökulmastaan. Kun kertojat kertovat Lempistä, kertovat he sittenkin enemmän itsestään. Se, millaisena toisen ihmisen näet, onkin ennemmin kuva sinusta itsestäsi. Eikä kukaan koskaan voi tuntea toista ihmistä täysin - jos nyt itseäänkään. Kuva Lempistä täydentyy, muuttuu ja muovautuu, mutta täydelliseksi se ei tule, ei tosiaankaan.

Lempin kieli on kaunista. Maalailevaa. Taidokasta. Se imaisee mukaansa niin, että lukija ei edes huomaa lukevansa todella karmaisevaa tarinaa. Kaunis kieli ja hirveä tarina sen paljon puhutun lumon kai tekevät. Tuo lumo ei itselleni näyttäydy kauniina, vaan riipivänä ja henkeäsalpaavana: kuin kulkisi yksin yöllisessä kesämetsässä, jonka sumu on kuin samettia, ja jossa on toisaalta niin kaunista ja rauhallista, ja toisaalta jotain todella uhkaavaa. Petollista.


Kielellä leikkiminen on aina ollut mieleeni, ja siksi loppuviimein rakastuin Lempiinkin. Rakastettu, jonka nimi on Lempi. Sisko, jonka nimi on Sisko. Lempikirja vai Lempi-kirja? Kuka on Lempi, mitä on lempi?

Lempi on itselleni kirja, josta on hankala muodostaa mielipidettä. Kieli ja kielelliset leikit ihastuttavat, juoni hirvittää ja henkilöhahmot epäilyttävät. Joku siinä kuitenkin on. Joku kaikkea tätä suurempi, joka sytyttää lemmen tähän kirjaan. Harvan kirjan tunnelma jää näin vahvasti elämään sisuksiini, kuin Lempin/Lemmen. Kannan tätä pitkään mukanani.


Tekijä: Minna Rytisalo  
Teos: Lempi
Kustantaja: Gummerus 2016
Sivuja: 234
Mistä: Kirjastosta

-Viivi

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Ann-Mari Leinonen: Sentillä rakkautta - liattu

"Paikkani oli taas näytetty. Se oli maassa, siellä missä paskan paikka on." 
(s. 347)

Jotkut kirjat ovat helppoja ja keveitä luettavia, joiden parissa lukija saa viskata aivonsa narikkaan. Ann-Mari Leinosen Sentillä rakkautta - liattu (Rose-kustannus 2017) ei ole sellainen, ei todellakaan. Kun kirjan teemoina pyörivät raiskaus, menetykset, sairaudet, seksuaalisuus, lapsettomuus, henkinen hyväksikäyttö ja arvottomuus, on tuloksena kaikkea muuta, kuin kepeä kesäromaani. Mykistävintä on se, että tämä esikoinen on omaelämäkerrallinen, "tositapahtumia mukaileva", kuten kustantamon sivuilla sanotaan.

Mykistävää tosiaan. En tiedä, mitä ajatella, mitä sanoa.


Leinonen nappaa lukijan heti alusta syvälle, suoraan ihonsa alle, häpeilemättä, peittelemättä. Kaunistelematta. Silmille rävähtää heti ensimmäisillä sivuilla sellainen maailma, jota ei soisi olevan olemassakaan. Siinä maailmassa murskataan ihmisarvo, naiseus, kunnia, luottamus, kaikki. Yhä uudelleen ja uudelleen. Kun tuntuu, että pohja on saavutettu, matto vetäistään vielä kerran alta. Selkään nakataan vielä uusi puukko, vielä vähän syvemmälle.

Lukija saa tietää hetki hetkeltä, kuinka todella nöyryyttävä raiskaus etenee. Lukija saa lukea päivä päivältä, kuinka suhde varattuun, sadistisen ailahtelevaan mieheen muotoutuu. Lukija saa nähdä sekunti sekunnilta, kuinka kertoja uppoutuu intohimon ja seksuaalisen nautinnon aallokkoon. Lukija myötäelää viikko viikolta surua, jota rakkaimman ihmisen menettäminen aiheuttaa. Kuukausi kuukaudelta, kuinka kaikki kaatuu yhä uudelleen, yhä pahemmin. Vuosi vuodelta, kuinka ihmisen arvo aina vain mitataan senteissä - mitä enemmän senttejä, sitä arvottomampi ihminen.

Ja mitä tapahtuu, kun ihminen menettää arvonsa omissa silmissään. Kun ei kunnioita itseään lopulta enää lainkaan. Kun ihminen kerjää rakkautta, mutta ei osaa itse rakastaa itseään.

Kirjan kuvasto ei ole kaunista, vaan välillä jopa inhorealistista. Täysin peittelemätöntä ja viiltävän avointa. Siksi kirjaa ei ole helppo lukea. Kieli sen sijaan imaisee tarinaan niin (ajoittaisista kömmähdyksistä huolimatta), että kirjaa ei silti pysty laskemaan käsistään. Jouduin kamppailemaan jatkuvasti sisälläni kirkuvan "Ei, ei ei enää!" -mantran ja kirjan imun välissä. Aikaa tämän kirjan lukemiseen kannattaa varata. Ja resursseja. Mahdollisuuksia työstää herääviä ajatuksiaan, tuntemuksiaan, mieleen muistuvia kokemuksiaan. Toisen henkilökohtainen tarina muuttuu hiljaiseksi vuoropuheluksi, omien kokemusten peilailuksi, jaetuksi kokemukseksi.

Maailma ei ole aina kaunis, suomalainenkaan yhteiskunta ei ole idylli. Ja ihmiset - miten ihmiset voivat olla niin pahoja niin itselleen kuin toisilleenkin?! Onneksi on olemassa myös ystävyyttä, rakkautta, aitoa välittämistä. Onneksi.


Sentillä rakkautta - liattu on kirja, jonka muistan varmasti aina. Se on todella ravisteleva lukukokemus, jonka prosessointiin minulla menee eittämättä vielä pitkä tovi. Se on kirja, joka nykäisee epämukavuusalueelle niin, että rytisee. Ennen kaikkea se on kuitenkin kirja, jolle on paikkansa tässä maailmassa ja tässä yhteiskunnassa. Se on rohkea teko. Teos, joka antaa äänen monelle ihmiselle, vaikka onkin vain yhden ihmisen henkilökohtainen tarina: raiskatuille, henkisesti hyväksikäytetyille, läheisensä haudanneille, kroonisesti sairaille, lapsettomille, rakkaudesta haaveileville, yksinäisille, ylipainoisille tai muutoin muottiin mahtumattomille, maahan miljoona kertaa tallotuille. Se on kirjoitettu auttamaan muita, antamaan vertaistukea, ja niin se eittämättä tekeekin. Tarttumapintaa on valtavasti. Mieleen puskee niin paljon sanoja, että olen melkein sanaton.

Liattu on  Sentillä rakkautta -trilogian ensimmäinen osa. Jatkoa on siis luvassa. Lukemattomat kysymykset risteilevät päässäni, epätoivo ja toivo tanssivat kohtalontangoaan. Tahdon jo lukea lisää, tahdon jatkaa matkaa Anskun rinnalla. Tahdon seurata selviytymistä, sillä selviytymistarinahan tämä on. Matka selviytymiseen - perillä ei tosiaankaan olla. Vaikka ollaanko oikeassa elämässä koskaan.


TekijäAnn-Mari Leinonen 
Teos: Sentillä rakkautta - liattu
KustantajaRose-kustannus 2017
Sivuja: 414
Mistä: Kirjailijalta

-Viivi

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Gunilla Bergström: Mikko Mallikkaan parhaat tarinat

Kirjallisuuden klassikkohan on teos, joka kestää aikaa, herättää tunteita ja sopii hyvin erilaisten ihmisten luettavaksi. Mikko Mallikas on eittämättä klassikko. Enpä silti olisi kirjastossa kirjaan tarttuessani uskonut, kuinka suuri hitti siitä tulisi perheemme sangen kriittisen yhden miehen raadin ruodinnassa. Gunilla Bergströmin Mikko Mallikkaan parhaat tarinat (Tammi 2014, suom. Kaija Pakkanen; Alfons Åberg. De tre första berättelserna, 2013) oli sellainen menestys meidän taloudessamme, että päätin kirjoittaa siitä ihan blogipostauksen. 

Kuvassa pihdit, joilla lapseni uhkaa sangen usein nipistävänsä äitiään. Eikä muuten aina jää pelkäksi uhkaukseksi. 

Koska meillä luetaan paljon (ainakin niin tahdon uskoa) lastenkirjoja, on minusta ihan järkevää ja tärkeää käsitellä myös niitä täällä blogissa aikuisten romaanien lomassa. Toivottavasti olen kasvattamassa lukutoukkaa, sillä pidän kirjallisuuden lukemista yhtä merkittävimpänä tapana kehittää ajatteluaan ja etenkin sosiaalista älykkyyttän. Lasten kirjoilla on ehdoton paikkansa maailmassa ja tässä blogissa. 

Mikko Mallikkaan parhaat tarinat sisältää siis 3 ensimmäistä Mikko Mallikas -tarinaa: Mikko Mallikas on oikukas (ilm. Suomessa 1977), Mikko Mallikas rakentaa helikopterin (1977) ja Mikko Mallikas panee töpinäksi (1977). Meidän perheessä Mallikas kolisee siis jo kolmannessa polvessa, ja on oikeastaan jännää huomata, kuinka hyvin aikaa 70-luvun poika on kestänyt. Niin no, Mikon isä polttaa piippua sisällä, mikä nykyisin on sangen tuomittavaa, ja nykyvanhempi varmaan harvemmin enää uppotuu sanomalehden ääreen niin, että lapsi ehtii saada vaikka mitä aikaan - nykyisin huomion viejänä on some. Pienet pojat leikkivät edelleen autoilla, ovat käveleviä kommelluksia ja aivan huippuhauskoja tyyppejä. On lohdullista huomata, että moni asia on pysynyt ajan kuluessa ennallaan.

Miksikö Mikko Mallikas sitten nousi suureksi hitiksi meidän perheessä? Voin toki vain arvailla 2,5-vuotiaan nappulan ajatuksia, mutta luulen, että suurin syy tarinoiden imuvoimaan ovat tilanteet, joihin jokainen pikkulapsiarkea elävä voi samaistua - niin lapset kuin vanhemmatkin. Helppo kieli, arkiset ongelmat ja juonen selkeys takaavat, että pienempikin lapsi tajuaa, mikä on jutun juju. Isommat lapset taas saavat tarinoista varmasti vielä enemmän, sillä he ymmärtävät paremmin moraaliset seikat sekä huumorin, joka myöskin koristaa tarinoita aika-ajoin.

Ja kuvitus. Totta kai kuvitus on tärkeä osa lastenkirjaa. Bergströmin piirrokset ovat selkeitä ja tarpeeksi yksinkertaisia lapsenkin käsittää. Aikuiselle (jos vain malttaa alkaa tukailla) kuvissa taas on hauskoja yksityiskohtia, kuten leikkaa ja liimaa -tyyliset lehdet, matot ja pyyhkeet. Tekstiä on sopivasti niin, että lapsi ehtii katsella kuvat samalla kun vanhempi lukee: kyllästymättä ja kuitenkin rauhassa. Se on mielestäni tärkeää.


Vaikka kyseessä onkin lastenkirja, en malta olla vetämättä yhtäläisyysviivoja Eve Hietamiehen Pasasten miesten tarinoihin (Hammaskeijusta tekemääni postaukseen pääsee tästä). Mikko Mallikkaassakin nimittäin eletään yksinhuoltajataloudessa miesten kesken, yritetään selvitä arjesta kahdestaan ja setvitään hulivilipojan toilailuja. Yksinhuoltaja- ja pikkulapsiarjen kuvauksen vuoksi Mikko Mallikas kolahti itsellenikin niin, että luen sitä pojalleni todella mielelläni: ah, vertaistuki! Sitäpaitsi pojan kanssa on hauska nauraa yhdessä ja muistella omakohtaisia tapauksia, joita Mallikkaan tarinat usein muistuttavat: "Muistatko, sinäkään et suostunut menemään nukkumaan!" "Niin, Mikon isä on vihainen, ihan niin kuin minäkin, kun sinä et usko!"

Ainoa suuremman luokan ongelma tässä on se, että meillä on kotona vain tämä yksi Mikko Mallikas -kirja. Pelkään pahoin, että ennen seuraavaa kirjastoreissua joudun lukemaan sen aika monta kertaa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja uudestaan. Kirjalle siis pojaltani viisi ja puoli puoliksi syötyä juustosiivua. 

Sitäkin kyllä mietin, että voivatkohan naapurit tehdä valituksen, jos kirjaa intoutuu ilta-aikaan lukemaan ääneen vähän liian eläytyvästi. Hups.

Tekijä: Gunilla Bergström 
Teos: Mikko Mallikkaan parhaat tarinat (suom. Kaija Pakkanen; Alfons Åberg. De tre första berättelserna, 2013)
Kustantaja: Tammi 2014
Sivuja: 83
Mistä: Kirjastosta

-Viivi

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu


"#Vacation #summer #boring #sea #helpme".
(s. 40)


Kesäloma ja siihen liittyvät odotukset (ja niiden täyttymättä jääminen) ovat varmasti tuttuja juttuja jokaiselle meistä. Entäs, kun mökkilomalle lähtee perhe, jossa yksi salaa potkunsa, toinen kipuilee yksinäisyyden tunteen kanssa, yksi on astumassa naiseuteen ja yksi yrittää ymmärtää lapsenmielellään sitä mitä ympäristössä ja sisällään tapahtuu? Voin sanoa, että lomaan ladatut odotukset ropisevat jo ennestään tukkiutuneeseen lattiakaivoon, ja lopputuloksena on aikamoinen tahmaisa sotku.

Kriisit, kulissit ja kuplat - ja kuplien rikkoutuminen. Suomenruotsalaisuuttahan sanotaan kuplaksi, keskiluokkaisuutta myös. Kirjailija tarvitsee kuplansa kirjoittaakseen, rakastavaiset ja masentuneet sulkeutuvat kupliinsa - joskus yhdessä, joskus erikseen. Kirjan tapahtumapaikka Maitolahti on kuin yksi iso kupla, johon henkilöhahmot sulkeutuvat ja keräilevät ympärilleen pienempiä kuplia. Maailmanloppua julistava kommuuni se vasta kulissikupla onkin.

Kuplilla on myös tapana puhjeta ennemmin tai myöhemmin. Poks. 

Kaikki tarinan henkilöt ovat vähän irrallaan todellisuudesta. Kaikki yrittävät pönkitellä kulissejaan, jotta ihan kaikki ympärillä ei romahtaisi. Vaikka kaikki on jo romahtanut - tai romahtamaisillaan. Maitolahti on kuin eristyksissä oleva paratiisi, joka vilisee käärmeitä, joita kukaan ei suostu näkemään. On kuin ihmiset toisaalta haluaisivat ja toisaalta pakotettaisiin irtaantumaan muusta maailmasta, sulkeutumaan parhaat päivänsä nähneen mökkialueen pysähtyneisyyteen. Joskus se tekee hyvää, toisinaan ei.


Teirin luoma tunnelma on jähmeän tahmeaa, maidonharmaata mutavelliä. Kulissit kilahtelevat rikki taidokkaasti sanoitettuina, ja kesän tukala ja kummallinen tunnelma tuntuu hankalalta hengittää. Perheiden ja ylipäätään ihmissuhteiden monimutkaiset kiehkurat kieppuvat kaulan ympärille välillä hyväillen, välillä kuristaen.

Kirjan kieli ei sen sijaan ole tahmeaa, vaan sangen nautinnollista. Dialogi ei aina oikein uponnut itselleni, mutta taidokas tunnelman luominen vei huomioni hieman jäykältä vuoropuhelulta. Teemat ja ajankohtaisuus viehättivät suuresti, ja oli mielenkiintoista huomioida, kuinka eri tavoilla ja tasoilla samaa asiaa - ongelmien pakenemista ja piilottelua - voikaan kuvata. 

Henkilöhahmot vaikuttivat herkullisilta, mutta jäivät vähän valjuiksi ja etäisiksi. Olisi ollut mielenkiintoista sulkeltaa vielä vähän syvemmälle heidän elämiinsä, ihmissuhteisiinsa, mietteisiinsä - ja kupliinsa. Etenkin Anton-pojan herkkyyteen ja mielenmaisemaan olisin halunnut tutustua paremmin, samoin perheen vanhempien väliseen dynamiikkaan, johon jäi aika tavalla aukkoja, vaikka kaikkein olennaisin ehkä onkin sanottu. 

Olennaisesta puheenollen: täytyy sanoa, että Sanna Manderin luoma kansi on mielestäni aivan loistava. Sen lisäksi, että se on kaunis, on se onnistunut mielestäni tavoittamaan jotain olennaista kirjan tunnelmasta. Jotakin siitä tummankirjavasta raskaudesta ja kuplavaahdon hyhmäisestä keveydestä, joista tämä tarina on rakennettu. 

"Minulle siitä rannasta tulee ikäviä asioita mieleen." 
(s. 267)

Kesän loppu on syksyn alku. Maailmanloppukin on jonkin uuden lähtöpiste. Ehkä kaikki ei sittenkään ole menetetty - etenkään toivo. 

Ja millä tavalla se maailma sitten loppuu? Tämä kirja jätti minut vähän haikeaksi ja hieman hämmentyneeksi. En oikein tiedä, mitä ajatella tästä kirjasta. 


TekijäPhilip Teir
Teos: Tällä tavalla maailma loppuu (Så här upphör världen; suom. Jaana Nikula)
KustantajaOtava 2017
Sivuja: 287
Mistä: Kirjastosta

-Viivi

Ps. Blogi löytyy nyt myös Bloglovin'-palvelusta, jossa sitä on kätevää seurata! Tässä linkki:

Follow my blog with Bloglovin

torstai 29. kesäkuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Kevyt kesäkirja? Kyllä kiitos.
Ajattelemaan haastava kirja? Tänne vaan.
Kirja, joka saa minut nauramaan ääneen? Voiko muuta toivoa.


Eve Hietamiehen Hammaskeiju (Otava 2017) on kaikkea tuota, ja vielä vähän enemmänkin. On siis varmaankin turhaa sanoa, että nautin tästä kirjasta aivan älyttömän paljon. No, sanoin silti. Minulla oli sitä paitsi ollut jo ikävä Pasasen miesten pientä perhettä, joten oli ihanaa päästä vihdoin vuosien riuduttavan odotuksen jälkeen lukemaan, mitä Antille ja pojalleen Paavolle kuuluu. 

Mitä tapahtuu, kun lapsi aloittaa koulun? No... tapahtuu. 

Pidin Yösyötöstä (Otava 2010) ja Tarhapäivästä (Otava 2012), eikä sarjan kolmaskaan osa tuottanut pettymystä - päinvastoin oikeastaan, koska jatko-osat tuppaavat joskus menettämään tenhoaan, ja pelkäsin nytkin käyvän niin. Mielestäni Hietamies onnistui kuitenkin edelleen luomaan aiemmista kirjoista tutun tunnelman - kepeyden ja vaikeiden aiheiden sekametelisopan, joka toimii. Jota ahmii ilman, että tulee ähky. Kieli ja huumori toimivat omalla kohdallani välillä liiankin hyvin, sillä valvoin monesti aivan liian myöhään ja pyrskähtelin nauruun poikani nukkuessa vierelläni (onneksi ei herännyt).


Se, miksi tämä lukukokemus oli itselleni himpun aiempia Pasas-tarinoita syvällisempi, johtui siitä, että tällä kertaa kirja tarjosi minulle myös vertaistukea. Poikani on vasta tarhaiässä, mutta vanhempana ja yksinhuoltajana (tai siis sinkkuäitinä, niin kuin nykyisin pitää sanoa - ja sitäpaitsi meillä on yhteishuoltajuus) sain kirjasta paljon peilattavaa omaan elämääni. Hietamies kirjoittaa (ja Antti kertoo) kuitenkin niin samaistuttavasti, että vaikkei elämässä lasta olisikaan, pystyy tarinan tunnelmiin sukeltamaan vaivatta. Ainakin minä pystyin aiempia osia lukiessani, jolloin siis en ollut vielä äiti - enkä niin muodoin yksinhuoltajakaan. Eikä kun siis sinkkuäiti. Tai yhteishuoltaja.

Vanhemmuus ei ole aina helppoa, eikä kivaakaan, ja nämä negatiiviset ajatuksetkin saavat hyväksyntänsä tässä Hietamiehen trilogiassa. Huolet ja vastuu painavat. Olenko tehnyt jotain väärin? Olenko tehnyt mitään oikein? Entä jos lapsi ei pärjää? Entä jos minä en pärjää? Entä jos minä en jaksa? Kannattiko tämä lapsi edes tehdä? Ja silti tietää että kaikki järjestyy, kaikki menee hyvin ja lapsi kannatti ehdottomasti tehdä. Mistä nyt tietysti voitaisiin sukeltaa aiheeseen: Tehdäänkö lapsia vai saadaanko niitä. Mutta ei mennä nyt niin pitkälle sivuraiteille.

"Minun taloni on sinun talosi. Jos Paavo jonain päivänä palaisi matkalaukun kanssa ovelle, totta kai ottaisin sen vastaan. Vaikka siitä tulisi pullukka peräkamaripoika, joka tilaisi salaa pornolehteä ja josta kukaan ei tykkäisi Tinderissä."
(s. 400)

Kirjan hahmojen karikatyyrimäisyys hämää välillä hieman, ja uskomattomat, toinen toistaan seuraavat sattumukset syövät välillä tarinan uskottavuutta. Kaikki se korvautuu kuitenkin taidokkaan lennokkaalla kerronnalla, josta sanavalinnoistani päätellen nautin siis kovasti. Kökköhuumori kukkii, ja kieli on nautittavaa, helppolukuista, sellaista, että kirjan imaisee lukea. Välillä tarinan kulkua piristävät niin ovilaput, Wilma-viestit kuin lehtiartikkelitkin. Pieniä jippoja, joista nautin kovasti!

Eihän Hammaskeiju ihan pelkästään ronskin ja huonon (ja juuri siksi parhaan) huumorin atlas ole. Kirjasta löytyy myös vakavia, synkkiä sävyjä, joita kuvataan hienosti niin, että lukija liikuttuu ja pysähtyy, muttei kuitenkaan tyrski puolta yötä maailmantuskaa nessupaketin kanssa. Vanhemmuus, yksinhuoltajuus, yksinäisyys, uran ja perheen yhdistäminen, lasten kasvatus ja kasvaminen, mielenterveysongelmat ja ihmissuhteet pääsevät kaikki osuvasti ja samaistuttavasti esille. Itselleni kirjan tärkeimmäksi teemaksi kuitenkin pomppaa vammaiset ja heidän oikeutensa perheeseen ja seksuaalisuuteen - ja elämään ylipäätään.

Minulla oli Paavoa ja Anttia ikävä.
Ja minulla on taas heitä ikävä.

Tuo Jaksamisleipä on muuten älyttömän hyvää. Eikä ole sponsoroitu mainos. 

Ja nyt minulla on äitiflunssa, eli takaisin potemaan - eli juoksemaan vähemmän flunssaisen taaperon perään kähisten, että: "Älä pliis pakota minua huutamaan, kurkku on kipeä."

TekijäEve Hietamies
Teos: Hammaskeiju
Kustantaja: Otava 2017
Sivuja: 415
Mistä: Kirjastosta

-Viivi

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Pieni juhannustaikapakina

Kuva Paula Havasteen teoksesta Taika päivässä (Gummerus 2015) sivulta 193.


Tämä kuvan 9 kukan kerääminen tyynyn alle ja hiljaa nukkumaan meneminen voisi olla varteenotettavampi vaihtoehto, kuin kasteisella niityllä kieriminen, saattaisi näet saada vähän vähemmän punkkeja. Vaikka saattaahan siellä kukissakin olla kaikenlaisia ötököitä. Keräile niitä sitten aamulla lötkistyneiden kasvinosien ohella hiuksistasi. Minulla on sangen paksut hiukset, joten sinne saattaa etsityä jos minkälaista elävää ilman, että löydän niitä sieltä seuraavaan viikkoon. Jos sittenkään.

Lapseni traumatisoituisi, jos äiti ei puhuisi mitään nukkumaan mennessä. Tosin jos kieriskelisin niityllä, niin siinä traumatisoituisivat kaikki tilannetta todistavat. Mukaan lukien metsänelävät. Ja se lapsi. Sitä paitsi ulkona on niin kylmä, että varmasti saisin lentsun tai jonkun muun akuutin ylähengitysteiden infektion jos hyppisin pellolla alasti kasteesta märkänä. 

Nyt kesäkin on niin myöhässä, että löytyyköhän tuota edes sitä tarvittavaa yhdeksää kukkaa. Seitsemän kukkaa on monesti ollut tyynyn alla, mutta vain pari kertaa olen sulhoista unia nähnyt. En tosin tiedä, kenen sulhoista - ei minun ainakaan. Ehkä syynä on se, että kukat ovat olleet pakastepussissa - on tullut häiriöitä taajuuksiin. Mutta kun ne ötökät ja lötkistyneet kasvinosat... En usko, että niiden kantaminen hiuksistossa ainakaan lisää naimalykkyä.

Juhannukseenhan kuuluvat koivut molemmin puolin ovea. Minun kannattaa varmaan välttää niiden välistä kulkemista ja hypätä sitä vastoin sivusta ulos ja sisälle, kun ne koivut on tarkoitettu lisäämään hedelmällisyyttä elikkäs lapsilykkyä. Kun nyt ei ole sitä sulhoa, niin tuskin sitä lapsensaantionneakaan kannattaa lisätä. Kaikki ehkäisy- ja varotoimet käyttöön. Onhan joku tullut kuulemani mukaan raskaaksi puolukastakin. Puolukoita kannattaa siis vältellä. Ja koivuja. 

Jossain päin Suomea on syöty 9 suolasilakkaa ennen nukkumaanmenoa ja ajateltu, jotta tuleva sulhanen tulee sitten unessa antamaan juomista. Niin varmaan. Ihan kuin siinä unta saisi, kun janottaa ja suussa maistuu silakka. Ja ihan kuin nykymies mitään juomista antaisi - moinen veivetyinen on varmaan juhannusyöhön mennessä jo juonut kaikki juomansa ja makaa sammuneena siellä niityllä.

Tosin hyvät sille: juhannusyön kaste tekee ihon kauniiksi ja korjaa kaikki syyhyt ja vaivat (jos ei siis osu nokkosiin tai saa niitä punkkeja). Sittenpä se juippi muuttuukin niin komeaksi, ettei se meikätyttöön vilkaisisikaan, kun vientiä ja morsmaikkuja riittää muutenkin. Syökööt silakkansa.

Pitäiskö sittenkin vaan jättää taiat tekemättä. Pitäkää tunkkinne.

Niin ja hyvää juhannusta! :D

-Viivi

Inspiraationa toimi Paula Havasteen kirja Taika päivässä (Gummerus 2015). 

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Ulla Skogster: Vietnamilainen vaimo

"Se mikä tapahtui, se vain tapahtui, eikä sille voinut mitään."
(s. 197)


Ulla Skogsterin Vietnamilainen vaimo (ntamo 2016) on romaani miehestä, naisesta ja vietnamilaisista. Se on mukaansa tempova kirja siitä, mitä sanomatta jätetty ja (väärin) sanottu saa pahimmillaan aikaan, ja millaista tuhoa kohtaloon tyytyminen ja toisaalta siihen puuttuminen kylvää ympärilleen. Se on tarina väärinymmärryksistä ja ymmärtämättömyyksistä, luuloista ja peloista, velvollisuuksista ja yksinäisyydestä, kasvojen menettämisestä ja niiden säilyttämisestä, luovuttamisesta ja sinnikkyydestä, vaimon kokoiseksi kasvavista muureista. Etenkin Vietnamilainen vaimo on romaani särkyneistä sydämistä.


Päähenkilöitä on 4. On mies ja nainen, nimettömäksi jätetyt, jotka ajautuvat yhteen ja sitten taas erilleen. On Anh Thu, Suomessa asuva vietnamilainen nainen, joka päättää puuttua niin miehen kuin sukulaistyttönsäkin kohtaloihin auttaakseen ja tehdäkseen kunniaa suvulleen - ja etenkin itselleen. Ja on Xuan, vietnamilainen nuori nainen, joka saapuu Suomeen vaimoksi miehelle. Hahmot ovat liimattuina omien ja toistensa kohtaloiden kudottuun verkkoon, siivistään kiinni jähmesässä kudelmassa, yhä tiukemmin, niin, että yhden vastaan pyristely saa kaikki tarttumaan tahmaan vain yhä tiukemmin.

Kun tarkoituksena on tehdä hyvää, mutta päätyykin satuttamaan kaikkia. Kun täyttää velvollisuutensa ja tekee mitä odotetaan, mutta se ei riitä. Kun on nainen Vietnamissa ja kun on nainen Suomessa. Kun on nainen. Kun menettää kasvonsa - tai ainakin pelkää sitä. Kun on parisuhteessa rakkaudesta ja kun on parisuhteessa velvollisuudesta. Kun toinen kaipaa sanoja ja toinen tekoja. Kun pakenee sisintään ja lukkii sinne asioita, jotka ryöpsähtävät väistämättä ulos. Kun jättää sanomatta asioita tai kun ymmärtää sanotut väärin. Kun yhteinen kieli puuttuu, vaikka äidinkielikin olisi sama. Kun päätyy olemaan vieras omassa kodissaan.

