sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi

Talventuoksuista lokakuun loppua!

Nelli Ruotsalaisen runokokoelma Täällä en pyydä enää anteeksi (2018) on feministisen asennekustantamo Pesän ensimmäinen julkaisu ja myös kirjoittajansa esikoinen. Ja millainen esikoinen se onkaan! Runoja, joissa ei tosiaankaan pyydellä anteeksi, ja joissa inhimillisyys on kuitenkin kaikessa kaunistelemattomuudessaan pääosassa.

Vahva runoteos alkaa teinihoromuisteloilla, kasvaa rankkojen aiheiden avulla aikuisuuteen, jossa menneisyys etsiytyy epävarmuudeksi ja vihaksikin. Onko viha voimaa vai voimattomuutta? Ainakin se on turhautumista, rooleja, epävarmuutta, traumoja, haavoja ja arpia, etsimistä ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia. Grrrrrr, murisee Ruotsalainen, vahvana ja heikkona, ihmisenä. Heikkoutensa tunnustaminen se vasta voimaa onkin!

en voi olla rohkea ja isänmaallinen!
koska sotilaat raiskaavat naiset
miessukulaistensa edessä

naiset kirjoittavat tarinoitaan
jotteivät testamenttaisi traumojaan

(s.43)

Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi
Täällä en pyydä enää anteeksi on vihaista, melankolista ja tummaa. Ja sieltä kaikesta, vuosikymmenien ja vuosisatojen ajalta ammentavaa energiaa. Runot ovat kokeilevia, erilaisia, oivaltavia ja samaistuttavia - ja siksi lukukokemus on hyvin voimakas. Teos kokeilee eri tyylejä ja runon eri muotoja tehokkaasti ja toimivasti. Joukossa on myös englanninkielisiä runoja, jotka tuntuvat kenties kielensä vuoksi hieman irrallisilta - mutta myös kielensä ansiosta eri tavalla toimivilta. Tehokeinoina Ruotsalainen käyttää esimerkiksi toistoa, yliviivauksia ja rujoa kieltä.  Välillä itketään esiäitien kyyneliä ja välillä räjähdetään mykistyttävällä voimalla. Lukijaa ei tosiaankaan jätetä kylmäksi.

Näin jossain videonpätkän, jossa Ruotsalainen lausui runoaan. Se oli sähköistä, suoraa, kiivasta ja terävää. Nämä runot toimivat luettuina, mutta ne toimivat varmasti (ihan eri tavalla) myös ääneen lausuttuina.

not gay as in happy
but queer as in
I still have no fucking idea

(s.56)

Henkilökohtaiset kokemukset ja näkemykset, yhteiskunta, kulttuuri, politiikka ja patriarkaatti. Yksityinen ja yhteinen muovautuvat eräänlaiseksi Ruotsalaisen omakuvaksi, kokemusten kaunistelemattomaksi tilkkutäkiksi. Kun identiteettiä etsitään, löytyy usein vain epävarmuus. Hatunnosto rehellisyydestä: olisi helpompaa esittää vahvaa ja teräksistä, kuin osoittaa verestävät arpensa, näyttää hapuilunsa ja tunnustaa pehmeytensä, mutta siihen tämä kokoelma ei lankea. Sanoma on selvä: on ihan okay olla not-okay tai whatever.

Täällä ei pyydetä enää anteeksi omaa itseään.
(s. 24)

Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi


Naiseus (ja feminismi) on rooleja, pelkoa, huolien kantamista, alistumista, push-uppeja, pelkoa ja valkosipulinkynsiä pillussa. Se on tuskanhuutoja, me toota, ylisukupolvisia traumoja, ärinää, myöntymistä myöntymättä, raiskaajan hajua sporassa. On se paljon muutakin, mutta on se tuotakin.

Erityiskiitos kirjan äärimmäisen vaikuttavalle syanotypiakuvitukselle (kuvia on ilmeisesti painettu postikorteiksikin - wou!) ja muutenkin onnistuneelle taitolle, jotka tukevat kirjan sisältöä loistavasti ja auttavat eheän kokonaisuuden luomisessa. Harvaan kirjaan jaksaa tarttua kovin moneen kertaan (ainakaan lyhyen ajan sisällä), mutta tähän on jaksanut ja halunnut tarttua moneen kertaan ja aina uutta ja syvempää löytäen. Wou!

kasvanut tyttönä
ensimmäiset push-up rintsikat päällä
Tapiolan keskustassa
toivonut kahta asiaa:

1. joku hakee viinaa
2. että kelpaan

(s. 9)

TekijäNelli Ruotsalainen
Teos: Täällä en pyydä enää anteeksi
KustantajaPesä 2018
Sivuja: 80
Mistä: Kustantajalta

- Viivi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti