Olipa kerran äiti.
Äiti.
Maailman luonnollisin asia.
Se, joka on kaikilla. Se, joka hääsää. Hyörää. On.
Se, josta ei puhuta.
On äiti, ei enää henkilö. Ei kokonainen ihminen.
Äiti.
Toisia varten.
Helmi Kekkosen melko tuore Olipa kerran äiti on kuvaus yhdestä äitiydestä, yhdestä subjektiivisesta äitiyden kokemuksesta. Ja juuri siksi se on suora kannanotto. Juuri siksi se on poliittinen ja etenkin yhteiskunnallinen teko.
Tavallisesta äitiydestä ei puhuta. Ei kirjoiteta. Äitiys on tabu, jos se ei ole äärimmäistä tuskaa, tai jos se ei ole pelkkää rakkaudentäyteistä onnen huumaa ja itsensä jatkuvaa uhraamista. Jos se ei ole pelkkä sivulause.
Olipa kerran äiti huutaa äitien ääntä kuuluviin. Omaa elämäänsä elävien, omia intohimojaan toteuttavien äitien. Sellaisten, jotka ottavat epiduraalin, eivätkä pyytele sitä anteeksi. Sellaisten, jotka itkevät väsymystä ja touhuavat silti omiaan vauvan nukkuessa. Sellaisten, jotka kiukuttelevat, huutavat ja käyttäytyvät lapsiaan typerämmin.
Sellaisten, jotka joskus pysähtyvät miettimään: "Entä jos..?!"
Sellaisten... aitojen äitien.
Olipa kerran äiti on kirjoitettu - näin olen ymmärtänyt - keskellä vauva-arkea. Se näkyy. Siinä, missä Kekkosen ensimmäinen raskaus, synnytys ja vauva-arki käsitellään jokseenkin kokonaisvaltaisen analyyttisellä otteella. Toisen vauva-arjen myötä kirjaan ryömii sivuittain kuvauksia siitä, kuinka vauva nukkuu tai ei nuku kunakin yönä- ja miten paha on univelkatilanne.
Mutta sitähän se on. (Vauva-)arki on sumuista tunteesta toiseen raahustamista, kun sitä elää. Analysoinnin aika on myöhemmin.
Kirjasta puuttui mielestäni yksi oleellinen osa-alue äitiydestä. Keho, kehollisuus. Ruumiillisuus. Seksuaalisuus. Ne ja niiden muutokset ovat vaikuttaneet omaan äitiyteeni (naiseudestani puhumattakaan) todella paljon, mutta Kekkonen ei puhu tästä aiheesta juuri lainkaan. Jäin pohtimaan, onko niin, että nämä asiat eivät ole Kekkosella mielessäkään, vai onko ne jätetty tarkoituksella pois.
Mutta voiko puhua äitiydestä, jos ei puhu kehosta? Voiko äitiydestään puhua (etenkin kun haluaa tehdä sen vähän uraauurtavan avoimesti) ilman, että puhuu myös omasta kehostaan ja seksuaalisuudestaan?! Raskaus ja synnytys muuttavat niin paljon.
Kaiken kaikkiaan Olipa kerran äiti on kiinnostava, vetovoimainen sekoitus henkilökohtaisia tunnustuksia, vakavia julistuksia ja vauvahuumaa. Vakavasta synnytysmasennuksesta kärsineelle oli avartavaa lukea äitiydestä, joka ei ole sairauden varjostamaa: se on vaikeaa, mutta se voi silti olla ihanaakin!
Jatkossa on luvassa lisää postauksia äitiysaiheesta: koska se on aihe, jota haluan nostaa esille samalla, kun sukellan henkilökohtaisesti omaan äitiyden kokemukseeni.
Teos: Olipa kerran äiti
Kustantaja: Siltala 2019
Sivuja: 220
Mistä: Kirjastosta
- Viivi
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! 💕