(Tämä postaus on osa äitiyttä käsittelevää postausteni sarjaa, jotka on listattu tälle sivulle.)
Viime vuonna julkaistu Äiti aallokossa -kirja tuntui raflaavalta ja uraauurtavalta kirjauutuudelta: viimeinkin puhutaan synnytysmasennuksesta kokonaisen kirjan verran! Mutta aihetta kolutessani huomasinkin, että suomalainen kirjallisuus oli rikastunut aihetta käsittelevällä opuksella jo 13 vuotta sitten. Tuolloin ilmestyi nimittäin Piia Haaralan toimittama Vauvan varjo - Kokemuksia synntyksenjälkeisestä masennuksesta (Kirjapaja 2006). Se, jos mikä oli varmasti uraauurtava teos - yhtään Äiti aallokossa -teosta väheksymättä.
Viime vuonna julkaistu Äiti aallokossa -kirja tuntui raflaavalta ja uraauurtavalta kirjauutuudelta: viimeinkin puhutaan synnytysmasennuksesta kokonaisen kirjan verran! Mutta aihetta kolutessani huomasinkin, että suomalainen kirjallisuus oli rikastunut aihetta käsittelevällä opuksella jo 13 vuotta sitten. Tuolloin ilmestyi nimittäin Piia Haaralan toimittama Vauvan varjo - Kokemuksia synntyksenjälkeisestä masennuksesta (Kirjapaja 2006). Se, jos mikä oli varmasti uraauurtava teos - yhtään Äiti aallokossa -teosta väheksymättä.
Em. väitteeni perustan sille, että synnytysmasennus (tai raskausmasennus, synnytyksenjälkeinen masennus tai lapsivuodepsykoosi) on edelleenkin aikamoinen tabu ja tuntematon käsite meidän yhteiskunnassamme. Äimä (Äidit irti synnytysmasennuksesta ry) on tehnyt hienoa työtä kyseisen sairauden stigman poistamiseksi ja äitien auttamiseksi.
Mutta mielenterveyden ongelmat tuppaavat olla vaikeita aiheita ilmankin, että niihin sairastuukin juuri vauvan saanut äiti, jonka pitäisi kaikkien ihanteiden ja odotusten mukaisesti olla onnensa kukkuloilla, eikä suinkaan seota.
Olen tutustunut synnytysmasennukseen sangen syvällisesti. Jopa turhankin syvällisesti - piti näemmä päästä kokeilemaan ihan itse. Ihmiskokeeni rinnalla olen lukenut keskustelupalstoja, Äimän sivuja ja lehtiartikkeleita. Tämän vuoksi Vauvan varjo ei tuonut faktatiedollisesti minulle juurikaan mitään uutta (paitsi hormoniheittelyiden vaikutuksen korostaminen - miksei minulle tarjottu hormonikorvaushoitoa, miksei edes mitattu hormonitasoja?!). Vauvan varjo koostuu alun faktapommin lisäksi 16 äidin itsensä kirjoittamista kokemuksista synnytysmasennuksesta. Jokainen kokemus onkin samankaltaisuudestaan ja yhteisestä diagnoosinimikkeestä huolimatta uniikki. Omanlaisensa. Erikoislaatuinen. Erikoinen. Erityinen.
Kirjan tarinat ovat äitien itsensä kirjoittamia, joten jokainen on kieliasultaan ja tyyliltäänkin erilainen: toisten kuvaukset ovat kauniin maalailevia, toisten hengästyttävän nopeatempoisia. Toiset ovat taidokkaasti kirjoitettuja, toiset yksinkertaisemmin sanankääntein ilmaistuja. Mutta minusta on hienoa, että jokaisen erilainen ääni on jätetty kuuluviin, vaikka se tavallaan rikkookin kirjan yhtenäisyyttä: eihän ole mitään kaavaa siitä, kuka tai millainen nainen sairastuu synnytysmasennukseen. Sairaus kun iskee taustaan, koulutukseen tai elintasoon katsomatta, ja kyykyttää kaikki yhtälailla polvilleen ja sulloo suohon.
Kirjan nimi on aika synkeä (tosin ihan totuudenmukainen), mutta kirjan tarinoista löytyy paljon toivoa. Lääkehuuruista tavalliseen lapsiperhearkeen, suljetulta osastolta rakastavaksi kotiäidiksi.
