Kirjabloggaajien joulukalenteri 2019: 15.

Kirjailujakin on mukana Kirjabloggaajien joulukalenterissa!

Tämä postaus on siis pelkkää joulufiilistelyä kirjojen ja vähän muidenkin muodossa!

Mauri Kunnas: Koiramäki (Otava)

Jouluihini ovat jo ties kuinka kauan liittyneet olennaisena osana Mauri Kunnaksen jouluiset kirjat. Koiramäki-kokoelmateoksesta löytyy ihanan tunnelmallinen vanhanajan joulukuvaus kynttilöiden valamisesta joulukirkkoon saakka. Kaipa siinä vanhanajan joulussa on jotakin minuun vetoavaa: yhdessäolo, hiljentyminen - ja tunnelmavalot!

Mauri Kunnas: Koiramäen Martta ja tiernapojat

Eräänä joulukuuna Koiramäen Martta pääsi katselemaan kaupunkilaisten jouluvalmisteluja. Tässä ihanassa kirjassa on myös nuotit tiernapoikien lauluihin!

Mauri Kunnas: Joulupukki (Otava)

Koiramäen lisäksi on aina yhtä ihanaa palata Korvatunturille tutkailemaan Joulupukin ja tonttujen touhuja.

Mauri Kunnas: Joulupukki ja noitarumpu (Otava / Yle)

Korvatunturilla ei aina ole niin auvoista. Joulupukki ja noitarumpu -elokuva kuului lapsuuteni ja nuoruuteni jouluihin aivan olennaisena osana. Voi sitä taannosta joulua, jollon Yle ei elokuvaa lähettänytkään! 

Klassikko on klassikko. Joulupukki ja noitarumpu on pauhannut meillä telkkarista tänä vuonna todella tiheään, sillä viisivuotiaamme on siihen aivan ihastunut. (Yleensä) lyhyellä pinnalla varustettu pikkuihminen jaksaa napottaa ruudun ääressä koko filmin ajan.

Lapsi kertoi muutama viikko sitten innoissaan, että heillä oli hoidossa sama tarina kirjana (go hoitopaikka ja lukeva henkilökunta!). Pitihän se siis itsellekin käydä lainaamassa, että saadaan lukea tuttua tarinaa iltasaduksikin.

Joulupukin soiva laulukirja (Otava)

Äidin lemppari, lapsen kauhu. Jostakin syystä Joulupukin soivan laulukirjan haitarisävelet saivat lapsemme itkemään kauhuissaan vielä vuosi sitten. Äiti taas on alusta pitäen ollut tästä joulukaraoken mahdollistavasta kirjasta enemmän kuin innostunut!

Sanna Tuovinen, Kati Penttinen & Nora Surojegin: Metsän joulu - lumoava Satuhieronta -tarina (Tarina ja Kosketus oy)

Kirjastomme lastenhankkeen myötä tutustuin satuhieronnan ideaan ja bongasin täksi jouluksi julkaistavan joulutarinan satuhierontasessioihin. Kirjan kuvitus on ihastuttava ja tarina valloittava. Ja totta se on: satuhieronta rauhoittaa vilkkaammankin pikkutontun!

Carlos da Cruz: 24 päivää jouluun (S&S)

Joulukalenterina toimiva kirja on aivan ihastuttava keksintö! Pienemmille (ja miksei isommillekin) joulunodottajille sopii tämä 24 päivää jouluun -kirja, jossa on hauskaa nippelitietoa ja perinteitä joulun vietosta.

Maja Lunde & Lisa Aisato: Lumisisko (S&S)

Maja Lunden kirjoittama ja Lisa Aisaton kuvittama Lumisisko on visuaalisesti aivan lumoavan kaunis joulutarina, joka sekin toimii 24 lukunsa ansiosta joulukalenterina. Viihdyttää aikuisempaakin lukijaa!

Tonttu Toljanterin joulupulma -dvd (Yle)

Mitäpä olisi joulu ilman Tonttu Toljanteria?! Voi niitä aikoja, kun Pikku Kakkosen joulukalenterina tuli vielä tämän tontun toilailuita. Onneksi näitä löytyy Yle Areenasta ja dvd:nä!

Terhi Kangas & Anna Aalto: Helga Hidalmiina kissojen kunniavieraana / Helmeri Hessunpoika löytää lajinsa / Helgan ja Helmerin viikonloppuveli (Merkityskirjat)

Vielä lahjavinkki joulupukin apulaisille: Merkityskirjojen joukkovoimalla syntyneet kuvakirjat pureutuvat tärkeisiin aiheisiin raikkaalla ja lapsiin uppoavalla tavalla. En voi kuin suositella!

Kirjailuja kiittää lukijoitaan vuodesta 2019 ja toivottaa kaikille oikein hyvää joulua!

Kirjabloggaajien joulukalenterin edellinen, 14. luukku avautui Kirjakaapin avain -blogissa. Huomenna joulukalenterin 16. luukku avautuu Kirjaluotsi-blogissa. Listaus koko joulukalenteriin löytyy ensimmäisen luukun tarjonneesta Oksan hyllyltä -blogista.

- Viivi

Hanna Gustavsson: Yölapsi

Nuoruus ei ole kaunista. Se on hankalaa, hankaavaa, hienhajuista ja finnimöhnäistä. Kerrassaan kömpelöä aikaa, jossa turtumus ja ylitsevuotavat tunteet risteilevät kummallisena kombona läpi yökukkumisten ja harmaiden koulupäivien.

Erityisen rujoa nuoruus on ruotsalaisen Hanna Gustavssonin Yölapsi-sarjakuvassa. Tosin, myönnettäköön,  ei se aikuisuus ainakaan sen koreampana näyttäydy...

Yölapsi on Ingrid, Iggy. Vetäytyvä, hautautuva nuori, jonka koko olemus kääriytyy kokoon kohta aikuisen kokoiseksi hupparimytyksi. Kotona Iggy sulkeutuu henkisesti ja fyysisesti. Kaverinsa kanssa Iggy etsii identiteettiään. Ihastuksensa (joka on paljon vanhempi cool (?) jäbä) hän taas etsii rajojaan.

Kaiken summana on oikeastaan se, että ihmissuhteet ovat uudenlaista tunne-elämää etsivälle teinille ihan pirun vaikeita.

Jos esimerkiksi seksuaalisuus hämmentää ja pelottaa, kannattaako vain alkaa aseksuaaliksi?
Sitäkö se identiteetti on? Päätöksiä, alkamisia ja päättämisiä. Sitä se ainakin nuoruudessa välillä tuntui olevan!

Yölapsi tulee iholle niin monella tavalla. Se saa muistamaan, miltä nuoruus tuntui. Se työntää lukijan (aivan liian) lähelle Iggyä, joka kipuilee kaiken kanssa ja tutustuu samalla itseensä peiton alla - ja päällä. Se näyttää (aivan liian) suoraan, kuinka sotkuista arki ja koko ihmisyys on. Se muistuttaa (aivan liian) todentuntuisesti, kuinka hukassa sitä nuorena oli. Yh!

Yölapsi saa nauramaan vaivautuneen yllättynyttä naurua. Se saa kierimään jo melkein unohtuneissa nuoruusmuistoissa. Yölapsi on monella tavalla hämmentävä - ja  hieno!

Tekijä: Hanna Gustavsson (suom. Elias Lahtinen)

Teos: Yölapsi (Nattbarn)

Kustantaja: Sammakko 2019

Sivuja: 188

Mistä: Kirjastosta

-Viivi

Ninka Reittu: Oma rakas supernapa

Hyvää Lapsen oikeuksien päivää ja Lapsen oikeuksien sopimuksen 30-vuotisjuhlaa!

Tämän vuoden Lapsen oikeuksien päivän teema on Lapsen oikeus olla oma itsensä - eli Minä saan olla minä. Lisää teemaviikosta löytyy esimerkiksi osoitteesta https://www.lapsenoikeudet.fi/.

