maanantai 17. heinäkuuta 2017

Ann-Mari Leinonen: Sentillä rakkautta - liattu

"Paikkani oli taas näytetty. Se oli maassa, siellä missä paskan paikka on." 
(s. 347)

Jotkut kirjat ovat helppoja ja keveitä luettavia, joiden parissa lukija saa viskata aivonsa narikkaan. Ann-Mari Leinosen Sentillä rakkautta - liattu (Rose-kustannus 2017) ei ole sellainen, ei todellakaan. Kun kirjan teemoina pyörivät raiskaus, menetykset, sairaudet, seksuaalisuus, lapsettomuus, henkinen hyväksikäyttö ja arvottomuus, on tuloksena kaikkea muuta, kuin kepeä kesäromaani. Mykistävintä on se, että tämä esikoinen on omaelämäkerrallinen, "tositapahtumia mukaileva", kuten kustantamon sivuilla sanotaan.

Mykistävää tosiaan. En tiedä, mitä ajatella, mitä sanoa.


Leinonen nappaa lukijan heti alusta syvälle, suoraan ihonsa alle, häpeilemättä, peittelemättä. Kaunistelematta. Silmille rävähtää heti ensimmäisillä sivuilla sellainen maailma, jota ei soisi olevan olemassakaan. Siinä maailmassa murskataan ihmisarvo, naiseus, kunnia, luottamus, kaikki. Yhä uudelleen ja uudelleen. Kun tuntuu, että pohja on saavutettu, matto vetäistään vielä kerran alta. Selkään nakataan vielä uusi puukko, vielä vähän syvemmälle.

Lukija saa tietää hetki hetkeltä, kuinka todella nöyryyttävä raiskaus etenee. Lukija saa lukea päivä päivältä, kuinka suhde varattuun, sadistisen ailahtelevaan mieheen muotoutuu. Lukija saa nähdä sekunti sekunnilta, kuinka kertoja uppoutuu intohimon ja seksuaalisen nautinnon aallokkoon. Lukija myötäelää viikko viikolta surua, jota rakkaimman ihmisen menettäminen aiheuttaa. Kuukausi kuukaudelta, kuinka kaikki kaatuu yhä uudelleen, yhä pahemmin. Vuosi vuodelta, kuinka ihmisen arvo aina vain mitataan senteissä - mitä enemmän senttejä, sitä arvottomampi ihminen.

Ja mitä tapahtuu, kun ihminen menettää arvonsa omissa silmissään. Kun ei kunnioita itseään lopulta enää lainkaan. Kun ihminen kerjää rakkautta, mutta ei osaa itse rakastaa itseään.

Kirjan kuvasto ei ole kaunista, vaan välillä jopa inhorealistista. Täysin peittelemätöntä ja viiltävän avointa. Siksi kirjaa ei ole helppo lukea. Kieli sen sijaan imaisee tarinaan niin (ajoittaisista kömmähdyksistä huolimatta), että kirjaa ei silti pysty laskemaan käsistään. Jouduin kamppailemaan jatkuvasti sisälläni kirkuvan "Ei, ei ei enää!" -mantran ja kirjan imun välissä. Aikaa tämän kirjan lukemiseen kannattaa varata. Ja resursseja. Mahdollisuuksia työstää herääviä ajatuksiaan, tuntemuksiaan, mieleen muistuvia kokemuksiaan. Toisen henkilökohtainen tarina muuttuu hiljaiseksi vuoropuheluksi, omien kokemusten peilailuksi, jaetuksi kokemukseksi.

Maailma ei ole aina kaunis, suomalainenkaan yhteiskunta ei ole idylli. Ja ihmiset - miten ihmiset voivat olla niin pahoja niin itselleen kuin toisilleenkin?! Onneksi on olemassa myös ystävyyttä, rakkautta, aitoa välittämistä. Onneksi.


Sentillä rakkautta - liattu on kirja, jonka muistan varmasti aina. Se on todella ravisteleva lukukokemus, jonka prosessointiin minulla menee eittämättä vielä pitkä tovi. Se on kirja, joka nykäisee epämukavuusalueelle niin, että rytisee. Ennen kaikkea se on kuitenkin kirja, jolle on paikkansa tässä maailmassa ja tässä yhteiskunnassa. Se on rohkea teko. Teos, joka antaa äänen monelle ihmiselle, vaikka onkin vain yhden ihmisen henkilökohtainen tarina: raiskatuille, henkisesti hyväksikäytetyille, läheisensä haudanneille, kroonisesti sairaille, lapsettomille, rakkaudesta haaveileville, yksinäisille, ylipainoisille tai muutoin muottiin mahtumattomille, maahan miljoona kertaa tallotuille. Se on kirjoitettu auttamaan muita, antamaan vertaistukea, ja niin se eittämättä tekeekin. Tarttumapintaa on valtavasti. Mieleen puskee niin paljon sanoja, että olen melkein sanaton.

Liattu on  Sentillä rakkautta -trilogian ensimmäinen osa. Jatkoa on siis luvassa. Lukemattomat kysymykset risteilevät päässäni, epätoivo ja toivo tanssivat kohtalontangoaan. Tahdon jo lukea lisää, tahdon jatkaa matkaa Anskun rinnalla. Tahdon seurata selviytymistä, sillä selviytymistarinahan tämä on. Matka selviytymiseen - perillä ei tosiaankaan olla. Vaikka ollaanko oikeassa elämässä koskaan.


TekijäAnn-Mari Leinonen 
Teos: Sentillä rakkautta - liattu
KustantajaRose-kustannus 2017
Sivuja: 414
Mistä: Kirjailijalta

-Viivi

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Gunilla Bergström: Mikko Mallikkaan parhaat tarinat

Kirjallisuuden klassikkohan on teos, joka kestää aikaa, herättää tunteita ja sopii hyvin erilaisten ihmisten luettavaksi. Mikko Mallikas on eittämättä klassikko. Enpä silti olisi kirjastossa kirjaan tarttuessani uskonut, kuinka suuri hitti siitä tulisi perheemme sangen kriittisen yhden miehen raadin ruodinnassa. Gunilla Bergströmin Mikko Mallikkaan parhaat tarinat (Tammi 2014, suom. Kaija Pakkanen; Alfons Åberg. De tre första berättelserna, 2013) oli sellainen menestys meidän taloudessamme, että päätin kirjoittaa siitä ihan blogipostauksen. 

Kuvassa pihdit, joilla lapseni uhkaa sangen usein nipistävänsä äitiään. Eikä muuten aina jää pelkäksi uhkaukseksi. 

Koska meillä luetaan paljon (ainakin niin tahdon uskoa) lastenkirjoja, on minusta ihan järkevää ja tärkeää käsitellä myös niitä täällä blogissa aikuisten romaanien lomassa. Toivottavasti olen kasvattamassa lukutoukkaa, sillä pidän kirjallisuuden lukemista yhtä merkittävimpänä tapana kehittää ajatteluaan ja etenkin sosiaalista älykkyyttän. Lasten kirjoilla on ehdoton paikkansa maailmassa ja tässä blogissa. 

Mikko Mallikkaan parhaat tarinat sisältää siis 3 ensimmäistä Mikko Mallikas -tarinaa: Mikko Mallikas on oikukas (ilm. Suomessa 1977), Mikko Mallikas rakentaa helikopterin (1977) ja Mikko Mallikas panee töpinäksi (1977). Meidän perheessä Mallikas kolisee siis jo kolmannessa polvessa, ja on oikeastaan jännää huomata, kuinka hyvin aikaa 70-luvun poika on kestänyt. Niin no, Mikon isä polttaa piippua sisällä, mikä nykyisin on sangen tuomittavaa, ja nykyvanhempi varmaan harvemmin enää uppotuu sanomalehden ääreen niin, että lapsi ehtii saada vaikka mitä aikaan - nykyisin huomion viejänä on some. Pienet pojat leikkivät edelleen autoilla, ovat käveleviä kommelluksia ja aivan huippuhauskoja tyyppejä. On lohdullista huomata, että moni asia on pysynyt ajan kuluessa ennallaan.

Miksikö Mikko Mallikas sitten nousi suureksi hitiksi meidän perheessä? Voin toki vain arvailla 2,5-vuotiaan nappulan ajatuksia, mutta luulen, että suurin syy tarinoiden imuvoimaan ovat tilanteet, joihin jokainen pikkulapsiarkea elävä voi samaistua - niin lapset kuin vanhemmatkin. Helppo kieli, arkiset ongelmat ja juonen selkeys takaavat, että pienempikin lapsi tajuaa, mikä on jutun juju. Isommat lapset taas saavat tarinoista varmasti vielä enemmän, sillä he ymmärtävät paremmin moraaliset seikat sekä huumorin, joka myöskin koristaa tarinoita aika-ajoin.

Ja kuvitus. Totta kai kuvitus on tärkeä osa lastenkirjaa. Bergströmin piirrokset ovat selkeitä ja tarpeeksi yksinkertaisia lapsenkin käsittää. Aikuiselle (jos vain malttaa alkaa tukailla) kuvissa taas on hauskoja yksityiskohtia, kuten leikkaa ja liimaa -tyyliset lehdet, matot ja pyyhkeet. Tekstiä on sopivasti niin, että lapsi ehtii katsella kuvat samalla kun vanhempi lukee: kyllästymättä ja kuitenkin rauhassa. Se on mielestäni tärkeää.


Vaikka kyseessä onkin lastenkirja, en malta olla vetämättä yhtäläisyysviivoja Eve Hietamiehen Pasasten miesten tarinoihin (Hammaskeijusta tekemääni postaukseen pääsee tästä). Mikko Mallikkaassakin nimittäin eletään yksinhuoltajataloudessa miesten kesken, yritetään selvitä arjesta kahdestaan ja setvitään hulivilipojan toilailuja. Yksinhuoltaja- ja pikkulapsiarjen kuvauksen vuoksi Mikko Mallikas kolahti itsellenikin niin, että luen sitä pojalleni todella mielelläni: ah, vertaistuki! Sitäpaitsi pojan kanssa on hauska nauraa yhdessä ja muistella omakohtaisia tapauksia, joita Mallikkaan tarinat usein muistuttavat: "Muistatko, sinäkään et suostunut menemään nukkumaan!" "Niin, Mikon isä on vihainen, ihan niin kuin minäkin, kun sinä et usko!"

Ainoa suuremman luokan ongelma tässä on se, että meillä on kotona vain tämä yksi Mikko Mallikas -kirja. Pelkään pahoin, että ennen seuraavaa kirjastoreissua joudun lukemaan sen aika monta kertaa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja uudestaan. Kirjalle siis pojaltani viisi ja puoli puoliksi syötyä juustosiivua. 

Sitäkin kyllä mietin, että voivatkohan naapurit tehdä valituksen, jos kirjaa intoutuu ilta-aikaan lukemaan ääneen vähän liian eläytyvästi. Hups.

Tekijä: Gunilla Bergström 
Teos: Mikko Mallikkaan parhaat tarinat (suom. Kaija Pakkanen; Alfons Åberg. De tre första berättelserna, 2013)
Kustantaja: Tammi 2014
Sivuja: 83
Mistä: Kirjastosta

-Viivi

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu


"#Vacation #summer #boring #sea #helpme".
(s. 40)


Kesäloma ja siihen liittyvät odotukset (ja niiden täyttymättä jääminen) ovat varmasti tuttuja juttuja jokaiselle meistä. Entäs, kun mökkilomalle lähtee perhe, jossa yksi salaa potkunsa, toinen kipuilee yksinäisyyden tunteen kanssa, yksi on astumassa naiseuteen ja yksi yrittää ymmärtää lapsenmielellään sitä mitä ympäristössä ja sisällään tapahtuu? Voin sanoa, että lomaan ladatut odotukset ropisevat jo ennestään tukkiutuneeseen lattiakaivoon, ja lopputuloksena on aikamoinen tahmaisa sotku.

Kriisit, kulissit ja kuplat - ja kuplien rikkoutuminen. Suomenruotsalaisuuttahan sanotaan kuplaksi, keskiluokkaisuutta myös. Kirjailija tarvitsee kuplansa kirjoittaakseen, rakastavaiset ja masentuneet sulkeutuvat kupliinsa - joskus yhdessä, joskus erikseen. Kirjan tapahtumapaikka Maitolahti on kuin yksi iso kupla, johon henkilöhahmot sulkeutuvat ja keräilevät ympärilleen pienempiä kuplia. Maailmanloppua julistava kommuuni se vasta kulissikupla onkin.

Kuplilla on myös tapana puhjeta ennemmin tai myöhemmin. Poks. 

Kaikki tarinan henkilöt ovat vähän irrallaan todellisuudesta. Kaikki yrittävät pönkitellä kulissejaan, jotta ihan kaikki ympärillä ei romahtaisi. Vaikka kaikki on jo romahtanut - tai romahtamaisillaan. Maitolahti on kuin eristyksissä oleva paratiisi, joka vilisee käärmeitä, joita kukaan ei suostu näkemään. On kuin ihmiset toisaalta haluaisivat ja toisaalta pakotettaisiin irtaantumaan muusta maailmasta, sulkeutumaan parhaat päivänsä nähneen mökkialueen pysähtyneisyyteen. Joskus se tekee hyvää, toisinaan ei.


Teirin luoma tunnelma on jähmeän tahmeaa, maidonharmaata mutavelliä. Kulissit kilahtelevat rikki taidokkaasti sanoitettuina, ja kesän tukala ja kummallinen tunnelma tuntuu hankalalta hengittää. Perheiden ja ylipäätään ihmissuhteiden monimutkaiset kiehkurat kieppuvat kaulan ympärille välillä hyväillen, välillä kuristaen.

Kirjan kieli ei sen sijaan ole tahmeaa, vaan sangen nautinnollista. Dialogi ei aina oikein uponnut itselleni, mutta taidokas tunnelman luominen vei huomioni hieman jäykältä vuoropuhelulta. Teemat ja ajankohtaisuus viehättivät suuresti, ja oli mielenkiintoista huomioida, kuinka eri tavoilla ja tasoilla samaa asiaa - ongelmien pakenemista ja piilottelua - voikaan kuvata. 

Henkilöhahmot vaikuttivat herkullisilta, mutta jäivät vähän valjuiksi ja etäisiksi. Olisi ollut mielenkiintoista sulkeltaa vielä vähän syvemmälle heidän elämiinsä, ihmissuhteisiinsa, mietteisiinsä - ja kupliinsa. Etenkin Anton-pojan herkkyyteen ja mielenmaisemaan olisin halunnut tutustua paremmin, samoin perheen vanhempien väliseen dynamiikkaan, johon jäi aika tavalla aukkoja, vaikka kaikkein olennaisin ehkä onkin sanottu. 

Olennaisesta puheenollen: täytyy sanoa, että Sanna Manderin luoma kansi on mielestäni aivan loistava. Sen lisäksi, että se on kaunis, on se onnistunut mielestäni tavoittamaan jotain olennaista kirjan tunnelmasta. Jotakin siitä tummankirjavasta raskaudesta ja kuplavaahdon hyhmäisestä keveydestä, joista tämä tarina on rakennettu. 

"Minulle siitä rannasta tulee ikäviä asioita mieleen." 
(s. 267)

Kesän loppu on syksyn alku. Maailmanloppukin on jonkin uuden lähtöpiste. Ehkä kaikki ei sittenkään ole menetetty - etenkään toivo. 

Ja millä tavalla se maailma sitten loppuu? Tämä kirja jätti minut vähän haikeaksi ja hieman hämmentyneeksi. En oikein tiedä, mitä ajatella tästä kirjasta. 


TekijäPhilip Teir
Teos: Tällä tavalla maailma loppuu (Så här upphör världen; suom. Jaana Nikula)
KustantajaOtava 2017
Sivuja: 287
Mistä: Kirjastosta

-Viivi

Ps. Blogi löytyy nyt myös Bloglovin'-palvelusta, jossa sitä on kätevää seurata! Tässä linkki:

Follow my blog with Bloglovin

torstai 29. kesäkuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Kevyt kesäkirja? Kyllä kiitos.
Ajattelemaan haastava kirja? Tänne vaan.
Kirja, joka saa minut nauramaan ääneen? Voiko muuta toivoa.


Eve Hietamiehen Hammaskeiju (Otava 2017) on kaikkea tuota, ja vielä vähän enemmänkin. On siis varmaankin turhaa sanoa, että nautin tästä kirjasta aivan älyttömän paljon. No, sanoin silti. Minulla oli sitä paitsi ollut jo ikävä Pasasen miesten pientä perhettä, joten oli ihanaa päästä vihdoin vuosien riuduttavan odotuksen jälkeen lukemaan, mitä Antille ja pojalleen Paavolle kuuluu. 

Mitä tapahtuu, kun lapsi aloittaa koulun? No... tapahtuu. 

Pidin Yösyötöstä (Otava 2010) ja Tarhapäivästä (Otava 2012), eikä sarjan kolmaskaan osa tuottanut pettymystä - päinvastoin oikeastaan, koska jatko-osat tuppaavat joskus menettämään tenhoaan, ja pelkäsin nytkin käyvän niin. Mielestäni Hietamies onnistui kuitenkin edelleen luomaan aiemmista kirjoista tutun tunnelman - kepeyden ja vaikeiden aiheiden sekametelisopan, joka toimii. Jota ahmii ilman, että tulee ähky. Kieli ja huumori toimivat omalla kohdallani välillä liiankin hyvin, sillä valvoin monesti aivan liian myöhään ja pyrskähtelin nauruun poikani nukkuessa vierelläni (onneksi ei herännyt).


Se, miksi tämä lukukokemus oli itselleni himpun aiempia Pasas-tarinoita syvällisempi, johtui siitä, että tällä kertaa kirja tarjosi minulle myös vertaistukea. Poikani on vasta tarhaiässä, mutta vanhempana ja yksinhuoltajana (tai siis sinkkuäitinä, niin kuin nykyisin pitää sanoa - ja sitäpaitsi meillä on yhteishuoltajuus) sain kirjasta paljon peilattavaa omaan elämääni. Hietamies kirjoittaa (ja Antti kertoo) kuitenkin niin samaistuttavasti, että vaikkei elämässä lasta olisikaan, pystyy tarinan tunnelmiin sukeltamaan vaivatta. Ainakin minä pystyin aiempia osia lukiessani, jolloin siis en ollut vielä äiti - enkä niin muodoin yksinhuoltajakaan. Eikä kun siis sinkkuäiti. Tai yhteishuoltaja.

Vanhemmuus ei ole aina helppoa, eikä kivaakaan, ja nämä negatiiviset ajatuksetkin saavat hyväksyntänsä tässä Hietamiehen trilogiassa. Huolet ja vastuu painavat. Olenko tehnyt jotain väärin? Olenko tehnyt mitään oikein? Entä jos lapsi ei pärjää? Entä jos minä en pärjää? Entä jos minä en jaksa? Kannattiko tämä lapsi edes tehdä? Ja silti tietää että kaikki järjestyy, kaikki menee hyvin ja lapsi kannatti ehdottomasti tehdä. Mistä nyt tietysti voitaisiin sukeltaa aiheeseen: Tehdäänkö lapsia vai saadaanko niitä. Mutta ei mennä nyt niin pitkälle sivuraiteille.

"Minun taloni on sinun talosi. Jos Paavo jonain päivänä palaisi matkalaukun kanssa ovelle, totta kai ottaisin sen vastaan. Vaikka siitä tulisi pullukka peräkamaripoika, joka tilaisi salaa pornolehteä ja josta kukaan ei tykkäisi Tinderissä."
(s. 400)

Kirjan hahmojen karikatyyrimäisyys hämää välillä hieman, ja uskomattomat, toinen toistaan seuraavat sattumukset syövät välillä tarinan uskottavuutta. Kaikki se korvautuu kuitenkin taidokkaan lennokkaalla kerronnalla, josta sanavalinnoistani päätellen nautin siis kovasti. Kökköhuumori kukkii, ja kieli on nautittavaa, helppolukuista, sellaista, että kirjan imaisee lukea. Välillä tarinan kulkua piristävät niin ovilaput, Wilma-viestit kuin lehtiartikkelitkin. Pieniä jippoja, joista nautin kovasti!

Eihän Hammaskeiju ihan pelkästään ronskin ja huonon (ja juuri siksi parhaan) huumorin atlas ole. Kirjasta löytyy myös vakavia, synkkiä sävyjä, joita kuvataan hienosti niin, että lukija liikuttuu ja pysähtyy, muttei kuitenkaan tyrski puolta yötä maailmantuskaa nessupaketin kanssa. Vanhemmuus, yksinhuoltajuus, yksinäisyys, uran ja perheen yhdistäminen, lasten kasvatus ja kasvaminen, mielenterveysongelmat ja ihmissuhteet pääsevät kaikki osuvasti ja samaistuttavasti esille. Itselleni kirjan tärkeimmäksi teemaksi kuitenkin pomppaa vammaiset ja heidän oikeutensa perheeseen ja seksuaalisuuteen - ja elämään ylipäätään.

Minulla oli Paavoa ja Anttia ikävä.
Ja minulla on taas heitä ikävä.

Tuo Jaksamisleipä on muuten älyttömän hyvää. Eikä ole sponsoroitu mainos. 

Ja nyt minulla on äitiflunssa, eli takaisin potemaan - eli juoksemaan vähemmän flunssaisen taaperon perään kähisten, että: "Älä pliis pakota minua huutamaan, kurkku on kipeä."

TekijäEve Hietamies
Teos: Hammaskeiju
Kustantaja: Otava 2017
Sivuja: 415
Mistä: Kirjastosta

-Viivi

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Pieni juhannustaikapakina

Kuva Paula Havasteen teoksesta Taika päivässä (Gummerus 2015) sivulta 193.


Tämä kuvan 9 kukan kerääminen tyynyn alle ja hiljaa nukkumaan meneminen voisi olla varteenotettavampi vaihtoehto, kuin kasteisella niityllä kieriminen, saattaisi näet saada vähän vähemmän punkkeja. Vaikka saattaahan siellä kukissakin olla kaikenlaisia ötököitä. Keräile niitä sitten aamulla lötkistyneiden kasvinosien ohella hiuksistasi. Minulla on sangen paksut hiukset, joten sinne saattaa etsityä jos minkälaista elävää ilman, että löydän niitä sieltä seuraavaan viikkoon. Jos sittenkään.

Lapseni traumatisoituisi, jos äiti ei puhuisi mitään nukkumaan mennessä. Tosin jos kieriskelisin niityllä, niin siinä traumatisoituisivat kaikki tilannetta todistavat. Mukaan lukien metsänelävät. Ja se lapsi. Sitä paitsi ulkona on niin kylmä, että varmasti saisin lentsun tai jonkun muun akuutin ylähengitysteiden infektion jos hyppisin pellolla alasti kasteesta märkänä. 

Nyt kesäkin on niin myöhässä, että löytyyköhän tuota edes sitä tarvittavaa yhdeksää kukkaa. Seitsemän kukkaa on monesti ollut tyynyn alla, mutta vain pari kertaa olen sulhoista unia nähnyt. En tosin tiedä, kenen sulhoista - ei minun ainakaan. Ehkä syynä on se, että kukat ovat olleet pakastepussissa - on tullut häiriöitä taajuuksiin. Mutta kun ne ötökät ja lötkistyneet kasvinosat... En usko, että niiden kantaminen hiuksistossa ainakaan lisää naimalykkyä.

Juhannukseenhan kuuluvat koivut molemmin puolin ovea. Minun kannattaa varmaan välttää niiden välistä kulkemista ja hypätä sitä vastoin sivusta ulos ja sisälle, kun ne koivut on tarkoitettu lisäämään hedelmällisyyttä elikkäs lapsilykkyä. Kun nyt ei ole sitä sulhoa, niin tuskin sitä lapsensaantionneakaan kannattaa lisätä. Kaikki ehkäisy- ja varotoimet käyttöön. Onhan joku tullut kuulemani mukaan raskaaksi puolukastakin. Puolukoita kannattaa siis vältellä. Ja koivuja. 

Jossain päin Suomea on syöty 9 suolasilakkaa ennen nukkumaanmenoa ja ajateltu, jotta tuleva sulhanen tulee sitten unessa antamaan juomista. Niin varmaan. Ihan kuin siinä unta saisi, kun janottaa ja suussa maistuu silakka. Ja ihan kuin nykymies mitään juomista antaisi - moinen veivetyinen on varmaan juhannusyöhön mennessä jo juonut kaikki juomansa ja makaa sammuneena siellä niityllä.

Tosin hyvät sille: juhannusyön kaste tekee ihon kauniiksi ja korjaa kaikki syyhyt ja vaivat (jos ei siis osu nokkosiin tai saa niitä punkkeja). Sittenpä se juippi muuttuukin niin komeaksi, ettei se meikätyttöön vilkaisisikaan, kun vientiä ja morsmaikkuja riittää muutenkin. Syökööt silakkansa.

Pitäiskö sittenkin vaan jättää taiat tekemättä. Pitäkää tunkkinne.

Niin ja hyvää juhannusta! :D

-Viivi

Inspiraationa toimi Paula Havasteen kirja Taika päivässä (Gummerus 2015). 

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Ulla Skogster: Vietnamilainen vaimo

"Se mikä tapahtui, se vain tapahtui, eikä sille voinut mitään."
(s. 197)


Ulla Skogsterin Vietnamilainen vaimo (ntamo 2016) on romaani miehestä, naisesta ja vietnamilaisista. Se on mukaansa tempova kirja siitä, mitä sanomatta jätetty ja (väärin) sanottu saa pahimmillaan aikaan, ja millaista tuhoa kohtaloon tyytyminen ja toisaalta siihen puuttuminen kylvää ympärilleen. Se on tarina väärinymmärryksistä ja ymmärtämättömyyksistä, luuloista ja peloista, velvollisuuksista ja yksinäisyydestä, kasvojen menettämisestä ja niiden säilyttämisestä, luovuttamisesta ja sinnikkyydestä, vaimon kokoiseksi kasvavista muureista. Etenkin Vietnamilainen vaimo on romaani särkyneistä sydämistä.


Päähenkilöitä on 4. On mies ja nainen, nimettömäksi jätetyt, jotka ajautuvat yhteen ja sitten taas erilleen. On Anh Thu, Suomessa asuva vietnamilainen nainen, joka päättää puuttua niin miehen kuin sukulaistyttönsäkin kohtaloihin auttaakseen ja tehdäkseen kunniaa suvulleen - ja etenkin itselleen. Ja on Xuan, vietnamilainen nuori nainen, joka saapuu Suomeen vaimoksi miehelle. Hahmot ovat liimattuina omien ja toistensa kohtaloiden kudottuun verkkoon, siivistään kiinni jähmesässä kudelmassa, yhä tiukemmin, niin, että yhden vastaan pyristely saa kaikki tarttumaan tahmaan vain yhä tiukemmin.

Kun tarkoituksena on tehdä hyvää, mutta päätyykin satuttamaan kaikkia. Kun täyttää velvollisuutensa ja tekee mitä odotetaan, mutta se ei riitä. Kun on nainen Vietnamissa ja kun on nainen Suomessa. Kun on nainen. Kun menettää kasvonsa - tai ainakin pelkää sitä. Kun on parisuhteessa rakkaudesta ja kun on parisuhteessa velvollisuudesta. Kun toinen kaipaa sanoja ja toinen tekoja. Kun pakenee sisintään ja lukkii sinne asioita, jotka ryöpsähtävät väistämättä ulos. Kun jättää sanomatta asioita tai kun ymmärtää sanotut väärin. Kun yhteinen kieli puuttuu, vaikka äidinkielikin olisi sama. Kun päätyy olemaan vieras omassa kodissaan.

Kun ajelehtii elämässään vastuuta ottamatta niin kauan, että tapahtuu jotakin peruuttamatonta.


Kirjan tematiikka on rikasta ja vaikuttavaa. Se korvaa tarinan paikoitellen epäuskottavaksi kiemurtelevaa juonta - epäuskottavaa, muttei mahdotonta, täytyy korostaa. Juoni yllättää, hämmentää, koukuttaa, tönii ja tuuppii niin lukijaa kuin henkilöhahmojakin. Se liikkuu kahdessa aikatasossa, jotka kietoutuvat yhdeksi, kieppuvat sotkuun ja yhä pahemmille solmuille sivujen vähetessä. Naisen ja miehen väliset erot, samoin kuin kulttuurien väliset erot, neulovat elämät sotkuisan raidalliseksi tiskirätiksi, jonka silmukat karkailevat. Tarina ei ole kaunis, eikä varsinkaan onnellinen. 

Ja kieli, kerronta, on jotakin lumoavaa. Se on rytmistä, siveltimen vetoja, nakutuksia ja mutkitteleva automatkoja. Kieli on ehdottomasti kirjan suola. Se, joka saa tarttumaan kirjaan hanakasti, uppoutumaan sen maisemiin niin, ettei tohtisi irti päästää. Rikkonaiset sydämet, yksinäisyys, vietnamilainen kylä, Helsinki - kaikki heräävät taitavan kerronnan avulla henkäilemään kirjan sivuilta yhä mausteisempia huuruja. Rakastan.

Kirja ei niinkään ole yleistävä kuvaus siitä, kuinka suomalainen mies ottaa aasialaisen vaimon, kuin siitä, miksi näin tässä nimenomaisessa tapauksessa käy. Kritiikkiäkin romaanissa on, mutta ei siitä, että naidaan vietnamilainen nainen. Kritiikki kohdistuu siihen, kuinka elämästä ei oteta vastuuta, kuinka sen läpi ajelehditaan ja annetaan kaiken vain tapahtua itselle. Kun nostaa kätensä pystyyn, pesee ne samalla siltä tosiasialta, että omat teot ja tekemättä jättämiset vaikuttavat ratkaisevasti myös toisten ihmisten elämiin, että oma vastuuttomuus satuttaa väistämättä niin itseä kuin toisiakin. Romaanin vietnamilainen vaimo jää niin henkilöhahmona kuin ajatuksenakin itseasiassa sangen etäiseksi, oikeastaan vain elämän heitteille jättämisen ja yhteisen kielen puuttumisen (tai menettämisen) vertauskuvaksi.

Vietnamilainen vaimo on pirteä ja tuore romaani. Samalla kepeä ja samalla raskas. Se on tarina, joka laittaa pohtimaan. Se laittaa pohtimaan etenkin niitä sanoja, joita on vältellyt, joita ei ole sanonut tai jotka on sanonut ihan väärin. Ymmärsitkö? 

TekijäUlla Skogster 
Teos: Vietnamilainen vaimo
Kustantaja: ntamo 2016
Sivuja: 215
Mistä: Kirjastosta


-Viivi 

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017) on muikean kutkuttava kirja maamme 100-vuotiaan itsenäisyyden vaiheista. Kyseessä ei tosiaan ole perinteinen historiankirja, kuten suoraviivaisesta nimestä saattaisi äkkinäinen päätellä, vaan kihisevä kudelma tarinoita Suomesta ja suomalaisilta. Se on Suomen historiaa puhtaimmillaan: ihmisten aitoja muistoja maamme matkan varrelta. Puuduttavia historiallisia opuksia karttavakin voi hyvillä mielin tarttua tähän oivalliseen muistelokokoelmaan ja antaa itsensä upota kansan kertomuksiin Kekkosesta EU:hun ja kouluhammashoidosta Peyton Placeen.


Tarinoita on koottu pitkin sadan vuoden ajalta - siis aina vuodesta 1917 lähtien. Aivan kaikki itsenäisyyden vuodet eivät ole omaa tarinaansa saaneet, osa taas on saanut huomiota useammankin sivullisen verran. Jutut ovat useimmiten lyhyitä, alle puolen sivun mittaisia välähdyksiä, hetkiä, oivalluksia, aforismeja, sutkauksia, lapsuusmuistoja, läikähdyksiä, ailahduksia, häivähdyksiä. Lyhyydestään huolimatta tarinat eivät jätä kylmäksi. On ihailtavaa, kuinka jo muutamalla virkkeelläkin voi laittaa lukijan kikattamaan ääneen tai niiskauttamaan pienen liikutuksen kyyneleen. Minä ainakin itkin ja nauroin - joskus yhtä aikaa. Vaikuttavuutta lisää se, että nämä tarinat ovat tosia.

Kirjan ääressä on kuin istuisi kuuntelemassa keskustelupiiriä. Kuin jöllöttäisi keskellä eri-ikäisten suomalaisten jutustelukerhoa. Jokaisella tekstinpätkällä on oma äänensä, oma kertojansa, joka tulee todella äkkkä todella liki. Joku on minä-muodossa, joku kertoo hänestä. Joku jaarittelee, joku menee suoraan asiaan. Joku huokailee, joku haikailee, joku velmuilee, joku vaikenee. Minä vain tirskahtelen, hymähtelen ja ihmettelen ihmiskohtaloita. Keskustelen kyllä, vastaan ja kommentoin, mutta vain hiljaa mielessäni.


Tekisi mieleni sanoa, että tämä on pieni suuri kirja, mutta ehkä se on liian kulunut ilmaus. Tekisi myöskin mieleni sanoa, että tämä opus on kerrassaan nerokas, mutta en tiedä, kuvaako sekään sana sitä, mitä Suomen historiasta tunnen. Minä vain pidän Tammisen oivaltavasta kirjasta aivan mahdottoman paljon. Se on aivan hurmaava! Oli siksi hankalaa valita vain yhtä otetta jaettavaksi, mutta ajattelin jättää loput kirjasta yllätykseksi siitä kiinnostuneille. Lopulta tähän valikoitui ajankohtaan täydellisesti sopiva katkelma vuodelta 1970 - kielot ovat muuten tänäkin vuonna myöhässä.

"Kielot olivat sinä kesänä myöhässä. Meidän hääpäiväksi oli sovittu 14. kesäkuuta, ja minä jännitin viimeiseen asti, saisinko kieloista kimpun. Päivää ennen ne sitten vihdoin kukkivat. Mentiin miehen kanssa metsään, mutta oltiin niin suutuksissa toisillemme, ettei edes puhuttu, poimittiin vain kieloja. Me ei oltu puheväleissä vielä alttarillakaan. Onneksi sitä "tahdon" ei tarvinnut sanoa sille toiselle vaan Liimataisen Paavolle. "
(s.99)


TekijäPetri Tamminen
Teos: Suomen historia
KustantajaOtava 2017
Sivuja: 157
Mistä: Kirjastosta


-Viivi

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Kaari Utrio: Isabella

"Mikä miehiin menee?" 
(s. 281)

Sinkkuäitiys, alkavan kesän pöhinät ja puolikkaan tiiliskiven kokoinen kirja eivät välttämättä ole se paras yhdistelmä kirjablogin päivittelyn kannalta, mutta tässä sitä taas vihdoin ollaan: kirja luettuna ja blogiteksti tulilla. Tällä kertaa käsillä ei ole uutuuskirja, vaan alunperin jo vuonna 1988 ilmestynyt Kaari Utrion historiallinen romaani Isabella (Tammi 1988/2006).

Olen jo vuosia ollut Utrion tuotannon lumoissa ja lukenut siksi jo sangen monta kirjaa hänen laajasta tuotannostaan. Isabella oli kiintoisa löytö kirjastomme hyllyjen kätköistä, sillä se oli itselleni aiemmin lukematon teos. Kun tartun Utrion romaaniin, tiedän odottaa viihdyttävää ja viihtyisää lukukokemusta, tarkkaa historiankuvausta, herkullisia henkilöhahmoja ja tietenkin suurta rakkautta. Näiden suhteen Isabella ei ole poikkeus, vaan lukijalle on luvassa draamantäyteinen ja vivahteikas historiallinen kertomus keskiaikaisesta Suomesta.


Isabella-romaani sijoittuu 1300-luvun toisen puoliskon Suomeen, silloiseen Ruotsin Itämaahan, kriisiin ajautuneen kuningaskunnan rajamaille. Aika ja paikka luovat mitä otollisimman näyttämön tarinan suurille seikkailuille, juonitteluille ja ihmiskohtaloille, joita valtakunnan sekasorto riepottelee kuin räsynukkeja. Ruotsin reuna-alueidenkin ylimystö saa tuntea nahoissaan kuninkaidensa valtataistelut ja siitä seuranneen sekasorron: kuka lähtee sotimaan kauas kotoaan, kuka joutuu pelkäämään henkensä tai ainakin neitsyytensä puolesta kotikulmillaan. Ajankuvan luomisessa Utrio on mestari: lukija pääsee sukeltamaan syvälle monen sadan vuoden takaiseen elämään. Vaatetus ja muoti, linnat ja kartanot, tavat ja kulttuuri, ruoka ja juoma, perinteet ja ihmissuhteet - kaikki heräävät eloon romaanin sivuilla, ja parhaimmillaan tunsin olevani itse mukana tapahtumien tiimellyksessä, maistavani juhlaruokia, ihailevani herrasväen pukuja, istuvani heidän penkeillään, tuoksuttelevani kalliita öljyjään, seuraavani turnajaisia tai osallistuvani linnan piiritykseen. 

Isabellan juoni on täynnä käänteitä, koukkuja, yllätyksiä ja tapahtumia niin, että tarinan imuun joutuva, herkästi eläytyvä ja helposti ahdistuva lukija (kuten allekirjoittanut) haukkoo usein henkeään, kiemurtelee jännityksessä ja toivoo vapahdusta piinaavasta odotuksesta. Juoni sortuu kerran jos toisenkin ennalta-arvattavuuteen, mutta toisaalta se lisää turvallisuudenhakuisen lueskelijan lukunautintoa: lukija tietää odottaa onnellista loppua, mikä auttaa kestämään päälle vyöryvien tapahtumien aiheuttaman piinan. Juonittelut, väkivalta, ihmisten väliset kiemurat, henkilöhahmojen kohtalot ynnä muut koukuttavat parhaimmillaan niin, että kirjaa ei millään raaskisi laskea kädestään, ennen kuin tilanne on selvä (eli aivan lopussa, haha!).

Henkilöhahmoja kirjassa vilisee niin, että ainakin itselläni kesti oman aikansa, ennen kuin pääsin sisälle tarinaan, kiitos surkean nimi- ja henkilömuistini. Romaanin päähenkilö ja keskushahmo on nuori ja ylhäinen Isabella, mutta hän ei suinkaan aina ole se, jonka näkökulmasta tarina etenee - päinvastoin. Isabella on kuin majakka, jonka ympärillä jokainen kirjan hahmo pyörii; kiintopiste, joka yhdistää ihmiset toisiinsa. Toisaalta Isabella on kuin pieni lastu valtakunnan tyrskyissä, joita valtataistelut ja muut kriisit nostattavat yhden ihmisen voimatta mitään. Isabellan itsensä lukija oppii tuntemaan vasta kirjan loppupäässä, kun hänenkin näkökulmansa lopulta pääsee esille.

Tällainen usean henkilön näkökulmasta etenevä juoni on ainakin Isabellan tapauksessa oikein onnistunut ratkaisu, ja lisää huimasti romaanin herkullisuutta. Tarinan etenemistä moinen rakenne ei estä, vaan kirja etenee siitä huolimatta koko ajan loogisesti ja kronologisesti. On mahtavaa seurata Isabellan ja lähipiirinsä kohtaloita lukuisin eri silmin ja korvin. Ja rakkaustarinakin kirjaan totta kai mahtuu - sydäntä kouriva, nivusia kuumottava rakkaustarina, joka sekin on taattua Utriota.


Tematiikasta tulee väistämättä mieleen edellisessä postauksessani käsittelemäni Päivi Alasalmen Pajulinnun huuto (Gummerus 2015): miesten eläimellisyys, väkivalta, kirkonmiesten kaksinaismoralismi, naisen asema, seksuaalisuus... Miesten eläimellinen käytös on tämänkin romaanin yksi kantavimmista teemoista, eikä tässäkään teoksessa maalailtu miehenkuva ole kovinkaan hohdokas. Kaikki miehet ritareista munkkivalan tehneisiin ristiritareihin ovat himokkaita, kiimaisia, raakoja petoja ja seksuaalisten tarpeittensa orjia. Miehet raiskaavat, pitävät jalkavaimoja ja rakastajattaria, käyvät porttoloissa, käyttävät piikoja, esittelevät mieskuntoaan kaikille näkeville, ottavat sotaretkillekin mukaan kuormastonaisia tarpeittensa tyydyttämistä varten. Miehet ovat jotakin, mitä naisten tulee pelätä. Jotakin, joka kulkee halunsa ja himonsa aina edellä, ja näiden kohde on tietenkin heikompi nainen. Eivät naisetkaan toki aina huonommiksi jää - tarvitaanhan suhteisiin aina kaksi osapuolta. Ilmeisesti ylhäiset rouvatkin olivat sangen vapaita päättämään lemmenasioistaan.

"-Ystävä hyvä, eihän avioliitto ole rakkauden este. - - - Avioliitolla ja rakkaudella ei ole kerrassaan mitään tekemistä keskenään."
(s.390)

Kohtaloa ja velvollisuuksia käsitellään paljon. Naisen kohtalona on palvella miestään ja synnyttää tälle lapsia, kunnes kuolee synnytykseen. Miehen velvollisuus on suojella perhettään, omaisuuttaan ja kuningastaan vaikka oman henkensä uhalla. Tähän kaikkeen ihmiset siihen aikaan kasvatettiin uskomaan, ja tuskin kenelläkään tuli mieleen kyseenalaistaa tätä käsitystä. Ihmiset olivat vain kohtalonsa täyttäjiä, pieniä palasia maailman mosaiikissa; nykymaailman individualismista oltiin vielä kaukana. Utrion vahvuus on tarkassa ajankuvassa, ja vallitsevan ihmiskuvan selittäminen on mitä suurimmilta osin ajankuvan luomista. On kiintoisaa kuvitella maailma, jossa yksilöllä ei itsessään ole juuri mitään painoarvoa tai merkitystä.

"---ihminen oli olemassa vain suhteessa toisiin ihmisiin ja erikoisesti sukulaisiinsa. Irtonaisella ihmisellä ei ollut arvoa kenellekään; sellaista ihmistä ei ylipäätään ollut olemassa." 
(s. 183)

Myös kristinusko ja katolisen kirkon edustajat, sekä uskonto ylipäätään muodostavat kiinnostavan teeman romaaniin. Ei ole kirkonmiestenkään kuva ruusuinen, sillä monella raha painaa enemmän kuin ristinoppi ja lihanhimo enemmän kuin kehotus selibaattiin. Ylhäisilläkin ihmisillä kristittynä oleminen näyttäisi olevan usein enemmän tottumus, kuin vakaumus, ja pakanauskonto ja vanhat uskomukset kulkevat kaikilla takaraivossa.

Ihmiset ovat lisäksi todella seksuaalisia ja peittelemättömiä: alastomuus on tavallista, seksi arkipäiväistä, ruumiit ja niiden toiminnot kaikille tuttuja. Nykyihminen aivan häkeltyy tästä avoimuudesta: kuninkaankin tulee esittää mieskuntonsa kaikelle yleisölle ennen kuin pääsee kiinni uuteen kuningattareensa. Siveyden käsite oli siis tuolloin vielä sangen erilainen nykypäivään verrattuna, eikä siveyden vaatimus koskenut oikeastaan muita, kuin ylhäisiä neitoja, joiden neitsyys oli arvokas kauppatavara. 

Herkullista tematiikkaa kirjassa siis riittää, ja luotu ajankuva on sangen kaunistelematon. Välillä teemojen käsittely kääntyy jo hieman luennoivaksikin, mutta tämä sallittakoon, sillä nykyihmisen olisi muuten mahdotonta ymmärtää romaanihahmojen käytöstä tai ajatuksia ja sitä maailmaa, jossa he elävät. Toisaalta ajoittain heräsin miettimään, onko joidenkin teemojen käsittely hieman liiankin alleviivaavaa, inhorealismin sijasta vain inhottavaa. Olivatko ihmiset (ja etenkin miehet) oikeasti niin rivoja, väkivaltaisia, moraalittomia, eläimellisiä, vallanhimoisia, rahanahneita, häikäilemättömiä ja halujensa vietävissä, kuin kirjassa annetaan ymmärtää? Ovatko edelleen?

Faktaa ja fiktiota sekoittava Isabella on viihdyttävää luettavaa. Tyypillinen neito pulassa - juoni ennalta-arvattavuuksineen ei suurestikaan haasta lukijaa tai räjäytä tajuntaa. Mutta ei sen aina tarvitsekaan. Utrion romaanit tarjoavat takuuvarmaa viihdykettä draaman- ja romantiikannälkäisille, eikä Isabella tee tästä poikkeusta.

TekijäKaari Utrio
Teos: Isabella
KustantajaTammi 1988/2006
Sivuja: 471
Mistä: Kirjastosta


- Viivi

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

"Ja vielä kerran verenpunainen kangas lehahtaisi Saamenmaan ylle kuin raskas talja, joka tukehduttaisi kaiken elämän."
(s. 275)

Päivi Alasalmen Pajulinnun huuto (Gummerus 2015) on lohduton, verenpunainen (kirjaimellisestikin) romaani siitä, kuinka Aanaarin kylän asukkaat ajetaan yhä ahtaammalle omalla ikiaikaisella kotiseudullaan. Se on tarina siitä, kuinka ahneus, kateus, lähetyskäsky, verenhimo ja rotuoppi johtavat päättymättömään koston kierteeseen ja vainoamiseen.


Pajulinnun huuto on jatkoa Joenjoen laululle, jota käsittelin edellisessä postauksessani. Tällä kertaa käsittelyssä on vain yksi, Soruian tarina. Palataan siis takaisin 1500-luvulle, puolisen vuosikymmentä eteenpäin siitä, mihin saamelaistytön tarina edellisessä kirjassa jäi. Kaukomieli palaa Soruian kotikylään pienen pirkkalaisjoukkionsa kanssa keräämään veroja, eli ryöväämään asukkaiden turkis- ja ruokavarastot ja joen kullan. Joukkoon on liittynyt munkki, eli myös kristinusko saapuu Aanaariin. Piinaava soppa on eittämättä valmis.

Kaukomieli lahjoittaa Soruialle verenpunaisen kankaan, josta muodostuu monen asian vertauskuva. Siinä missä kangas muistuttaa rakkaudesta, muistuttaa se myös petoksesta. Se on kuin Soruian häpeän ilmentymä; muistutus vuosien takaisista virheistä, jotka ovat johtaneet pirkanmiesten paluuseen. Se on pirkkalaisten sotaisan kulttuurin kudelma, joka on tuotu saamelaisten keskuuteen pyytämättä, joka sotkee järjestyksen ja joka meinaa rikkoa kyläläisten keskinäisetkin välit.

Siinä missä Joenjoen laulu nappaa kipeällä otteella kiinni kädestä ja vetää lukijan mukaansa, tarttuu Pajulinnun huuto suoraan kurkkuun ja riipii perässään suohon. Tematiikka on monelta osin samaa: saamelaisten väistämätön tuho, kulttuurien törmäykset ja eriarvoisuus, uskonsodat, rakkaus, kosto, viha, himo... Pajulinnun huudossa asiat ovat vain paljon paljaampia, raaempia, verellä valeltuja, miekalla lihaan hakattuja. Väkivalta ja sen pelko ovat koko ajan läsnä. Pirkkalaiset opettavat saamelaisille, mitä (uskon-) sota on.

Kaukomielen miesten eläimellisyys on jotakin käsittämätöntä. Heidän pintansa alla kytee koko ajan, aivan kuin villipeto olisi valmis riisuutumaan ihmisnahasta hetkenä minä hyvänsä. Silmissä kiiluu himo: intohimo, verenhimo, rahanhimo. Nämäkö ajattelevat olevansa kulttuurien hierarkiassa aanaarilaisia korkeammalla? Nämäkö ovat kehittyneempiä ja sivistyneempiä, kuin saamelaiset? Pirkkalaisten kuva maalataan romaanissa todella rumaksi, saastaiseksi.

Munkin myötä myös kristinusko on vahvasti läsnä, eikä sen saama kohtelu ole yhtään sen parempi kuin sen harjoittajienkaan. Kylään saapunut kirkonmies on mielipuoli, kullanahne raiskaaja, jonka pyhä kirja taitaa sittenkin olla veroluettelo. Aivanko totta oikea tapa levittää uskonsanaa on väkivalta? Ihanko oikeasti pakana on kastettu ja pelastettu, kun tämän pää on väkivalloin upotettu hyiseen Joenjokeen? Kaiken mielettömyys hämmästyttää. Toinen kumartaa puunjuurakkoa ja rumpua, toinen kituvan miehen kuvaa ja verokirjaa. Kumpi muka on toistaan parempi? Miksi toinen näkee oikeudekseen ja velvollisuudekseen käännyttää toista? 


Kun Joenjoen laulu tarjosi aavistuksen toivoa, on Pajulinnun huuto täysin sitä vailla. Saamenmaa ei ole enää saamelaisten maa, vaan on vain ajan kysymys, milloin joku hyökkää jostakin, ryöstää, raiskaa ja tappaa - ja on siihen vielä mielestään oikeutettukin. Kirja laittaa pohtimaan ihmisyyttä, uskontoja, valtioita ja kulttuureita hyvinkin syvällisesti - eikä tosiaan positiivisessa valossa. Etenkin uskonnon valjastaminen maallisen vallan ja mammonan tavoitteluun tuskastuttaa. Onko kaikki sallittua, kun se tehdään uskonnon nimissä? Miten toinen ihnishenki muka olisi toista arvokkaampi? Teemat eivät sinällään ole uusia, eikä kirja sinänsä tuo esiin uusia katsantokantoja, mutta vanhojenkin totuuksien kohtaaminen kauhistuttaa kyllä ihan riittävästi.

Saamelaisten luonnonläheinen elämänmeno ja luonnonuskonto saavat selvästi kirjailijan sympatiat osakseen. Saamelaisten kulttuuria tuntemattomampikin lukija pääsee helposti sisälle kylän elämään, ja kirja opastaa lukijan  edeltäjäänsä syvällisemmin saamelaisten  maailmaan olematta kuitenkaan tökerö tai opaskirjamainen. Inarinsaamelainen sanasto maustaa sujuvaa kieltä sopivan saamelaiseksi, ja siellä täällä vilahtelevat vanhahtavat kieliasut auttavat lukijaa sijoittumaan 1500-luvun tunnelmiin.

Lukukokemus oli vahva - ehkä itselleni liiankin voimakas: empatia- ja eläytymiskyvyn sekä herkkyyden varjopuolia. Luin kirjan nopeasti (enkä vähiten siksi, että kieli oli nautinnollista), sillä tahdoin sen ahdistavasta tunnelmasta eroon. Tahdoin nähdä, tarjottaisiinko edes lopussa aavistus toivoa. Tahdoin lukea, kuinka Alasalmi armahtaisi hahmonsa ja antaisi näille rauhan. Mutta rauha, jos sitä edes onkaan, on vain näennäistä, ja johtuu vain siitä, että kukaan ei jaksa olla jatkuvasti peloissaan - ei, vaikka syytä olisi.

Trilogia saa päätösosansa tämän vuoden syyskuussa. Pelottaa jo valmiiksi palata tuohon hermojani piinaavaan maailmaan, mutta tiedän, että minun on luettava Siipirikon kuiskaus siitä huolimatta.

TekijäPäivi Alasalmi
Teos: Pajulinnun huuto
KustantajaGummerus 2015
Sivuja: 286
Mistä: Kirjastosta



-Viivi

tiistai 30. toukokuuta 2017

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Päivi Alasalmen Joenjoen laulua (Gummerus 2013) kuvataan kirjan takakannessa kipeäksi, kauniiksi ja maagiseksi romaaniksi. Minulla ei ole siihen oikeastaan mitään lisättävää: tämä saamelaisuuden kuolinkamppailusta kertova romaani todellakin on kipeä, kaunis ja maaginen. Joenjoen laulu on vahva, vakava ja väkevä kuvaus siitä, mitä saamelaisille, heidän uskonnolleen ja elinkeinoilleen on yritetty tehdä läpi vuosisatojen. Kuinka ihminen tosiaan voi ajatella omistavansa toisen ihmisen ja voivansa vallata tämän kodin?! 

Erityishuomio kirjan kanteen: jostain syystä se miellyttää minua aivan erityisesti. 

Kirja liikkuu kolmessa aikatasossa: ensin seurataan 1500-luvulla elänyttä saamelaistyttö Soruiaa, sitten hypätään 1800-luvulla vaikuttaneen Lars Levi Laestadiuksen nahkoihin. Viimeisen tason muodostaa aikalaisemme Samin tarina. Näin lukija pääsee kurkistamaan eri aikoihin ja seuraamaan saamelaisten kohtaloa aina ensikohtaamisesta pirkkalaisten kanssa uskonnolliseen hyökkäykseen ja lopulta kaupungistumiseen ja juurien pakonomaiseenkin uudelleenhakemiseen. Kolmen aikatason ja kolmen päähenkilön myötä tarinan osaset jäävät lyhyiksi pintaraapaisuiksi, johdannoiksi, mielenkiinnon herättäjiksi; mitään syvällistä kuvaa saamelaisten tuhon historiasta ei ehdi syntyä - jos nyt tarvitseekaan. 