"Minulla on helpottunut olo, kun olen saanut tarinani kerrottua. Synnytyksenjälkeisestä masennuksesta puhutaan nykyisin jo paljon. Vaikka olin valmistautunut hyvin itse synnytykseen, en ottanut lainkaan huomioon elämää synnytyksen jälkeen. Olin kyllä miettinyt, missä vauvan pylly pestään, missä hän nukkuu, mitä vaatteita laitetaan ja niin edelleen. Oman itseni olin unohtanut täysin."
(s. 163)
Synnytysmasennus on kamala tauti. Erityisen kamalan siitä tekee se, että yleensä se syö rakkauden omaan lapseen - tai peittää sen ainakin hyvin syvälle alleen.
Kuten jo aiemmassa postauksessani Helmi Kekkosen Olipa kerran äidistä pohdin, suomalaisessa yhteiskunnassa äitiyteen liittyy edelleenkin paljon täysin turhia odotuksia, ihanteita ja tabuja. Tämä sekä lisää synnytysmasennuksen riskiä, että vaikeuttaa sairastuneiden oireita ja kasvattaa kynnystä hakeutua hoitoon.
Minun piti itkeä monta kuukautta, ennen kuin uskalsin myöntää itselleni (ja etenkin toisille), että kaikki ei ole kunnossa. Toisaalta oli hyvä, että romahdus synkkyyteen tapahtui, ja pakotti minut vihdoin, minua jo vuosia ennen raskautta piinanneen harmauden jälkeen, katsomaan itseäni ja totuutta silmiin ja hakemaan apua. Olen joutunut sittemmin hakemaan sitä uudelleenkin, mutta kynnys on nyt ilahduttavan matala, kun ensimmäisellä kerralla jouduin hakkaamaan päätäni siihen kynnykseen, kunnes lopulta tajusin harpata sen yli.
Enää en onneksi ole äidin muotoinen toteemipaalu.
Mutta vaikka olisinkin, olisi erittäin lohdullista tietää, etten ole ainoa. Toteemipaaluja riittää, mutta onneksi kuoret sulavat - sulattipa ne sitten rakkaus, aika tai lääkkeet.
Hatunnosto (meille) kaikille paskan läpikäyneille!
Kuten jo aiemmassa postauksessani Helmi Kekkosen Olipa kerran äidistä pohdin, suomalaisessa yhteiskunnassa äitiyteen liittyy edelleenkin paljon täysin turhia odotuksia, ihanteita ja tabuja. Tämä sekä lisää synnytysmasennuksen riskiä, että vaikeuttaa sairastuneiden oireita ja kasvattaa kynnystä hakeutua hoitoon.
Minun piti itkeä monta kuukautta, ennen kuin uskalsin myöntää itselleni (ja etenkin toisille), että kaikki ei ole kunnossa. Toisaalta oli hyvä, että romahdus synkkyyteen tapahtui, ja pakotti minut vihdoin, minua jo vuosia ennen raskautta piinanneen harmauden jälkeen, katsomaan itseäni ja totuutta silmiin ja hakemaan apua. Olen joutunut sittemmin hakemaan sitä uudelleenkin, mutta kynnys on nyt ilahduttavan matala, kun ensimmäisellä kerralla jouduin hakkaamaan päätäni siihen kynnykseen, kunnes lopulta tajusin harpata sen yli.
Enää en onneksi ole äidin muotoinen toteemipaalu.
Mutta vaikka olisinkin, olisi erittäin lohdullista tietää, etten ole ainoa. Toteemipaaluja riittää, mutta onneksi kuoret sulavat - sulattipa ne sitten rakkaus, aika tai lääkkeet.
Hatunnosto (meille) kaikille paskan läpikäyneille!
"Ennen vanhaan lapsivuodepsykoosiin vajonneet lähetettiin varmaankin autiolle saarelle tai poltettiin roviolla. Tai sitten he vaan kuvittelivat olevansa lintuja ja hyppäsivät jostain tarpeeksi korkealta."
(s.161)
Tekijä: Piia Haarala (toim.)
Teos: Vauvan varjo - Kokemuksia synntyksenjälkeisestä masennuksesta
Kustantaja: Kirjapaja 2006
Sivuja: 168
Mistä: Kirjastosta
- Viivi
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! 💕