Olen viikon teemaan liittyen tutustunut työssäni lasten itsetuntoa ja minäkuvaa kohottaviin kuvakirjoihin, ja ajattelin nyt juhlapäivän kunniaksi käsitellä täällä blogissakin yhtä minua eniten ilahduttaneista löydöistä: Ninka Reitun Oma rakas supernapa -kirjaa (Otava 2018).

Reittu on tunnettu kuvittaja ja lastenkirjailija: Messi ja Mysteeri -kirjasarja on monille tuttu, samoin Prinsessa Pikkiriikki -kirjojen kuvitus.

Välihuomiona vielä: olen aiemminkin harvakseltaan käsitellyt lastenkirjoja täällä blogissani, mutta koska niin työssäni kuin vapaa-ajallakin tartun lastenkirjoihin sangen usein, ajattelin alkaa käsitellä niitä enemmän postauksissanikin. Tämä jo ihan sen vuoksi, että lasten- ja nuortenkirjat saavat aika vähän blogi- ja somehuomiota, vaikka niitä luetaankin edelleen melkoisen paljon - onneksi!

 

Oma rakas supernapa on toinen Reitun kirja isästä (Isosta) ja pojasta: ensimmäinen kirja Sinä olet superrakas (Otava 2017) ylsi Lasten ja nuorten Finlandia-ehdokkaaksi asti. Kolmas osa, Silloin kun on superolo (Otava 2019) on puolestaan aivan vasta ilmestynyt ihanuus. Jo nimistä voi päätellä, että Reitun kirjat ovat rakkauden ja positiivisuuden asialla. Niin myös Oma rakas supernapa.

Luin kirjan satutuokiossa aika isolle lapsiryhmälle, ja se toimi sellaisessakin loistavasti - tosin hieman pienehkö koko aiheuttaa sen, että pienemmälle kuulijaryhmälle kirja toimisi vielä paremmin. Tekstiä on sopivasti (eli sopiva niukasti) niillekin kuulijoille, jotka eivät jaksa kauheasti keskittyä. Kuvat ovat ihanan värikkäitä ja söpöjä, joten niin aikuisen kuin lapsenkin silmä lepää kuvitusta ihmetellessä pidemmänkin tovin. Tekstin jaksotus taas auttaa keskustelun virittelyssä: kirjasta löytyykin paljon ihmeteltävää ja pohdittavaa lapsen kanssa mietittäväksi.

Oma rakas supernapa on visuaalisesti ja sisällöllisesti kaunis kirja, jossa ihmetellään ja harmitellaankin omaa kehoa - ja opitaan lopuksi rakastamaan sitä juuri sellaisena kuin se on. Kaikki ovat erilaisia ja erinäköisiä, mutta kaikki ovat ihan yhtä jees. Sanoma on äärimmäisen tärkeä nykymaailmassa, jossa ulkonäköpaineet ovat vallanneet jo lastenkin päät. 

Minä saan olla minä, ja sinä saat olla sinä.

Ja onpa aikuisenkin hyvä muistuttaa itselleen, että se oma ei-nollakoon maha ei välttämättä olekaan hävettävä merkki epäonnistumisesta, vaan itse asiassa ihana ja halittava osa itseä.

Vanhempien ja aikuisten esimerkki on avainasemassa, olipa kyse sitten ulkonäköpaineista tai lukemisesta. Kannattaa miettiä, millaista esimerkkiä antaa. Sillä kun on välillä hurjan (ja pelottavankin) kauaskantoisia seurauksia lapsen elämässä.

Kehutaan siis itseämme - ja kehutaan lapsiamme! 

Oman navan ympärillä pyöriminen on näet joskus ihan suositeltavaa!

"Ja minä mietin, kuinka ihmeellistä oli olla koko valtavan maailman erilaisista olennoista juuri minä"

(s. 30)

Tekijä: Ninka Reittu

Teos: Oma rakas supernapa

Kustantaja: Otava 2018

Sivuja: 31

Mistä: Kirjastosta

-Viivi

Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918

Ai se kansalais-/sisällis-/veljes-/sisarussodan muisteluvuosi meni jo?! Onkohan tämä sitten enää lainkaan relevantti postaus...

Kirjallinenkin maailma kohisi viime vuonna sadan vuoden takaisten tapahtumien muisteloiden tiimellyksessä. Muistojuhlaksi tätä tuskin voi sanoa, mutta oli tietenkin verrattaen raflaavaa, että Suomi 100 -juhlahumu vaihtui yhdessä yössä kansakunnan tragedian muisteluksi. Että ah ihanaa itsenäisyyttä, mutta kallis hintalappu sille tuli.

Minä seurailin vuoden 2018 kirjamaailman avauksia aiheesta tarkoituksellisen syrjästä. En ehkä uskaltanut tutustua Suomen sisällissotaan ja sen tarinoihin, sillä liikutun ja järkytyn vähemmästäkin - vaikka aihe kyllä kiinnostaa kovastikin. Ja olen toki Pohjantähteni aikoinaan lukenut. 

Alkuvuodesta törmäsin Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaisiin tutustuessani niin mielenkiintoiseen albumiin, että lopulta minun oli pakko lainata se kirjastosta. Monta kertaa se meinasi tarttua luettavakseni, mutta jokin minua hillitsi kuukausia. Hillitsi, vaikka kirja nappasi koko Sarjakuva-Finlandian voitonkin siinä empiessäni. Nyt vuoden pimeimpänä hetkenä olin kai sitten valmis sukeltamaan yhteen Suomen pimeimmistä ajanjaksoista. Siispä luin Sisaret 1918.

Reetta Laitisen toimittama Sisaret 1918 (Arktinen banaani 2018) ei olekaan mikä tahansa sarjakuvakokoelma; se tuo julki 10 naisen arkistojen kätköistä löydetyt tosikertomukset Suomen sisällissodan kokemuksista. Jokaisen 10 tarinaa on sarjakuvamuotoon laatinut 10 nais(-oletettu-)sarjakuvataiteilijaa. Lisäksi kirjasta löytyy Laitisen laatima esipuhe ja tarinoiden taustoitusalustukset, jotka avartavat vuoden 1918 tapahtumia myös niille, jotka niitä eivät vielä niin hyvin tunne.

Teoksen tekijöistä löytyy sellaisia nimiä, kuin Reetta Niemensivu (hänen sarjakuviinsa olen täysin hullaantunut), Annukka Leppänen, Aino Sutinen ja Emmi Nieminen. Se, että jokainen erilainen tarina on saanut oman erilaisen toteutuksensa, on mielestäni erittäin toimiva ja vaikuttava ratkaisu, vaikka täytyy myöntää, että toiset toteutukset ovat onnistuneet toisia paremmin. Osa tarinoista jää valitettavasti turhan kolkoiksi pintaraapaisuiksi, kun taas osa onnistuu luomaan lukijan verkkokalvoille liki eläviä sisaria, sydäntä raastavia tunteita ja taistelun jylyä. Tosin, uskoisin tämän "epätasaisuuden" johtuvan sarjakuvataiteilijoiden erilaisten ilmaisutapojen ja -kykyjen lisäksi myös siitä, että pohjana toimivat arkistojen tarinat vain ovat erilaisia, erilaisten naisten kertomia, erilaisissa tilanteissa talletettuja. Pohja-aineiston "laatu" tuskin on kovin yhtenäistä.

Vaikuttavimmiksi kokemukseksi itselleni nousivat  Mari Ahokoivun (Oksinsa on ihana) Toini, Tiitu Takalon Ida ja Helena Richertin Katri: Toini katsoo sotaa lapsen silmin, Ida taas on punaisten naiskaartilainen ja Helena valkoisten huoltojoukoissa. Tästä otannasta jo huomaa, kuinka monenlaiset naiskasvot albumi piirtää - jos sodalla nyt on naisen kasvoja... Sisaret 1918 käsittää nuorten ja vanhempien, punaisten ja valkoisten, aktivistien ja ajautuneiden tarinoita, ja kuljettaa rintamalta kotiin ja sieltä käsittämättömiin vankileirioloihin. 

Kokonaisuus on vaikuttava. Ja ehdottomasti Sarjakuva-Finlandiansa ansainnut.

Tekijä: Reetta Laitinen (toim.)

Teos: Sisaret 1918 

Kustantaja: Arktinen banaani 2018

Sivuja: 112

Mistä: Kirjastosta

-Viivi 

Paula Havaste: Vierashuoneet (Vilja ja Villem #2)

Pakkasterveiset itärajalta!

Ulkona paukkuva liki 20 asteen pakkanen houkuttelee kaivautumaan vilttien alle hyvä kirja kainalossa. Tai mieluiten se kirja on käsissä luettavana. Yksi oivan lämminhenkinen valinta pakkaspäivän luettavaksi on Paula Havasteen Vierashuoneet (Gummerus 2019), joka jatkaa  (vähän yllättäen) Pronssitähdestä (arviooni pääsee tästä) tuttujen Vilja ja Villem Talvikin tarinaa neuvostoajan Virossa.

"Yllättäen" siksi, että en osannut odottaa Pronssitähdelle jatkoa, enkä etenkään ensinäkemältä osannut kannen perusteella ajatella, että Vierashuoneet olisi samaa sarjaa Pronssitähden kanssa - sen verran erilainen on kansien tyyli. Miksiköhän näin - muiden Havasteen kirjasarjojen kansien tyyli on kuitenkin yhtenäinen..?

Sanoisin, että Vierashuoneet on tuttua ja turvallistakin Havastetta: voimakkaita naisia, vesielementtiä, vaaran uhkaa, äitiyttä, naiseutta, rakkautta, taikauskoa ja kotilieden lämpöä. Luontoa, vastoinkäymisiä ja voittoja.

Uhkakuvat pitävät yllä jännitystä, vaikka romaanin juoni on sangen yksinkertainen: Viljalle ja Villemille on tarjoutunut mahdollisuus perustaa majatalo ja päästä näin pois kalasovhoosin työvelvotteista. Kirjallisia intohimoja omaava Villem kirjoittaa romaania, mutta tajuaa, että neuvostokirjailija on osa koneistoa tavalla, jota ei välttämättä ole helppoa omaksua. Päääkaupunkilaiset taiteilijavieraat aiheuttavat harmaita hiuksia, mutta onneksi aina lopulta kohtalo järjestää asiat parhain päin - tai sitten se on melkein yliluonnollisen tomera ja vaikutusvaltainen Anna-täti.

Olen tutustunut Neuvostoliiton historiaan hävettävän pintapuolisesti. Siksipä on aina yhtä ravisuttavaa saada muistutus siitä, kuinka lähellä kylmä Siperia on ollut niinkin kaukana, kuin kesäisellä Saarenmaalla asuvalle pienelle ihmiselle. On viisautta vaieta, olla varovainen ja suututtamatta ketään. Keneenkään ei voi ehkä ihan luottaa. Pahaa on nähty ja koettu liikaa. Suuri ideologia muodosti jäykät raamit jokaisen elämälle, ja jos niihin ei taipunut, joutui katkeamaan. Tai maan alle - Viron metsäveljetkin ovat saaneet kirjassa osansa, ja herättivät mielenkiintoni tutustua näiden kapinallisten elämään lähemminkin. Koko ajan kytevä sanaton toive ja usko Viron itsenäistymisestä ja noususta on myös äärimmäisen mielenkiintoinen ilmiö, jonka kirja niinikään nostaa esiin eteläisen naapurimaamme historiasta.

Havasteen kirjojen suola on aina naiskuvaus ja voimakkaat naishahmot. Hiljainen ja sulkeutunut Vilja on herkullisen salaperäinen päähenkilö, jota lukijakaan ei opi yrityksistään huolimatta täysin tuntemaan. Jopa yltiöpäisen alistuvan ja hiljaisen ulkokuoren alla kuohuu, mutta ainakaan tässä kirjassa ei vielä ryöpsähtele. Siinäkin piilee osa kirjan vetovoimaa.

Kirjan miehet taas ovat omien intohimojensa itsekkäitä ja onttoja seuraajia - Viljan mies Villem äärimmäisenä esimerkkinä. Vilja pitää kaiken pystyssä ihan tietoisesta päätöksestään; Villem ei puolestaan edes tajua olevansa perheensä etuoikeutettu jäsen - se on hänelle niin naurettavan itsestään selvää. No, niinhän sitä sanotaan (Viljakin mielessään), että suuren taiteilijan taustalla on aina joku, joka pitää kaiken arkisen kasassa... Stereotyyppista? Kenties. Mutta jostakinhan ne stereotypiat syntyvät, toki...

Milloin se hiljainen uurastus ja nurkumaton aherrus sitten palkitaan? Tai jos ei joskus palkita edes kiitoksella, niin miten pitkään Vilja sitä nurisematta jaksaa? Päähekilömme on piilottanut sielunsa ja sydämensä sopukoihin niin paljon ajatuksia, tunteita ja taidetta, että on ihme, jos tämä jaksaa pelkän pelon ja itse kiillottamansa sädekehän voimin pakertaa majatalossaan ja kodissaan vuodesta toiseen. Paitsi tietenkin, jos ei ole vaihtoehtoja. En ole varma, onko hänellä niitä juurikaan...

En tiedä, mikä on lukuromaani (ja monelle ilmaus tuntuu aiheuttavan allergiaa), mutta sellainen sana putkahti mieleeni, kun mietin, kuinka lähtisin avaamaan Vierashuoneita. Romaani on helppolukuinen ja helppotajuinen, mutta siitä löytyy kuitenkin tasoja, joiden ansiosta vaativampikin lukija saa siitä itselleen irti. Teemoina pyörivät kaikki salaisuuksista parisuhteisiin, maalaiselämästä taiteilijuuteen, neuvostokansalaisuudesta äitiyteen ja kiellettyyn seksuaalisuuteenkin - vain joitakin mainitakseni. Ehdottomana plussana mainittakoon, että lukijan ei varmastikaan tarvitse pelätä (historiallisten) faktojen puolesta; niin omistautunut Havaste on historialle koko kirjallisen uransa ajan ollut. 

Vaaran uhka on alati olemassa, mutta lukukokemus on kuitenkin kaikkinensa seesteinen ja ei-pelottava, mikä on mielestäni positiivinen asia: esimerkiksi itse en lukuhetkellä olisi kestänyt yhtään itseni piinaamista jännityskirjan parissa. Sydän on pamppaillut elämän muutoksissa muutenkin tarpeeksi! Tätä samaa samanaikaisen jännityksen ja turvallisuuden ilmiötä olen pohtinut jo aiemminkin arvioidessani Havasteen kirjoja. Jotenkin hän onnistuu yhä uudelleen luomaan kirjallisen maailman, jossa ei olla koskaan turvassa, mutta ollaan koko ajan kuitenkin. Rikkoutunut idylli: kaunista ympäristöä, perhosia ja kukkia, eläimiä ja luontoa - ja jossain aina jokin varjo.

Kirja on muuten voittanut Turun kirjamessujen ja ruokamessujen yhteisen Kirja á la Carte -tunnustuspalkinnon. Kirjan sivuilla päästäänkin kurkistamaan melkoisen tarkkaan 1950-lukulaisen virolaismajatalon ruokalistaan (kirjaimellisestikin, koska hauskana kuriositeettina Viljan majatalon ruokalista löytyy kirjan lopusta).

Vierashuoneet on kirja, joka imaisi minut mukaansa niin, että pitkään vaivannut lukujuntturakin selättyi täysin huomaamatta - ja univelka kasvoi. Tv:n tanssituomaria ja kuoromme johtajaa mukaillakseni: "Ei huono!"

Pssst! Olen arvioinut Havasteelta myös Vihat-sarjan, johon suosittelen myös tutustumaan, jos historiallinen fiktio kiinnostaa. Havaste on ehdottomasti nykyisen kirjallisuskenttämme historiakuningatar!

Tässä linkki sarjan ensimmäisen osan, Tuulen vihat, arvioon (klik klik).

Tekijä: Paula Havaste

Teos: Vierashuoneet (Vilja ja Villem #2) 

Kustantaja: Gummerus 2019

Sivuja: 341

Mistä: Kirjastosta

-Viivi 

Kristiina Mäkimattila: Lötkölinna - Lyydia Moukun suuri seikkailu II

Rouva Lyydia Moukku vauhdissa jälleen!

Vihdoinkin sain siis luettua toisen osan Kristiina Mäkimattilan kirjoittamasta lastenromaanisarjasta, joka kertoo kakkumestarijäpinkäisrouvan huimasta seikkailusta vierailla mailla (tai vieraassa todellisuudessa) kadonnutta Gerhardiaan etsimässä.

(Yksi syy kirjan lukemisen viivästymiseen oli muutto: muuton tiimellyksessä jo aloittamani kirja otti ja katosi. En löytänyt sitä mistään pariin kuukauteen. Lopulta päätin varata ja lainata kirjan kirjastosta, jotta saan sen luettua. Kun kirjaston kirja oli saapunut varaushyllyyn, oma kappaleeni löytyi askartelutarvikekassista. Niinpä niin...)

Arvioni Olonkolo-kirjasta, joka on siis sarjan ensimmäinen osa, voit lukea tästä (klik klik).

Juonellisesti Lötkölinna jatkaa tasan siitä, mihin Olonkolossa jäädään. Lyydia Moukun huima ja jännittävä mutta kuitenkin aika turvallinen seikkailu siis jatkuu. Tapahtumiltaan Olonkolo on hieman hidastempoisempi, kuin jatko-osansa: Lötkölinnassa seikkailu tuntuu tosiaankin seikkailulta, johon lukija tempautuu mukaansa. Turhan kiireellä ei Lötkölinnankaan juoni etene, mutta actionia ja kiperiä tilanteita riittää niin, että lukijan mielenkiinto pysyy kutkuttavasti yllä.

Olonkolo on täynnänsä kielellisestikin kekseliäitä olentoja (mm. savoa viäntäviä linnukkeita), ja Lötkölinna - odotetustikin - jatkaa tyystin samalla linjalla. Kuitenkin, siinä missä Olonkolon kieli on vanhahtavan koukeroista ja jopa hieman hankalaa pitkine virkkeineen, on Lötkölinna kieli huomattavasti helppotajuisempaa. Tämä on hyvä kehityssuunta, sillä kyseessä on kuitenkin lastenromaanien sarja.

Tässä kohden haluan lasten lukuintoon ja -taitoon opintojeni tiimoilta tutustuneena sanoa, että lapsia ei missään nimessä tule aliarvioida lukijoina. Hankalampi teksti toimii etenkin luettaessa lapselle ääneen - ja lapsellehan kannattaa lukea ääneen, vaikka tämä jo olisikin oppinut lukemaan itse. Mielestäni Lyydia Moukun seikkailut toimisivatkin erittäin hienosti ääneenluettuina esimerkiksi  pienemmille alakouluikäisille: sarjan pääasiallisen kohderyhmän (luulen ainakin kirjan kiinnostavan eniten juuri alakouluikäisiä) voi olla vielä hankalaa tarrttua pitkiin romaaneihin itsenäisesti; tekstiä ja sivuja on  kirjoissa paljon, kun taas kuvia (Mäkimattilan piirrosjälki on kerrassaan hurmaavaa, kannattaa tutustua hänen taiteeseensa!) vain pikkumausteina siellä täällä.

Lisäksi jännittäviä ja ajoittain pelottaviakin tapahtumia voisi  lapsen olla helpompi käsitellä yhdessä aikuisen kanssa, ja juonikuviot ja hahmot voisivat avata antoisia keskusteluita esimerkiksi kiusaamisesta ja epäoikeudenmukaisuudesta.

Kristiina Mäkimattilan luoma fantasiamaailma ei ole pelkkiä linnu(kkeide)npesiä ja auringonpaistetta, vaan kirjoissa on paljon pelottavia asioita ja olentoja. On vankeutta, orjuutta ja jonkinlaista kulisseissa alati kumottavaa sotaa. On raivoisia lohikäärmeitä, tappavia kylmänkouria ja hyökkääviä hiiskatteja (ihan huippu keksintö: hiisi ja kissa risteytettynä vaanivaksi vesipedoksi). Suurimmat ja näkyvimmät kirjan pahiksista ovat tietenkin Lyydian(kin) vangitsevat lötköttäjät, jotka ovat jättimäisiä, limaisia etanaolentoja, jotka nimensä mukaisesti vain lötköttävät laiskoina, ahneina ja  pahantahtoisina ihrakasoina sohvillaan.

(Sivuhuomautuksena voitaneen todeta, että jäin muutamaksi toviksi pohtimaan pahisten kuvausta kulttuurissa/taiteessa: miksi pahan pitää olla aina "ruma" ja "vastenmielisen" näköinen - eli normien kauneusihanteiden vastainen? Tekeekö esim. poikkeava ulkonäkö, vamma tai epämuodostuma ihmisestä/hahmosta siis aina automaattisesti pahan ja pelottavan? Mitä taiteen representaatiot tekevät asenteille yhteiskunnassa? Aiheesta on puhunut mm. kirjailija Jen Campbell (Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa) Youtube-videoillaan. Tässä yksi niistä: Let's Talk | Villains & Disfigurement.)

Jotenkin Mäkimattila on kaikista kauhuelementeistä huolimatta onnistunut luomaan romaanin sivuille ilmapiirin, joka sulkee syliinsä turvallisesti ja lämpimästi. Koska tärkeintä on kuitenkin ystävyys. Ja yhteistyö ja avunanto. Kirjassa kaikki vaikeudet selätetään liittoutumalla, toisia tukemalla ja auttamalla. Lötkölinna näyttää, kuinka erilaiset persoonallisuudet voivat ristiriidoistaan huolimatta löytää yhteisen - vaikkakin välillä riitasointuisen - sävelen, jos vain tahtovat niin. Se, jos mikä, on tässä yksilökeskeisyyden kulttuuriassamme hyvä oppi.

Lyydia Moukun suuri seikkalu -sarja on upean rikkaan mielikuvituksen tuote. Kolmatta osaa odotellessa siis - jokohan se Gerhard vihdoin löytyisi?!

Tekijä: Kristiina Mäkimattila

Teos: Lötkölinna - Lyydia Moukun suuri seikkailu II

Kustantaja: Marketiimi 2018

Sivuja: 268

Mistä: Arvostelukappale

- Viivi 

Katja Tukianen: Rusina

Tiesitkö, että jopa joka 3. synnyttäneellä on 6 viikkoa synnytyksen jälkeen trauman oireita? Että ei se iisi puserrus ole... (Pun intended.) 

Kun nyt näköjään mennään henkilökohtaisuuksiin, niin kerronpa kaikelle tätä lukevalle kansalle, että minä olen edelleenkin aika traumatisoitunut koko raskaudesta, synnytyksestä, laitos- ja vauva-ajasta - kehoni ja elämäni muutoksista. Niin siitäkin huolimatta, että kaikki meni ihan suhteellisen hyvin. (No miinus vakava raskaus- ja synnytysmasennus, jolla saattaa olla vahvasti tekemistä kokemukseni negatiivisuuden kanssa. Synnytysmasennuksesta puhun enemmän esimerkiksi tässä Vauvan varjo -kirjan arviossa.)

Olen kantanut traumojani kohta 5 vuotta. Yleensä ne ovat reilusti pinnan alla, mutta välillä ne pulpahtavat esille. Jään katsomaan raskausarpiani. Jään muistelemaan kipuja. Olen kieltäytynyt haluamasta lisää lapsia, koska en kerta kaikkiaan halua kokea kaikkea samaa kamalaa uudelleen. 

Mutta nyt olen, kuten jo aiemminkin olen todennut, varmaankin vihdoin valmis käsittelemään kokemukseni uusin silmin. Voisiko jo menneestä kokemuksesta muodostaa uudenlaisia muistoja?

Aloin työstää ajatuksiani kirjojen ja videoiden avulla. Yksi kirjastosta löytämistäni helmistä oli Katja Tukiaisen sarjakuva Rusina (Like 2008). Rusina näytti minulle uudenlaisen lähestymistavan raskauteen ja äitiyteen: on se perkeleen vaikeaa, mutta se voi silti olla aika rentoa ja ihanaa. 

Minä en ole lähdössä Intiaan - etenkään pienen vauvan kanssa. Minä en myöskään ole timmi elämäntapajoogaaja. Mutta samaistumispintaa Rusinassa on silti - ja paljon pohdittavaa, opittavaa: Rusinan äiti ottaa kaiken niin ihanan luonnollisena. Annettuna. Rentona. 

Kaikki ei ole ihanaa, mutta kaiken kökönkin voi hyväksyä. 

Se on varmaan syvemminkin yksi tärkein oivallus matkalla kohti onnellista elämää. Äitinä tai ei.

Jokainen äiti on yksilö, ja jokainen äitiyden kokemus on erilainen, mutta yksi yhdistää: lapsi pistää elämän uusiksi.

Sarjakuvana Rusina on melko simppeli sivun mittaisten episodien sarja, joka kuvaa matkaa raskaustestistä vauva-arkeen päiväkirjamaisesti. Piirrosjälki on yksinkertaista, mutta viehättävää: Rusinan visuaalinen ilme ihastutti minua kovin (katsokaa nyt jo tuota kantta!). Piirrosjälki (ja tarina) on lempeää - suorastaan herttaista, ja silti elämänmakuista ja tavallaan jopa kaunistelematonta. 

Jatkossa luvassa on siis myös lisää äitiysaiheeseen liittyvien kirjojen arvioita. Äitiysaihetta käsittelevien arvioitteni lista löytyy täältä.

Ps. Kannattaa tutustua tämän herttaisen sarjakuvan lisäksi Tukiaisen taiteeseen. So cool!

Tekijä: Katja Tukiainen

Teos: Rusina

Kustantaja: Like 2008

Sivuja: 96

Mistä: Kirjastosta

- Viivi 

Leena Sainio: Särmää serenadissa

Syksy etenee viimaisena, ensilumikin on jo saatu - oiva aika siis tarttua runomuotoiseen lämmikkeeseen. Ja melkoista lämmitystä tarjoaakin Leena Sainion Särmää serenadissa, joka kirjailijan ensimmäinen kokoelma ja Pesä Kustannuksen toinen julkaisu.

Alkusivuilla runokokoelma näyttää särmänsä: lukijan silmille hyppii sellainen määrä tulta ja tappuraa, että tuskin kenellekään jää epäselväksi, että nyt ollaan oikeasti vihaisia ja turhautuneita maailman tilanteeseen. Voi maailman lapset, kuinka teidät voisi pelastaa!

Tulikivenkatkun rinnalta löytyy toisenlaista valoa; silmäkulmassa kiiltää niin kyynel kuin pilkekin. Ei kai tätä maailmaa ilman huumoria jaksakaan.

"onnen päivä, vihan päivä, laskettu päivä, surun päiväpäiväsi ovat luetutmitä? mitä niissä luki?päivää! osaako kukaan kertoa, mitä niissä luki?" 

(Runosta "Nousee kavala päivä", s.12)

Sitten vaihtuu osa - niin kirjassa kuin runojen pääasiallisella puhujaäänelläkin (poislukien esimerkiksi tiaran timanttien samalla kertaa ihana ja hirveä puheenvuoro). Yhteiskunnallisesta yksityiseksi, vaikka kaikkihan on yhteiskunnallista ja kaikki on yksityistä. Löytyy naisen ääni. Ja miesmuistot. Löytyy Olli, karvanoppajannu ja Henrik VIII. Löytyy Lasarus ja vaniljasikarisormet. On siinä muistoja kerrakseen, ja naisella kestämistä niiden kanssa. Muistojen ja miesten. Eikä aina niin kestäkään...

Osanvaihto. Varttuminen. Kaikki ovat rikki ja kaikki rikotaan. Kun on saanut ampiaispesän päähänsä (tai ampiaisen lasiinsa, kuka ties), on saanut myös sellaisia kokemuksia, joita ei olisi tarvinnut saada. Aikuisten maailma on muutakin kuin tupeerausta ja hiuslakankatkua - pitäisi osata varoa mitä toivoo. Ehheh, siinäpä se onkin!

"avaraa ahavaa, aavaa rahaa, vanha arvaa vaaranharvaan haavaan ei ole varaaihossa tuskin arvetonta tilaa
---
haavat tapaavat kasvaa umpeenminä en" 

(Runosta "Haavanvaara", s. 49)

Neljäs osa. Seesteisin. Kukkia, vaihevuodet, vanha nainen. Hunningolla? Kai vähän. On kai se uskottava, että perillä ei olla koskaan. Mutta silti voi löytyä toinen manner, johon törmätä - tumps - ja jäädä edes hetkeksi paikoilleen. Keho muuttuu, mieli heittää häränpyllyä nimeltä menopaussi. Ja silti olo on kuin voittajalla. Kai sitä onkin. Herttareeti!

"Kun nuoresta saakka piinanneetveriset kuunkierrotyhtäkkiä päättyvät, en tiedäpitäisikö itkeä vai lyödä voitonkämmenet rintaan.Ehkä kumpaakin.Elämää elämälle, sitä en enää voi olla.Jokin minässä sammuu.Toisaalta tuskallinen muistuttaminenelämän monistamisen optiosta raukeaa.Pääsen irti kehon tuotantolinjalta jaleikkaan kellokortin kahtia.Hyvästi kolmivuoro.Jatkan kahta,tavoitteeksi yksi nightshift,jossa en apua kaipaa."

(Runo "Kun nuoresta saakka", s. 68)

Jokaisen kirjan osan välissä on kuva jostakin Sainion maalauksesta - kuten myös kokoelman kannessa. Kokonaisuus täydentyy, kokemuksesta tulee myös visuaalinen. Kaunista!

Särmää serenadissa on kielellistä iloittelua: runon lajit pomppivat novellimaisesta pätkittyyn, rytmi on jatkuvassa muutoksessa runon sisälläkin. Välillä hypitään alkusoinnuista loppusointuihin, välillä ladataan molemmat kerralla piippuun ja ripotellaan murresanoja päälle. Ei ihmetytä yhtään, että kirjan takakansi sanoo Sainion esiintyvän lavarunotapahtumissa. Lavalla näiden runojen rytmien ja sointujen voi kuvitella heräävän ainakin potenssiin x. Tai olkoon vaikka impotenssiin... sellaista kipunaa saattaa lavalta näet sinkoilla!

Aivan yhtenäiseksi kokonaisuudeksi omassa tulkinnassani Särmää serenadissa ei muodostu. Alun yhteiskuntakritiikki tuntuu jäävän hieman irralliseksi, vaikka antaakin tietynlaisen tulivuorenpurkaustaustan loppukokoelmalle ja sen maailma(/-oi-)lle. Osa runoista jyrää suoraan tajuntaan, osa jää vähän etäämmälle. Mutta nainen tulee lähelle. Tulee nuorena, tulee äitinä, tulee rakastajattarena, tulee lapsena, tulee vanhana, tulee raivottarena. Tulee vahvana, tulee vavisten. Tulee iholle.

Nainen on tämän kokoelman suola. Pippuri. Karamelli ja kuorrutettu manteli. Kipuileva, ailahteleva, epävarma, tyyni, varttuva ja varttunut. Särmikäs, vihdoin ehkä vähän sinut.

Maailmassa on epäoikeudenmukaisuutta niin suuressa kuin pienessäkin mittakaavassa, niin kansakuntien kuin yksilönkin mittakaavassa, että jos sen uskaltaa nähdä, ei auta muu, kuin katsoa sitä vähän viistosti. Viistosta kulmasta. Suu viistossa hymyssä, jossa on toinen puoli lakoniaa ja toinen puoli silkkaa euforiaa. Tää on tätä. On aina ollut, ja aina tulee olemaan.

"Kierrokset käydään uudelleen.Musteen jälki on tieto ja tunne,paperi ei pala, onni on sama, pelot ovat samateikä ihminen muutu." 

(Runosta "Nahkatakki", s. 74)

Ps. Blogistani löytyy arvio myös Pesän ensimmäisestä julkaisusta, Nelli Ruotsalaisen niin ikään särmikkäästä runokokoelmasta Täällä en pyydä enää anteeksi (klik klik), joka oli vuoden 2019 Tanssiva karhu -ehdokkaana!

Tekijä: Leena Sainio

Teos: Särmää serenadissa

Kustantaja: Pesä 2019

Sivuja: 79

Mistä: Arvostelukappale

- Viivi 

Piia Haarala: Vauvan varjo

(Tämä postaus on osa äitiyttä käsittelevää postausteni sarjaa, jotka on listattu tälle sivulle.)

Viime vuonna julkaistu Äiti aallokossa -kirja tuntui raflaavalta ja uraauurtavalta kirjauutuudelta: viimeinkin puhutaan synnytysmasennuksesta kokonaisen kirjan verran! Mutta aihetta kolutessani huomasinkin, että suomalainen kirjallisuus oli rikastunut aihetta käsittelevällä opuksella jo 13 vuotta sitten. Tuolloin ilmestyi nimittäin Piia Haaralan toimittama Vauvan varjo - Kokemuksia synntyksenjälkeisestä masennuksesta (Kirjapaja 2006). Se, jos mikä oli varmasti uraauurtava teos - yhtään Äiti aallokossa -teosta väheksymättä.

Em. väitteeni perustan sille, että synnytysmasennus (tai raskausmasennus, synnytyksenjälkeinen masennus tai lapsivuodepsykoosi) on edelleenkin aikamoinen tabu ja tuntematon käsite meidän yhteiskunnassamme. Äimä (Äidit irti synnytysmasennuksesta ry) on tehnyt hienoa työtä kyseisen sairauden stigman poistamiseksi ja äitien auttamiseksi. 

Mutta mielenterveyden ongelmat tuppaavat olla vaikeita aiheita ilmankin, että niihin sairastuukin  juuri vauvan saanut äiti, jonka pitäisi kaikkien ihanteiden ja odotusten mukaisesti olla onnensa kukkuloilla, eikä suinkaan seota.

Olen tutustunut synnytysmasennukseen sangen syvällisesti. Jopa turhankin syvällisesti - piti näemmä päästä kokeilemaan ihan itse. Ihmiskokeeni rinnalla olen lukenut keskustelupalstoja, Äimän sivuja ja lehtiartikkeleita. Tämän vuoksi Vauvan varjo ei tuonut faktatiedollisesti minulle juurikaan mitään uutta (paitsi hormoniheittelyiden vaikutuksen korostaminen - miksei minulle tarjottu hormonikorvaushoitoa, miksei edes mitattu hormonitasoja?!). Vauvan varjo koostuu alun faktapommin lisäksi 16 äidin itsensä kirjoittamista kokemuksista synnytysmasennuksesta. Jokainen kokemus onkin samankaltaisuudestaan ja yhteisestä diagnoosinimikkeestä huolimatta uniikki. Omanlaisensa. Erikoislaatuinen. Erikoinen. Erityinen.

Kirjan tarinat ovat äitien itsensä kirjoittamia, joten jokainen on kieliasultaan ja tyyliltäänkin erilainen: toisten kuvaukset ovat kauniin maalailevia, toisten hengästyttävän nopeatempoisia. Toiset ovat taidokkaasti kirjoitettuja, toiset yksinkertaisemmin sanankääntein ilmaistuja. Mutta minusta on hienoa, että jokaisen erilainen ääni on jätetty kuuluviin, vaikka se tavallaan rikkookin kirjan yhtenäisyyttä: eihän ole mitään kaavaa siitä, kuka tai millainen nainen sairastuu synnytysmasennukseen. Sairaus kun iskee taustaan, koulutukseen tai elintasoon katsomatta, ja kyykyttää kaikki yhtälailla polvilleen ja sulloo suohon.

Kirjan nimi on aika synkeä (tosin ihan totuudenmukainen), mutta kirjan tarinoista löytyy paljon toivoa. Lääkehuuruista tavalliseen lapsiperhearkeen, suljetulta osastolta rakastavaksi kotiäidiksi.

"Minulla on helpottunut olo, kun olen saanut tarinani kerrottua. Synnytyksenjälkeisestä masennuksesta puhutaan nykyisin jo paljon. Vaikka olin valmistautunut hyvin itse synnytykseen, en ottanut lainkaan huomioon elämää synnytyksen jälkeen. Olin kyllä miettinyt, missä vauvan pylly pestään, missä hän nukkuu, mitä vaatteita laitetaan ja niin edelleen. Oman itseni olin unohtanut täysin."

(s. 163)

Synnytysmasennus on kamala tauti. Erityisen kamalan siitä tekee se, että yleensä se syö rakkauden omaan lapseen - tai peittää sen ainakin hyvin syvälle alleen.

Kuten jo aiemmassa postauksessani Helmi Kekkosen Olipa kerran äidistä pohdin, suomalaisessa yhteiskunnassa äitiyteen liittyy edelleenkin paljon täysin turhia odotuksia, ihanteita ja tabuja. Tämä sekä lisää synnytysmasennuksen riskiä, että vaikeuttaa sairastuneiden oireita ja kasvattaa kynnystä hakeutua hoitoon.

Minun piti itkeä monta kuukautta, ennen kuin uskalsin myöntää itselleni (ja etenkin toisille), että kaikki ei ole kunnossa. Toisaalta oli hyvä, että romahdus synkkyyteen tapahtui, ja pakotti minut vihdoin, minua jo vuosia ennen raskautta piinanneen harmauden jälkeen, katsomaan itseäni ja totuutta silmiin ja hakemaan apua. Olen joutunut sittemmin hakemaan sitä uudelleenkin, mutta kynnys on nyt ilahduttavan matala, kun ensimmäisellä kerralla jouduin hakkaamaan päätäni siihen kynnykseen, kunnes lopulta tajusin harpata sen yli.

Enää en onneksi ole äidin muotoinen toteemipaalu.
Mutta vaikka olisinkin, olisi erittäin lohdullista tietää, etten ole ainoa. Toteemipaaluja riittää, mutta onneksi kuoret sulavat - sulattipa ne sitten rakkaus, aika tai lääkkeet.

Hatunnosto (meille) kaikille paskan läpikäyneille!

"Ennen vanhaan lapsivuodepsykoosiin vajonneet lähetettiin varmaankin autiolle saarelle tai poltettiin roviolla. Tai sitten he vaan kuvittelivat olevansa lintuja ja hyppäsivät jostain tarpeeksi korkealta."

(s.161)

Tekijä: Piia Haarala (toim.)

Teos: Vauvan varjo - Kokemuksia synntyksenjälkeisestä masennuksesta

Kustantaja: Kirjapaja 2006

Sivuja: 168

Mistä: Kirjastosta

- Viivi

Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti

Olipa kerran äiti. 

Äiti.

Maailman luonnollisin asia. 

Se, joka on kaikilla. Se, joka hääsää. Hyörää. On. 

Se, josta ei puhuta.

On äiti, ei enää henkilö. Ei kokonainen ihminen. 

Äiti.

Toisia varten.