Kun ajelehtii elämässään vastuuta ottamatta niin kauan, että tapahtuu jotakin peruuttamatonta.


Kirjan tematiikka on rikasta ja vaikuttavaa. Se korvaa tarinan paikoitellen epäuskottavaksi kiemurtelevaa juonta - epäuskottavaa, muttei mahdotonta, täytyy korostaa. Juoni yllättää, hämmentää, koukuttaa, tönii ja tuuppii niin lukijaa kuin henkilöhahmojakin. Se liikkuu kahdessa aikatasossa, jotka kietoutuvat yhdeksi, kieppuvat sotkuun ja yhä pahemmille solmuille sivujen vähetessä. Naisen ja miehen väliset erot, samoin kuin kulttuurien väliset erot, neulovat elämät sotkuisan raidalliseksi tiskirätiksi, jonka silmukat karkailevat. Tarina ei ole kaunis, eikä varsinkaan onnellinen. 

Ja kieli, kerronta, on jotakin lumoavaa. Se on rytmistä, siveltimen vetoja, nakutuksia ja mutkitteleva automatkoja. Kieli on ehdottomasti kirjan suola. Se, joka saa tarttumaan kirjaan hanakasti, uppoutumaan sen maisemiin niin, ettei tohtisi irti päästää. Rikkonaiset sydämet, yksinäisyys, vietnamilainen kylä, Helsinki - kaikki heräävät taitavan kerronnan avulla henkäilemään kirjan sivuilta yhä mausteisempia huuruja. Rakastan.

Kirja ei niinkään ole yleistävä kuvaus siitä, kuinka suomalainen mies ottaa aasialaisen vaimon, kuin siitä, miksi näin tässä nimenomaisessa tapauksessa käy. Kritiikkiäkin romaanissa on, mutta ei siitä, että naidaan vietnamilainen nainen. Kritiikki kohdistuu siihen, kuinka elämästä ei oteta vastuuta, kuinka sen läpi ajelehditaan ja annetaan kaiken vain tapahtua itselle. Kun nostaa kätensä pystyyn, pesee ne samalla siltä tosiasialta, että omat teot ja tekemättä jättämiset vaikuttavat ratkaisevasti myös toisten ihmisten elämiin, että oma vastuuttomuus satuttaa väistämättä niin itseä kuin toisiakin. Romaanin vietnamilainen vaimo jää niin henkilöhahmona kuin ajatuksenakin itseasiassa sangen etäiseksi, oikeastaan vain elämän heitteille jättämisen ja yhteisen kielen puuttumisen (tai menettämisen) vertauskuvaksi.

Vietnamilainen vaimo on pirteä ja tuore romaani. Samalla kepeä ja samalla raskas. Se on tarina, joka laittaa pohtimaan. Se laittaa pohtimaan etenkin niitä sanoja, joita on vältellyt, joita ei ole sanonut tai jotka on sanonut ihan väärin. Ymmärsitkö? 

TekijäUlla Skogster 
Teos: Vietnamilainen vaimo
Kustantaja: ntamo 2016
Sivuja: 215
Mistä: Kirjastosta


-Viivi 

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017) on muikean kutkuttava kirja maamme 100-vuotiaan itsenäisyyden vaiheista. Kyseessä ei tosiaan ole perinteinen historiankirja, kuten suoraviivaisesta nimestä saattaisi äkkinäinen päätellä, vaan kihisevä kudelma tarinoita Suomesta ja suomalaisilta. Se on Suomen historiaa puhtaimmillaan: ihmisten aitoja muistoja maamme matkan varrelta. Puuduttavia historiallisia opuksia karttavakin voi hyvillä mielin tarttua tähän oivalliseen muistelokokoelmaan ja antaa itsensä upota kansan kertomuksiin Kekkosesta EU:hun ja kouluhammashoidosta Peyton Placeen.


Tarinoita on koottu pitkin sadan vuoden ajalta - siis aina vuodesta 1917 lähtien. Aivan kaikki itsenäisyyden vuodet eivät ole omaa tarinaansa saaneet, osa taas on saanut huomiota useammankin sivullisen verran. Jutut ovat useimmiten lyhyitä, alle puolen sivun mittaisia välähdyksiä, hetkiä, oivalluksia, aforismeja, sutkauksia, lapsuusmuistoja, läikähdyksiä, ailahduksia, häivähdyksiä. Lyhyydestään huolimatta tarinat eivät jätä kylmäksi. On ihailtavaa, kuinka jo muutamalla virkkeelläkin voi laittaa lukijan kikattamaan ääneen tai niiskauttamaan pienen liikutuksen kyyneleen. Minä ainakin itkin ja nauroin - joskus yhtä aikaa. Vaikuttavuutta lisää se, että nämä tarinat ovat tosia.

Kirjan ääressä on kuin istuisi kuuntelemassa keskustelupiiriä. Kuin jöllöttäisi keskellä eri-ikäisten suomalaisten jutustelukerhoa. Jokaisella tekstinpätkällä on oma äänensä, oma kertojansa, joka tulee todella äkkkä todella liki. Joku on minä-muodossa, joku kertoo hänestä. Joku jaarittelee, joku menee suoraan asiaan. Joku huokailee, joku haikailee, joku velmuilee, joku vaikenee. Minä vain tirskahtelen, hymähtelen ja ihmettelen ihmiskohtaloita. Keskustelen kyllä, vastaan ja kommentoin, mutta vain hiljaa mielessäni.


Tekisi mieleni sanoa, että tämä on pieni suuri kirja, mutta ehkä se on liian kulunut ilmaus. Tekisi myöskin mieleni sanoa, että tämä opus on kerrassaan nerokas, mutta en tiedä, kuvaako sekään sana sitä, mitä Suomen historiasta tunnen. Minä vain pidän Tammisen oivaltavasta kirjasta aivan mahdottoman paljon. Se on aivan hurmaava! Oli siksi hankalaa valita vain yhtä otetta jaettavaksi, mutta ajattelin jättää loput kirjasta yllätykseksi siitä kiinnostuneille. Lopulta tähän valikoitui ajankohtaan täydellisesti sopiva katkelma vuodelta 1970 - kielot ovat muuten tänäkin vuonna myöhässä.

"Kielot olivat sinä kesänä myöhässä. Meidän hääpäiväksi oli sovittu 14. kesäkuuta, ja minä jännitin viimeiseen asti, saisinko kieloista kimpun. Päivää ennen ne sitten vihdoin kukkivat. Mentiin miehen kanssa metsään, mutta oltiin niin suutuksissa toisillemme, ettei edes puhuttu, poimittiin vain kieloja. Me ei oltu puheväleissä vielä alttarillakaan. Onneksi sitä "tahdon" ei tarvinnut sanoa sille toiselle vaan Liimataisen Paavolle. "
(s.99)


TekijäPetri Tamminen
Teos: Suomen historia
KustantajaOtava 2017
Sivuja: 157
Mistä: Kirjastosta


-Viivi

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Kaari Utrio: Isabella

"Mikä miehiin menee?" 
(s. 281)

Sinkkuäitiys, alkavan kesän pöhinät ja puolikkaan tiiliskiven kokoinen kirja eivät välttämättä ole se paras yhdistelmä kirjablogin päivittelyn kannalta, mutta tässä sitä taas vihdoin ollaan: kirja luettuna ja blogiteksti tulilla. Tällä kertaa käsillä ei ole uutuuskirja, vaan alunperin jo vuonna 1988 ilmestynyt Kaari Utrion historiallinen romaani Isabella (Tammi 1988/2006).

Olen jo vuosia ollut Utrion tuotannon lumoissa ja lukenut siksi jo sangen monta kirjaa hänen laajasta tuotannostaan. Isabella oli kiintoisa löytö kirjastomme hyllyjen kätköistä, sillä se oli itselleni aiemmin lukematon teos. Kun tartun Utrion romaaniin, tiedän odottaa viihdyttävää ja viihtyisää lukukokemusta, tarkkaa historiankuvausta, herkullisia henkilöhahmoja ja tietenkin suurta rakkautta. Näiden suhteen Isabella ei ole poikkeus, vaan lukijalle on luvassa draamantäyteinen ja vivahteikas historiallinen kertomus keskiaikaisesta Suomesta.


Isabella-romaani sijoittuu 1300-luvun toisen puoliskon Suomeen, silloiseen Ruotsin Itämaahan, kriisiin ajautuneen kuningaskunnan rajamaille. Aika ja paikka luovat mitä otollisimman näyttämön tarinan suurille seikkailuille, juonitteluille ja ihmiskohtaloille, joita valtakunnan sekasorto riepottelee kuin räsynukkeja. Ruotsin reuna-alueidenkin ylimystö saa tuntea nahoissaan kuninkaidensa valtataistelut ja siitä seuranneen sekasorron: kuka lähtee sotimaan kauas kotoaan, kuka joutuu pelkäämään henkensä tai ainakin neitsyytensä puolesta kotikulmillaan. Ajankuvan luomisessa Utrio on mestari: lukija pääsee sukeltamaan syvälle monen sadan vuoden takaiseen elämään. Vaatetus ja muoti, linnat ja kartanot, tavat ja kulttuuri, ruoka ja juoma, perinteet ja ihmissuhteet - kaikki heräävät eloon romaanin sivuilla, ja parhaimmillaan tunsin olevani itse mukana tapahtumien tiimellyksessä, maistavani juhlaruokia, ihailevani herrasväen pukuja, istuvani heidän penkeillään, tuoksuttelevani kalliita öljyjään, seuraavani turnajaisia tai osallistuvani linnan piiritykseen. 

Isabellan juoni on täynnä käänteitä, koukkuja, yllätyksiä ja tapahtumia niin, että tarinan imuun joutuva, herkästi eläytyvä ja helposti ahdistuva lukija (kuten allekirjoittanut) haukkoo usein henkeään, kiemurtelee jännityksessä ja toivoo vapahdusta piinaavasta odotuksesta. Juoni sortuu kerran jos toisenkin ennalta-arvattavuuteen, mutta toisaalta se lisää turvallisuudenhakuisen lueskelijan lukunautintoa: lukija tietää odottaa onnellista loppua, mikä auttaa kestämään päälle vyöryvien tapahtumien aiheuttaman piinan. Juonittelut, väkivalta, ihmisten väliset kiemurat, henkilöhahmojen kohtalot ynnä muut koukuttavat parhaimmillaan niin, että kirjaa ei millään raaskisi laskea kädestään, ennen kuin tilanne on selvä (eli aivan lopussa, haha!).

Henkilöhahmoja kirjassa vilisee niin, että ainakin itselläni kesti oman aikansa, ennen kuin pääsin sisälle tarinaan, kiitos surkean nimi- ja henkilömuistini. Romaanin päähenkilö ja keskushahmo on nuori ja ylhäinen Isabella, mutta hän ei suinkaan aina ole se, jonka näkökulmasta tarina etenee - päinvastoin. Isabella on kuin majakka, jonka ympärillä jokainen kirjan hahmo pyörii; kiintopiste, joka yhdistää ihmiset toisiinsa. Toisaalta Isabella on kuin pieni lastu valtakunnan tyrskyissä, joita valtataistelut ja muut kriisit nostattavat yhden ihmisen voimatta mitään. Isabellan itsensä lukija oppii tuntemaan vasta kirjan loppupäässä, kun hänenkin näkökulmansa lopulta pääsee esille.

