torstai 5. huhtikuuta 2018

Kristiina Mäkimattila: Olonkolo - Lyydia Moukun suuri seikkailu I

Olen lukenut pienestä pitäen, joten aikoinaan ovat lasten- ja nuortenromaanitkin tulleet tutuiksi. Nyt on kuitenkin hurahtanut vuosia, että en ole tarttunut nuoremmille ikäpolville suunnattuihin teoksiin. Tämä on kenties ymmärrettävää, mutta myös valitettavaa, koska olen varmasti missannut helmiä. Onneksi kirjaihmiset (ihan aikuiset) Instagramissa ovat nostaneet myös nuortenkirjoja esille, ja itsekin olen pikkuhiljaa avautunut sille ajatukselle, että voisin tosiaan välillä tarttua myös lapsille ja nuorille markkinoituihin kirjoihin. Elämällä on aina polkunsa, joista eteenpäin rämpivällä ei välttämättä ole mitään haisua, mutta joiden tarkoituksellisuus avautuu, kun tarkastelee taivaltaan taaksepäin. Niinpä juuri uudelleen lanu-kirjoista kiinnostuneelle ihmiselle tarjottiinkin tilaisuus tutustua yhteen lasten ja/tai nuorten romaaniin. 

Kristiina Mäkimattilan (Murupumpula) Olonkolo - Lyydia Moukun suuri seikkailu I (Marketiimi 2017) on Kirjasammossa  määritelty lastenkirjallisuuteen kuuluvaksi ja - mielestäni osuvammin - saturomaaniksi. Miksipä Olonkoloa ei voisi fantasiakirjaksiksin sanoa, sillä aikamoiseen satu- tai fantasiamaailmaan lukija rouva Moukun kanssa astuu. Sadulliseksi romaanin osaltaan tekee ihanan söpö kuvitus, joka on kuvituksia tekevän Mäkimattilan omaa kädenjälkeä sekin. Kuvia on siellä täällä, eli ne eivät ole pääosassa, mutta ovat ihana lisä tarinaan. Jos turvallinen, mutta kuitenkin jännittävä pako todellisuudesta kiinnostaa, niin Olonkolo sopii loistavasti myös aikuisen luettavaksi! Itse päätin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, ja luin kirjaa ääneen taaperolleni iltasatuna, mikä oli toisaalta ihan toimiva ratkaisu, toisaalta vähän toimimaton, mistä lisää myöhemmin.

Olonkolon kuvitus on hellyttävä!
Lyydia Carmelita Moukku on jäpinkäinen, tontuille ja maahisille sukua oleva olento, ihmismäinen ja inhimillinen, vähän vain ihmistä pienempi. Tämä täti-ihminen asuu Jääränpäässä miehensä Gerhardin kanssa. Parisuhteen asetelmasta tulee aika lailla mieleen Pokka pitää -sarjan Hyacinth ja Richard: rouvalle on tärkeää pitää yllä jonkinlaista hienostelevaa kulissia, ahkeran ja toimeliaan emännän julkisivua moitteettomine ulkomuotoineen ja kakkukisavoittoineen, kun taas joltisenkin tahdotonta miestä viedään kuin pässiä narussa. Gerhard Moukku tosin elää niin omassa kirjojen ja tutkimuksensa maailmassa (ollen aika lailla hajamielisen professorin arkkityyppi) että ei osaa juuri edes kyseenalaistaa asetelmaa - ja miksi tietenkään haluaisikaan, kun vaimo kantaa ruokaa eteen ja sallii miehensä uppoutua työhönsä nurkumatta.