Helmi Kekkosen melko tuore Olipa kerran äiti on kuvaus yhdestä äitiydestä, yhdestä subjektiivisesta äitiyden kokemuksesta. Ja juuri siksi se on suora kannanotto. Juuri siksi se on poliittinen ja etenkin yhteiskunnallinen teko.

Tavallisesta äitiydestä ei puhuta. Ei kirjoiteta. Äitiys on tabu, jos se ei ole äärimmäistä tuskaa, tai jos se ei ole pelkkää rakkaudentäyteistä onnen huumaa ja itsensä jatkuvaa uhraamista. Jos se ei ole pelkkä sivulause.

Olipa kerran äiti huutaa äitien ääntä kuuluviin. Omaa elämäänsä elävien, omia intohimojaan toteuttavien äitien. Sellaisten, jotka ottavat epiduraalin, eivätkä pyytele sitä anteeksi. Sellaisten, jotka itkevät väsymystä ja touhuavat silti omiaan vauvan nukkuessa. Sellaisten, jotka kiukuttelevat, huutavat ja käyttäytyvät lapsiaan typerämmin.

Sellaisten, jotka joskus pysähtyvät miettimään: "Entä jos..?!"

Sellaisten... aitojen äitien.

Olipa kerran äiti on kirjoitettu - näin olen ymmärtänyt - keskellä vauva-arkea. Se näkyy. Siinä, missä Kekkosen ensimmäinen raskaus, synnytys ja vauva-arki käsitellään jokseenkin kokonaisvaltaisen analyyttisellä otteella. Toisen vauva-arjen myötä kirjaan ryömii sivuittain kuvauksia siitä, kuinka vauva nukkuu tai ei nuku kunakin yönä- ja miten paha on univelkatilanne.

Mutta sitähän se on. (Vauva-)arki on sumuista tunteesta toiseen raahustamista, kun sitä elää. Analysoinnin aika on myöhemmin.

Kirjasta puuttui mielestäni yksi oleellinen osa-alue äitiydestä. Keho, kehollisuus. Ruumiillisuus. Seksuaalisuus. Ne ja niiden muutokset ovat vaikuttaneet omaan äitiyteeni (naiseudestani puhumattakaan) todella paljon, mutta Kekkonen ei puhu tästä aiheesta juuri lainkaan. Jäin pohtimaan, onko niin, että nämä asiat eivät ole Kekkosella mielessäkään, vai onko ne jätetty tarkoituksella pois.

Mutta voiko puhua äitiydestä, jos ei puhu kehosta? Voiko äitiydestään puhua (etenkin kun haluaa tehdä sen vähän uraauurtavan avoimesti) ilman, että puhuu myös omasta kehostaan ja seksuaalisuudestaan?! Raskaus ja synnytys muuttavat niin paljon.

Kaiken kaikkiaan Olipa kerran äiti on kiinnostava, vetovoimainen sekoitus henkilökohtaisia tunnustuksia, vakavia julistuksia ja vauvahuumaa. Vakavasta synnytysmasennuksesta kärsineelle oli avartavaa lukea äitiydestä, joka ei ole sairauden varjostamaa: se on vaikeaa, mutta se voi silti olla ihanaakin!

Jatkossa on luvassa lisää postauksia äitiysaiheesta: koska se on aihe, jota haluan nostaa esille samalla, kun sukellan henkilökohtaisesti omaan äitiyden kokemukseeni.

Tekijä: Helmi Kekkonen
Teos: Olipa kerran äiti
Kustantaja: Siltala 2019
Sivuja: 220
Mistä: Kirjastosta

- Viivi

Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus

Reetta Niemensivun ensimmäinen kokonainen albumi Lempi ja rakkaus (Suuri Kurpitsa 2010) on herkkä ja vähäeleinen elämäkertasarjakuvaromaani sarjakuvailijan Lempi-mummon elämästä. Siitä rakkauselämästä siis...

Hmm... En ole varmaan ainoa, jolle tästä Lempi ja lempi -asetelmasta tulee mieleen Minna Rytisalon Lempi (arviooni pääsee tästä).

Lempi Väinön kanssa on välillä kaikkea muuta kuin lempeää ja rakkaus riipii muun elämän rinnalla. Mutta herkän vahva Lempi puskee eteenpäin. Tällaisia tarinoita syntyy vain tosielämässä - ja vähän vesiväritettynä.


Niemensivun piirrosjälki on erittäin kaunista, ja se yhdessä murretun värimaailman kanssa luo kirjalle ihanan herkän retrotunnelman. Kuten kirjan esittelyssä sanotaan: jos tämä olisi elokuva, se olisi Suomi-filmi.

Se, mikä syvällisyydessä hävitään (tekstiä ja sivuja on aika vähän), niin kauneudessa voitetaan!


Lempi ja rakkaus on ihastuttava!

Tekijä: Reetta Niemensivu
Teos: Lempi ja rakkaus
Kustantaja: Suuri kurpitsa 2010
Sivuja: 56
Mistä: Kirjastosta





- Viivi

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

Kaarteita. Mutkia. Ylä- ja alamäkiä. Toisia ihmisiä, ja suhteita heidän kanssaan. Lyhyitä hetkiä ja kokonaisia ihmiselämiä, niiden janoja. Sukulaisia, ventovieraita. Rikkinäisiä, rikkovia. Pumpulia ja salamoita.

Puukko käsittelee Mutkanlukutaidossa novellista toiseen ihmisten välisiä kohtaamisia, mutkaisia risteyksiä. Vaikka teema on löyhän yhteneväinen ja helposti koulutettavissa, onnistuu jokainen kokoelman novelli olemaan virkistävän omaääninen.

Moni novelli yllättää, keikauttaa. Moni laittaa hymistelemään: "Niin, niin se juuri on!" Osa kummeksuttaa, jättää oudon maun. Kokonaisuus on kuitenkin onnistuneen pehmeänkirpeä sekoitus jouluntuoksuisia lapsuusmuistoja, hienmakuisia salaisuuksia ja kylmäkellarin kosteutta. Maistuu ihan ihmiselämältä - ihanan vinosta vinkkelistä katsottuna. Mutkanlukutaidosta kuultaa eletty elämä ja sen mukanaan tuoma letkeän vinoileva elämänasenne!

"Alan kasata aineistoa vaa'an nykyaikakippoon. Ettei entinen suodattuisi vaaleanpunaisen linssin läpi."

Ps. Erityishuomio kirjan upeaan kanteen, joka on Amelia Nymanin käsialaa.

Pps. Varoitus huonosilmäisille: kirjan fontti on melko pientä!


Ppps. Esimerkiksi sanoittajana tunnetulta Puukolta on tänä syksynä ilmestymässä romaani Kunnes jalkasi kantavat!





Tekijä: Pirjo Puukko
Teos: Mutkanlukutaito
Kustantaja: Stresa 2017
Sivuja: 135
Mistä: Arvostelukappale



- Viivi

Katja Tallqvist: Maa 2

Pellejä, tonttuja, kappoja. Kuolemanjälkeinen rinnakkaismaailma, jossa ihmiset eivät koskaan sodi keskenään. Katja Tallqvistin omakustanteinen Maa 2 (BoD 2017) on aikamoinen pakkaus, johon, myönnettäköön, jännitti tarttua monestakin syystä: pellemaailma, omakustanteisuus ja fantasiakauhu epäilyttivät kovin. 

Amerikkalainen Janni kuolee ja joutuu Maa 2:een, maailmaan, jonne joutuvat kaikki maassa salaisuuksia kantaneet. Maa 2 on maapallon menon takia pilallesaastunut, eläimetön ja kolkko paikka, joka vilisee verenhimoisia satuolentoja. Ihmiset Maa 2:ssa pitävät lujasti yhtä ja puolustautuvat yhdessä pelottavia vihollisia vastaan. 

