Marko Annala: Värityskirja

Joulun kiireet ovat vaatineet veronsa (tai ainakin niihin on nyt hyvä vedota), joten blogi on saanut odottaa, vaikka kirja on ollut luettuna jo kohta viikon ja mieli palanut päästä purkamaan ajatuksia. Tällä kertaa arvosteltavana on siis Marko Annalan Värityskirja (Like 2017), elämäkerrallinen romaani suomalaisen musiikkiskenen tunnetun vaikuttajan kynästä. Ja taas kerran koin kirjallisen rakastumisen ja kiitollisuutta siitä, että tartuin kirjaan.

Nappasin Annalan esikoisromaanin luettavakseni tietämättä juuri mitään miehestä tai hänen bändistään Mokomasta. Itse Värityskirjakaan ei ollut pieniä lukemiani arvostelunpätkiä lukuunottamatta minulle tuttu, joten odotukseni syntyivät lähinnä takakannen ja miesystävän kertoman perusteella - ja ne täyttyivät ja ylittyivätkin huimasti!

"Olen kuin tuulikello, jonka jokainen sävel on epävireessä."

(s. 26)

Mikään helppo ja kevyt kirja Värityskirja ei ole, vaan rankka sukellus koulukiusaamiseen ja sen arpiin, masennukseen ja itsensä kanssa kipuiluun. Kaunis ja taidokas kieli on ehdottomasti yksi teoksen suoloista. Huomaa, että kirjailija on erittäin taitava kielenkäyttäjä, mutta vielä taitavampi kertoja - sanat eivät ole pelkkää onttoa helinää, vaan niillä on riipivän rehellinen tarina kerrottavanaan. Kertoja ei ole välillä lainkaan hauskaa seuraa, kun sen pään ottaa, mutta Annala osaa kertoa tarpeeksi - ei liikaa, eikä liian vähän - jolloin päähenkilöön ei täysin samaistu, mutta tätä kuitenkin ymmärtää. Välillä tosin koin samaistuvani kirjan tarinaan niin hyvin, että vanha kumppanini masennus nosteli heräteltynä päätään. Kouriintuntuvaa kamaa.

Värityskirjassa on paljon pohdiskelua ja elämän analysointia - ja todella suoraa peiliin katsomista. Annala kirjoittaa kauniisti isyydestä ja vanhemmuudesta, luonnosta (joka on muuten todella vahvasti läsnä, mitä ei ehkä metallimiehen kirjasta ensimmäisenä osaisi odottaa) ja rakkaudesta. Mutta erityisen kauniisti Annala kirjoittaa inspiraatiosta ja musiikista, joka on niin hänen ammattinsa kuin pelastuksensakin, rakkautensa ja purkautumiskeinonsa. Voiko tarina Waspin kuulemisesta ensimmäisen kerran saada ihon kananlihalle ja liikutuksen kyyneleen pomppimaan poskelle? Ilmeisesti voi:

"Lopulta kaiken päälle syöksyy paholaismainen ääni, jonka töin ja tuskin tunnistaa ihmiseksi. Se on kuin suoraan sisältäni. Ääni jolla voisin huutaa itseni ulos siitä unesta, jossa joukko koiria raatelee minua. Ääni jolla saisin pelot kaikkoamaan. Olen aina toivonut sen äänen olevan olemassa."

(s. 16)

Kirjan luvut ovat vähän kuin välähdyksiä Annalan elämästä (eihän vähän päälle 200 sivuun kaikkea elämän varrella tapahtunutta mahdukaan). Osa luvuista laahautuu syvissä vesissä, ja osa keikkuu kesäpäivänä polkupyörän satulassa - harharetkistä pyöräretkiin. Toisaalta lukujen tyylien eroavaisuudet tuntuvat rikkovan kokonaisuutta, toisaalta juuri nämä poikkeavuudet luovat sen paketin, jota elämäksi usein kutsutaan - ei elämä aina ole syvästi tunnettavaa ja kouriintuntuvan riipaisevaa, joskus se on myös menestysbändin perustamista ja keikkabussissa keikkumista. Lukujen rakenne tuntuu välillä jopa biisimäiseltä, mikä on mielestäni hauska mauste ja tyylikeino: on toistoja ja koukkuja, jotka saavat joskus itkun sijasta (tai rinnalla) myös nauramaan. 

Niin, vaikka kyseessä on etenkin kirja masennuksesta, on tämä kirja paljosta muustakin. Upea kieli, ja naseva "saako tälle edes nauraa" -huumori koukuttavat niin, että kirjaa ei malttaisi millään laskea käsistään, vaikka liikutus kutittelee silmäkulmia ja sydän on pakahtua. Tarina, kuten elämäkin, sisältää värejä - tummia ja kirkkaita - ja päälimmäiseksi fiilikseksi tästä kirjasta jää kuitenkin toivo. Aina on toivoa. Aina on värejä siellä mustankin keskellä. Mustahan koostuukin kaikista väreistä.

"- Isi, laulu helpottaa kipua.

- Kultaseni, niin tekee."

(s.170)

Tekijä: Marko Annala

Teos: Värityskirja

Kustantaja: Like 2017

Sivuja: 203

Mistä: Kirjastosta

-Viivi