No, käy kuitenkin niin, että Gerhard ottaa ja katoaa kellarikirjastostaan, ja jäljelle jää vain reikä seinässä. Tästä alkaakin Lyydian seikkailu, tämän jonkinlaisen antisankarinkin sankarillinen matka etsimään miestään. Maanalaista käytävää pitkin Lyydia saapuu uuteen salaiseen maailmaan, Olonkoloon, linnukkeiden kotiin. Linnukkeet ovat minikokoisia, lempeitä, ihmisen näköisiä, savvoo viäntäviä olentoja, joilla on käsivarsissaan siipisulat. Lyydia asettuu linnukkeiden luokse, missä kaikki ei olekaan niin idyllistä ja rauhallista, kuin miltä aluksi näyttää. Vaara, suru ja tuntemattomien hyökkääjien uhka, häilyy alati taustalla. Synkeät sävyt ovat ymmärrettäviä (läheisiä on kadonnut ja pelottaa), mutta tämän vuoksi en ehkä suosittelisi kirjaa ihan herkimmille lukijoille.


Itse koin tarinan vahvasti myös jonkinlaisena kehityskertomuksena: kun arki on kaukana, aiemmin tärkeältä tuntuneet asiat menettävät merkityksensä. Onko tärkeämpää pitää huolta huolitellusta ulkonäöstään (keeping up appearances), vai hoitaa ihmissuhteitaan. Onko tärkeämpää olla aina oikeassa, vai olla ystävällinen. Rouva Moukku ei ole mikään perinteinen sankari, mutta pakon edessä, pakotettuna kohtaamaan pelkojaan, tuosta tädistä löytyy uudenlaista uskallusta ja rohkeutta, mutta myös nöyryyttä, mikä on ihailtavaa. Mitä väliä on Jääränpään Tikkuajanaisten mielipiteellä, kun oma mies on pelastettava! Joskus pitää ravistella kunnolla, että elämään alkaa löytyä uutta perspektiiviä.

Kirjan tematiikasta mieleeni jäi päällimmäisenä (no ystävyyden ja avunannon ja muutoksen ym. ohessa) mieleeni tietynlainen kolonianismin ja "amerikkalaistumisen" kuvaus. Lyydia saapuu uuteen maahan tai maailmaan, ja antaa heti ensi töikseen muutamalle linnukkeelle itselleen tutun nimen yrittämättä edes opetella linnukkeiden omia nimiä, jotka vaikuttavat liian vaikeilta oppia. Näin esimerkiksi Fi-fi-fiuuhista tulee Pirkko (tästä tosin kiittää kirjaa ääneen lukenut äiti). Toisaalta: kun vieras on antanut muutamalle linnukkeelle uudet nimet omasta kulttuuristaan, syntyy kansanliike, jonka seurauksena melkein jokainen linnuke saa itselleen uuden, hienolta kuulostavan jäpinkäis-/ihmisnimen, joita he myös alkavat käyttää (ainakin rouva Moukun läsnäollessa). Kaikki oman kulttuurin ulkopuolelta tullut on hienoa, jopa taianomaiselta tuntuvaa, ja siitä halutaan olla osallisina. Sitten on vielä pelottavien, tuntemattomien tunkeutujien uhka - kovasti etanaa muistuttavat lötköttäjät ovat yrittäneet tunkeutua linnukkeiden paratiisiin jo pitkään, ja ilmeistä on, että joku toinenkin oliojoukko liikuskelee linnukkeiden mailla, ehkä pahat mielessä.

Tarina kulkee leppoisaan tahtiin. Se on täynnä sivujuonia tai -juonteita, siinä pysähdytään tarkastelemaan, muistelemaan, pohtimaan, pureskelemaan. Vauhti ei siis päätä huimaa, vaan tarina etenee leppeästi. Ehkä näin vanhempana lukijana olisin kaivannut tarinaan vähän enemmänkin tahtia. Nyt tuntui, että kirjan 220 sivua kuluivat itse asiassa vasta seikkailun aloittamiseen. Tämä kirja on tosin tarinan 1. osa, eli tarinalle on luvassa jatkoa! Ja sitä paitsi voihan leppeän tahdin nähdä suorastaan passiivisena hyökkäyksenä nykymaailman hektisyyttä vastaan. Mitteepä tuota hötkkyilemmään valammiissa mualimassa.