Tarinasta toki löytyi muutama itseäni häiritsevä kohta. Janni ei ole kovinkaan amerikkalainen nimi, eikä ole myöskään kovin uskottavaa, että periamerikkalainen ei-amerikkalaisniminen nainen omistaa saunan - ja jopa saunoo. Maa 2:n todellisuudessa ihmetyttää ihmisten rauhanomaisuus toisiaan kohtaan, sillä ihmiset ovat muuten tyystin omia itsejään. Ei se riidanhalu ihmisestä koskaan katoa, luulen.  Vai katoaako se kadonneen seksuaalisuuden myötä (kas kun seksiä ei kuoleman jälkeen Maa 2:ssa harrasteta) - onko avain kaikkeen ihmiskunnan onnettomuuteen seksuaalisuus ja sen (tuho-) voima?! Juonellisesti on toimivan jännitystä lisäävää, että Jannille ei heti paljasteta kaikkia Maa 2:n kummallisuuksia, mutta sekin vaikuttaa hieman päälleliimatulta. Oikolukukin olisi ollut joissain kohdin paikallaan. 

Mutta: kaikesta ennakkoepäröinnistä ja epäilyttävyydestä huolimatta minä tosiaan nautin tästä romaanista! Kun pääsi sen yli, että kirja vilisee ihmislihaa metsästäviä tonttuja ja väkivaltaisia pellejä, kirjasta todella nautti. Tarina etenee jouhevasti, tunnelma on onnistuneen hyytävä ja kieli iisiä. Maa 2 on kirja, jonka suorastaan hotkin. Luin kirjaa nimenomaan viihteenä, viihdyttävänä. Jos olisin  aiemmin lukenut genren kirjallisuutta, osaisin ehkä vertailla Tallqvistin teosta sujuvammin tyylilajin klassikoihin, nyt joudun tyytymään hataraan lausuntoon stephenkingmäisyydestä. 

Maa 2 vaatii irtipäästämistä, vähän sormien läpi lukemista. Mutta siten se palkitsee oivallisella, nopsalla ja erilaisella lukukokemuksella.  Yhteiskunnallinen kantaaottavuus (seksuaalisuuden puute - sodan puute; luonnon saastuminen) on sidottu hienosti kirjan tarinaan Riemastuttavaa, kuinka joskus tuleekin yllätetyksi! 

Tekijä: Katja Tallqvist
Teos: Maa 2
Kustantaja: BoD / omakustanne 2017
Sivuja: 191
Mistä: Arvostelukappale

- Viivi

Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Millaista oli 80-luvun lähiölapsuus? Rikkonaista, jos Noora Vallinkosken esikoista Perno Mega Citya (Atena 2018) on uskominen. Kirjan alaotsikkona on Lähiöromaani, ja sitä tämä tosiaankin on! 

Tässä välissä kiitos 4-vuotiaalleni, joka nappasi tämän kirjan minulle mukaan kirjaston uutuushyllystä. Hän halusi käyttää lainausautomaattia, joten kehotin häntä nappaamaan lähellä napottavasta karusellista minulle jonkin kirjan. Ei hullumpi valinta!

Muutamissa vastaani sattuneissa arvioissa on kiitelty kirjan samaistuttavuutta ja aikakauden lähiölapsuuden osuvaa kuvausta. Itse olen hieman nuorempaa sukupolvea, enkä (ilmeisesti onneksi) lähiöstä, joten samaistua en osannut, mutta nauttia kyllä osasin. 

Pernossa on ankeaa, köyhää, loskanhajuista ja harmaata. Kaikki ovat vähän rikki. Hannan äidin mieli on rikki. Hannan isän sisukset ovat rikki. Naapurien arjenhallinta on rikki. Vessan oven lukko on rikki. Aikuiset ovat rikki ja rikkovat lapsensa.

"Äiti oli tehnyt häkkikellariin pesän. 

Se oli pahvilaatikko. Äiti oli kippuralla sen sisällä."

(s. 123)

Hyvin paljon tästä rikkonaisuudesta tulee mieleen Reija Gladin Rikki (Robustos 2017). Samaa kirjoissa on myös erinomaisesti tavoitettu lapsen maailma, lapsen kieli ja ajatus. Lapsen silmin katsottuna aikuisten maailma on outo ja kummallinen, hämärä ja monin osin sanoittamaton. Siksi voi vain ihmetellä pienten ihmisten kykyä sopeutua ja löytää turva melkein millaisesta arjesta vain.

 

Rikkinäiset vanhemmat kasvattavat rikkinäisiä lapsia, joista tulee rikkinäisiä aikuisia ja taas rikkinäisiä vanhempia. Rikkinäisten vanhempien lapset oppivat kantamaan huolta ja huolehtimaan vanhemmistaan, seuraamaan jokaista mielenliikettä, kasvattamaan yliherkät tuntosarvet vanhempien huonojen päivien varalta niin, että raahustavat burn outin rahoilla. Kunnes väsähtävät.

Elämä Perno Mega Cityssa maistuu ruokalan ylijäämäruualle, Omo Color -haaveille ja kirpputorivaatteille. Se maistuu liian nuorena juoduille lonkuille, turruttaville opioideille ja huumekokeiluille; melkein tehdyille itsemurhille, luokkayhteiskunnalle ja lamalle.

"Olin nähnyt Ruokavarastossa Libressejä. Ne olivat paljon kalliimpia kuin Pirkan siteet. Joskus mamman Anna-lehden välissä oli Libresse-näyte. Se oli yksittäispakattu vihreään tai violettiin muoviin. Vaalin näytteitä suurimpina aarteinani."

(s. 223)

Vallinkosken esikoisromaanin tarina on traaginen, mutta koukuttava. Mitä tulee 80-luvun lähiölapsesta? Hannasta en tiedä, mutta Vallinkoskesta tuli kiinnostava kirjailija!

Tekijä: Noora Vallinkoski

Teos: Perno Mega City

Kustantaja: Atena 2018

Sivuja: 359

Mistä: Kirjastosta

- Viivi

Mari Ahokoivu: Oksi

Läväytetään tämä nyt vaan heti ilmoille: Mari Ahokoivun sarjakuvaromaani Oksi (Asema 2018) on upea! 

Oksi on muinaisesta kansanperinteestä ammentava huimaavan kaunis kirja, jossa kuva puhuu sanoja enemmän. Oksi on kaunis, lumoava, salaperäinen, myyttinen ja myytillinen. Se on eittämättä Sarjakuva-Finlandia -ehdokkuutensa ansainnut. 

Oksi on, kuten takakannessa kerrotaan, laulu äid(e)istä ja tyttäristä. Se on sotkan huuto. Alkuäitien syvä murina. Tuulessa huokailevien tytärten virsi. 

Oksi on kehityskertomus. Oksi on myytti. Oksi on saaga. Oksi on tarina tyttäristä, jotka eivät täytä äitiensä odotuksia, koska valitsevat oman tiensä. Oksi on moderni, ja Oksi on ikivanha. Oksi ammentaa kalevalaisesta karhumyytistä, ja se keksii uutta. 

Kirjan päähenkilönä on karhuntytär Parka, joka ei ole niin kuin muut pennut. Ja joka ei ole niin parka, kuin luullaan. Parka yrittää etsiä äitinsä hyväksyntää, mutta onnistuu vain tuhoamaan kaiken. Eikä Parka ole ainoa tuhoava tytär. 

Kauneudestaan huolimatta tarina on myös synkkä, riipaiseva, raakakin. Tematiikka kulkee ihmisen ja karhun suhteesta äitien ja tytärten suhteisiin, ihmisen luontosuhteeseen, luonnon tuhoamiseen, kuolemaan ja kadotukseen. Tasoja löytyy vähäeleisestä kerronnasta huolimatta - tai juuri sen ansiosta! - lukuisia. 

Oksi on muinaissuomalainen nimitys karhulle. 

Tekijä: Mari Ahokoivu 

Teos: Oksi

Kustantaja: Asema 2018

Sivuja: 367

Mistä: Kirjastosta

- Viivi