Pintaraapaisu ei missään nimessä tarkoita kevyttä luettavaa. Kokonaiskuva muodostuu synkeäksi - eikä vähiten Alasalmen käyttämän kielen ansiosta. Kieli on kaunista, elävää ja nautinnollista. Se maalailee maisemat ja tapahtumat kaamoksen väreillä, mystisiksi, verenkarvaisiksi. Tarinat ovat riipaisevia, ja luodut kuvat tummanpuhuvia. Ajoittainen kliseisyys ja ennalta-arvattavuus syövät rumankaunista kokonaisuutta, mutta vain murusen sieltä täältä. Välillä kirjaa on kipeä lukea: ihmismaailman julmuuden todistaminen on raskasta. Samalla taianomainen ulottuvuus saa sukeltamaan johonkin sellaiseen ihmisyyden osa-alueeseen, joka usein on nykymaailmassa hukassa. 

Mystiikka on kirjassa vahvasti läsnä. Tuntuu, kuin ajasta ja paikasta riippumatta muinainen usko ja uskomukset, samoin kuin kaipuu Saamenmaalle, kulkisivat jokaisen saamelaisen veressä, kuin lähtemättömänä osana geeniperimää, olipa kyse sitten pirkkalaiseen rakastuneesta tytöstä, etelässä rellestävästä citysaamelaisesta tai vahvan uskonnollisen herätyksen kokeneesta luterilaispapistakin. Kuin usko staaloihin, jumaliin ja noitarummun voimaan olisi niin tiukasti taottu saamelaisen ihon alle, että siitä on mahdoton rimpuilla irti. Kuin saamelaisuus olisi jotakin sellaista, josta ei pääse irti, vaikka kuinka pyristelisi.


Tavallaan äärimmäisen kaksijakoisuutensa vuoksi kirjan herkullisimmaksi hahmoksi muodostui kirjan ainoa todellisuuteen pohjautuva henkilö Laestadius, puoliksi saamelainen pappi. Mies, joka osaltaan oli tuhoamassa saamelaista kulttuuria käännytystyöllään, taistelee (ainakin kirjan mukaan) itse saamelaisen verenperintönsä ja kristillisen vakaumuksensa ristitulessa löytämättä koskaan tasapainoa.
Kaiken kaikkiaan kirjan kaikki hahmot ovat herkullisia, inhimillisiä, samaistuttavia - moniongelmainen Samikin. 

Hahmot ovat sekä yksilöitä, että samalla myös suuremman ryhmän ja suurempien tapahtumien yksilöitymiä.  Laestadius itse on kristinuskon ja saamelaisuuden taistelukenttä. Soruian kertomus on läpivalaisu siitä valloittajamentaliteetista ja kulttuurihierarkiasta, joiden siivin saamelaisia on sorrettu ja sorretaan edelleen. Samin tragedia on koko saamelaisen kulttuurin historia: juuriltaan irti revitty, tuhoon jo melkein tuomittu mies löytää pelastuksensa viime tipassa, vasta löytäessään verensä alkulähteet ja syyn taistella olemassaolonsa puolesta. Kun oma kulttuuri tapetaan, yksilö joutuu hukkaan - länsimainen kulttuuri lieveilmiöineen kylvää vain tuhoa juurettomiin. 

Mutta onko Samin tarina sittenkään tragedia? Onko nykysaamelaisten tarina täysin toivoton? Teoksen loppuun Alasalmi punoo toivonkipunoita uudenlaisen voimaantumisen ja aktivismin kuvauksen myötä. Kenties toivoa on. Kenties saamelaiset jaksavat vieläkin taistella oman olemassaolonsa puolesta - kenties taistelu on jopa voitettavissa. Tummanpuhuvan teoksen loppu jää auki, mutta toivo jää kauniisti kajastamaan jostakin kaukaisuudesta. Loppu jää auki, koska se ei ole loppu.


Tekijä: Päivi Alasalmi 
Teos: Joenjoen laulu
Kustantaja: Gummerus 2013
Sivuja: 306
Mistä: Kirjastosta 

-Viivi

Ps. Seuraavana luettavanani on Pajulinnun laulu, jossa Soruian tarina saa jatkoa! Sarjan kolmaskin tulokas on lukulistalla. 

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Sirkka Tampsi: Katriina Aunuksesta

Hei!

Tervetuloa uuden blogini pariin! Tämä blogi tulee siis käsittelemään yhtä elämäni suurimmista rakkauksista: kirjoja. Lupaan esittäytyä paremmin jossakin tulevassa postauksessa, nyt kuitenkin hypätään suoraan asiaan, eli siihen miksi me olemme täällä: kirjoihin.

Ensimmäinen kirja, jota blogissani käsittelen on vähän aikaa sitten lukemani Sirkka Tampsin elämäkerta Katriina Aunuksesta (Mediapinta 2011). Kirja ei ole mitenkään erityisesti valikoitunut ensimmäiseksi käsiteltäväkseni, se vain sattuu olemaan viimeisin kirja, jonka olen lukenut.


Katriina Aunuksesta on tositapahtumiin perustuva kertomus karjalaisen kaunottaren elämäntaipaleesta aina köyhästä lapsuudenkodista Pohjanmaalle miehelään. Naisen elämäntarinaa värittävät niin rakkaudet kuin menetyksetkin, niin sodat kuin onnenhetketkin. Paljoa ei maallista hyvää ole Katariinalle tarjolla, eikä elämä aina muutoinkaan tarjoile naiselle liiaksi auvoa. Köyhyys, sairaudet, sodan arvet, koti-ikävä ja taistelu jokapäiväisestä toimeentulosta värjäävät tarinan sangen tummanpuhuvaksi.  Kohtalon potkiessa kipeästi ainoana toivontuojana kulkee hiljaa huokaistu: "Huomenna on uusi päivä... kyllä tämä tästä." (s. 90).


Tarina on mukaansatempaava ja mielenkiintoinen, enkä välttynyt ihmettelemästä useampaankin otteeseen, voiko tarina juonenkäänteineen tosiaankin olla täysin totta. Valitettavasti kirjan kielessä on parantamisen varaa, enkä ikuisena pilkunviilaajana voinut olla huokailematta kummallisille sanajärjestyksille, ajoittaisille kirjoitusvirheille ja juonen poukkoiluille. Lukukokemus ei siis ollut kielen ja rakenteen osalta se kaikkein miellyttävin, mutta jos (ja kun) tarinaan uppoutuu niin, että kykenee sulkemaan silmänsä noilta sinänsä harmittomilta kömmähdyksiltä, on kirja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Todellisista ihmiskohtaloista, jos mistä, voi ja kannattaa ottaa opikseen. 


Loppulauseessaan Tampsi toteaa kirjan olevan tarkoitettu vain kaikkein läheisimmille, lapsille ja ystäville (s. 166). Tämän luettuani oloni oli vähän kuin varkaalla: luinko minä nyt jotakin, mitä ei ollut minulle tarkoitettu?! Rikoinko yksityisyyttä vastaan, kurkistinko tuntemattoman suvun tarinaan ilman lupaa?! Tähän nyt todettakoon, että lainasin kirjan yleisestä kirjastosta, ja kirja on myös ainakin Mediapinnan sivuilla myytävänä, eli en minä mitään sinällään rikollista tahikka väärää tehnyt. Sen lisäksi koen, että kirjaa kykenemme lukemaan ja tarinaa ymmärtämään myös me, jotka emme ole kirjoittajan läheisiä ja joilla ei ole henkilökohtaista kosketuspintaa kirjan tapahtumiin ja henkilöihin - sen verran selkeästi ihmiset on esitetty ja tapaukset kuvattu. 

Katriinan tarina on monella tapaa koskettava, ihastuttava ja kauhistuttava, ihmetyttävä ja mietityttävä. Se tarjoaa ainakin yhden opetuksen, johon meistä jokaisen tulisi tarttua: aina on toivoa. Tai, kuten Katriina asian ilmaisi: "Huomenna on uusi päivä."


Tekijä: Sirkka Tampsi 
Teos: Katriina Aunuksesta 
Kustantaja: Mediapinta, 2011 
Sivuja: 166
Mistä: Kirjastosta

-Viivi

Ps. Blogi myös Instassa!