Tällainen usean henkilön näkökulmasta etenevä juoni on ainakin Isabellan tapauksessa oikein onnistunut ratkaisu, ja lisää huimasti romaanin herkullisuutta. Tarinan etenemistä moinen rakenne ei estä, vaan kirja etenee siitä huolimatta koko ajan loogisesti ja kronologisesti. On mahtavaa seurata Isabellan ja lähipiirinsä kohtaloita lukuisin eri silmin ja korvin. Ja rakkaustarinakin kirjaan totta kai mahtuu - sydäntä kouriva, nivusia kuumottava rakkaustarina, joka sekin on taattua Utriota.


Tematiikasta tulee väistämättä mieleen edellisessä postauksessani käsittelemäni Päivi Alasalmen Pajulinnun huuto (Gummerus 2015): miesten eläimellisyys, väkivalta, kirkonmiesten kaksinaismoralismi, naisen asema, seksuaalisuus... Miesten eläimellinen käytös on tämänkin romaanin yksi kantavimmista teemoista, eikä tässäkään teoksessa maalailtu miehenkuva ole kovinkaan hohdokas. Kaikki miehet ritareista munkkivalan tehneisiin ristiritareihin ovat himokkaita, kiimaisia, raakoja petoja ja seksuaalisten tarpeittensa orjia. Miehet raiskaavat, pitävät jalkavaimoja ja rakastajattaria, käyvät porttoloissa, käyttävät piikoja, esittelevät mieskuntoaan kaikille näkeville, ottavat sotaretkillekin mukaan kuormastonaisia tarpeittensa tyydyttämistä varten. Miehet ovat jotakin, mitä naisten tulee pelätä. Jotakin, joka kulkee halunsa ja himonsa aina edellä, ja näiden kohde on tietenkin heikompi nainen. Eivät naisetkaan toki aina huonommiksi jää - tarvitaanhan suhteisiin aina kaksi osapuolta. Ilmeisesti ylhäiset rouvatkin olivat sangen vapaita päättämään lemmenasioistaan.

"-Ystävä hyvä, eihän avioliitto ole rakkauden este. - - - Avioliitolla ja rakkaudella ei ole kerrassaan mitään tekemistä keskenään."
(s.390)

Kohtaloa ja velvollisuuksia käsitellään paljon. Naisen kohtalona on palvella miestään ja synnyttää tälle lapsia, kunnes kuolee synnytykseen. Miehen velvollisuus on suojella perhettään, omaisuuttaan ja kuningastaan vaikka oman henkensä uhalla. Tähän kaikkeen ihmiset siihen aikaan kasvatettiin uskomaan, ja tuskin kenelläkään tuli mieleen kyseenalaistaa tätä käsitystä. Ihmiset olivat vain kohtalonsa täyttäjiä, pieniä palasia maailman mosaiikissa; nykymaailman individualismista oltiin vielä kaukana. Utrion vahvuus on tarkassa ajankuvassa, ja vallitsevan ihmiskuvan selittäminen on mitä suurimmilta osin ajankuvan luomista. On kiintoisaa kuvitella maailma, jossa yksilöllä ei itsessään ole juuri mitään painoarvoa tai merkitystä.

"---ihminen oli olemassa vain suhteessa toisiin ihmisiin ja erikoisesti sukulaisiinsa. Irtonaisella ihmisellä ei ollut arvoa kenellekään; sellaista ihmistä ei ylipäätään ollut olemassa." 
(s. 183)

Myös kristinusko ja katolisen kirkon edustajat, sekä uskonto ylipäätään muodostavat kiinnostavan teeman romaaniin. Ei ole kirkonmiestenkään kuva ruusuinen, sillä monella raha painaa enemmän kuin ristinoppi ja lihanhimo enemmän kuin kehotus selibaattiin. Ylhäisilläkin ihmisillä kristittynä oleminen näyttäisi olevan usein enemmän tottumus, kuin vakaumus, ja pakanauskonto ja vanhat uskomukset kulkevat kaikilla takaraivossa.

Ihmiset ovat lisäksi todella seksuaalisia ja peittelemättömiä: alastomuus on tavallista, seksi arkipäiväistä, ruumiit ja niiden toiminnot kaikille tuttuja. Nykyihminen aivan häkeltyy tästä avoimuudesta: kuninkaankin tulee esittää mieskuntonsa kaikelle yleisölle ennen kuin pääsee kiinni uuteen kuningattareensa. Siveyden käsite oli siis tuolloin vielä sangen erilainen nykypäivään verrattuna, eikä siveyden vaatimus koskenut oikeastaan muita, kuin ylhäisiä neitoja, joiden neitsyys oli arvokas kauppatavara. 

Herkullista tematiikkaa kirjassa siis riittää, ja luotu ajankuva on sangen kaunistelematon. Välillä teemojen käsittely kääntyy jo hieman luennoivaksikin, mutta tämä sallittakoon, sillä nykyihmisen olisi muuten mahdotonta ymmärtää romaanihahmojen käytöstä tai ajatuksia ja sitä maailmaa, jossa he elävät. Toisaalta ajoittain heräsin miettimään, onko joidenkin teemojen käsittely hieman liiankin alleviivaavaa, inhorealismin sijasta vain inhottavaa. Olivatko ihmiset (ja etenkin miehet) oikeasti niin rivoja, väkivaltaisia, moraalittomia, eläimellisiä, vallanhimoisia, rahanahneita, häikäilemättömiä ja halujensa vietävissä, kuin kirjassa annetaan ymmärtää? Ovatko edelleen?

Faktaa ja fiktiota sekoittava Isabella on viihdyttävää luettavaa. Tyypillinen neito pulassa - juoni ennalta-arvattavuuksineen ei suurestikaan haasta lukijaa tai räjäytä tajuntaa. Mutta ei sen aina tarvitsekaan. Utrion romaanit tarjoavat takuuvarmaa viihdykettä draaman- ja romantiikannälkäisille, eikä Isabella tee tästä poikkeusta.

TekijäKaari Utrio
Teos: Isabella
KustantajaTammi 1988/2006
Sivuja: 471
Mistä: Kirjastosta


- Viivi