Murupumpulan postikortteja

Kielellä luodaan tunnelmia. Tiettyyn murteeseen liitetään tiettyjä (stereotyyppisiäkin) ominaisuuksia. Lyydia puhuu jäykänsorttista, hienostelevaakin puhekieltä, mikä osaltaan luo henkilökuvaa hienohelmamaisemmaksi. Linnukkeet taas, kuten jo mainitsin, puhuvat savon murretta kuka enemmän ja kuka vähemmän (ääneenlukiessa olin vähän pinteessä, vaikka viäntelen ja kiäntelen itsekin), mikä puolestaan luo kuvan lupsakoista ja huumorintajuisista pikkuolennoista. Stereotypioilla leikittelyä on siis tässäkin suhteessa. En tiedä, onko tuntumani miten tosiperäinen, mutta minulle jäi lukiessa sellainen fiilis, että linnukkeiden (etenkin eniten viäntelevän Vaarin) murre lievenee kirjan loppua kohden, ja muuttuu yleiskielisemmäksi, mikä on vähän harmi.

Leppeään tunnelmaan liittyy vahvasti kieli, joka on Olonkolossa muutenkin oikein herkullista! Kieli on vähän vanhahtavaa, vivahteikasta, kekseliästä. Lauserakenteet ovat aika monimutkaisia ja monipolvisia, mistä syystä kirja ei ehkä sovi juuri lukemaan oppineelle itsenäiseksi lukemiseksi. Monimutkaisten lauserakenteiden takia myös ääneen lukeminen oli aika kinkkistä ja jopa hengästyttävää; kirjan lukeminen äänettä olisi varmasti tuottanut paljon sujuvamman ja vetovoimaisemman lukukokemuksen, vaikka sujuihan se hyvin noinkin. Kuten on Mäkimattilan luoma rinnakkaismaailmakin monella tapaa oivaltava, on sitä myös kieli, joka jaksaa hykerryttää läpi kirjan. Lempisanakseni taisi muodostua emännänjatkejakkara, ja samanlaista kielellistä ilottelua kirja on läpeensä täynnä. Tykkään!

"Eräskin tarina kertoi linnukkeesta, joka oli varoituksista huolimatta mennyt syömään kirkkaanpunalehtisen vaarakkipensaan vihertävänmustia marjoja. Häntä oli etsitty pitkään, kunnes lopulta hänet löydettiin kosimasta polvillaan ylikypsää plumplumpuli-hedelmää ja tarjoamasta tälle gonjakin papanoita myötäjäisiksi. --- Tämäkin seonnut sulhasehdokas palautui kutakuinkin ennalleen viikon kuluessa, tosin verrattuna entiseen oli hänestä tullut mukavampi, kun hän ei pyrkinyt enää päällepäsmäröimään kaikkia muita, vaan keskittyi mieluummin plumplumpulien kasvattamiseen ja hoivaamiseen."
(s. 188)

Ihana kirjapaketti -
ja tuo lammas on niin söpö, että ihan liikutun!

Kaiken kaikkiaan Olonkolo on ihana, lempeä seikkailutarina, joka sopii kaikille todellisuutta välillä pakoon haluaville, rauhaa etsiville, söpöistä asioista ja kielellisestä leikkimisestä nauttiville - niin lapsille, kuin aikuisillekin. Ja tämä on varmasti todella oivallinen kirja lukea yhdessä isommankin lapsen kanssa. Nyt en vain malta odottaa jatkoa tarinalle!

TekijäKristiina Mäkimattila
Teos: Olonkolo - Lyydia Moukun suuri seikkailu I
KustantajaMarketiimi 2017
Sivuja: 220
Mistä: Arvostelukappale

Helmet 2018 7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti