Paula Havaste: Veden vihat (Vihat #3)

Havasteen kirjoilla jatketaan!

Paula Havasteen Pronssitähti (lue arvostelu tästä) muistutti minua taas siitä, miksi olen suorastaan rakastanut kyseisen kirjailijan romaaneja. Siksipä päätinkin Pronssitähden jälkeen lukea jo vuosi sitten aloittamani Vihat-sarjan loppuun. Ensimmäinen ja toinen osa (lue arvostelu Tuulen vihoista tästä ja Maan vihoista tästä) olivat kelpo luettavaa, mutta lukukokemus kärsi ajoittain turhasta toistosta ja liiasta ennalta-arvattavuudesta. Siksi tartuin Veden vihoihin (Gummerus 2016) hieman ristiriitaisissa fiiliksissä: Vihat-sarjan alku ei herättänyt suurempia intohimoja, mutta Pronssitähti puolestaan ihastutti suuresti - kuinkahan Veden vihat uppoaisi?

Paula Havaste: Pronssitähti

Liekö syynä ajan kuluminen, lukijan mielentilan vaihtuminen vai kirjallisen tyylin muuttuminen, mutta Veden vihat ylitti odotukseni huikeasti! Kipakan Kerten taival jatkuu Tokholmista 1100-luvun Koluvaniin (eli Tallinnaan), rikkaan kauppamiehen Osmin tupaan tämän naiseksi, eikä kuitenkaan - kauppias kun on enemmän kuin läheisessä suhteessa kauppakumppaninsa kanssa (homosuhde löytyy muuten myös Pronssitähdestä).

Siinä missä etenkin Tuulen vihat tutustuttaa lukijan tappuraiseen, kylmäänkin nuoreen naiseen, on Veden vihojen Kertte paljon aiempaa pehmeämpi nainen. Voimaa hänessä on edelleenkin, luonnetta ja sisua löytyy, mutta näyttää siltä, että jokaisen osan myötä päähenkilön särmät hioutuvat yhä sileämmiksi. Hahmo kehittyy ja muuttuu - ja aivan ymmärrettävästi: Kerten elämä on aikamoista myllerrystä, joten olisi ihme, jos elämä ja kokemukset eivät tämän henkilöön vaikuttaisi.

Suurin asia, joka on Kertteen vaikuttanut, on äitiys. Äitiys nouseekin Veden vihoissa kantavaksi teemaksi, samoin kuin luopuminen ja uhraukset. Mikä on onnen hinta?

Paula Havaste: Veden vihat

Lallin ja piispa Henrikin legendasta alkunsa saanut Kerten tarina on otteessaan pitävä seikkailukertomus, joka paranee osa osalta. Historiatietous kasvaa Veden vihoja lukiessa, ja kaukaisten esi-isien arkinen elämä (jos Kerten elämää nyt arkiseksi voi hyvällä tahdollakaan luonnehtia) tulee tutuksi: lutikoita löytyy joka nurkasta ja täitä päästä, lapset pestään kun pestään, ja kolme tusinaa ihmisiä yhdessä paikassa on suorastaan kansanryntäys. Dialogia ajoittain värittävä eestin kieli on hauska lisä tarinaan.

Kansanperinteiden ja kansanuskon kuvaus on ehdottomasti kirjan suola, ja itselleni kohokohdaksi nousivatkin kuvaukset pirtanauhan teosta; tuntui, kuin esiäidit olisivat ottaneet minua kädestä kiinni, sillä olen itsekin opetellut kutomaan nauhaa pirran avulla. Huomasin myös arjen taikauskon tarttuvan kovin helposti kirjan sivuilta omaankin elämääni: oliko tuo musta sulka maassa jokin merkki, mitä tuo linnunlaulu enteilee, pitäisiköhän minunkin viedä osa sienisadosta kiitokseksi metsän väelle kannon päälle? (En tiedä pitikö viedä, mutta vein...)

Kahden ensimmäisen Vihat-kirjan jälkeen en ollut liian innokas tarttumaan kolmanteen. Mutta onneksi tartuin! Havasteen tekstissä on kummaa taikaa, lämpöä, joka tuudittaa syleilyynsä, vaikka tapahtumat ovatkin dramaattisia ja teemat synkeitä.

Viimeinen osa, Lumen armo, odottaa!

Tekijä: Paula Havaste

Teos: Veden vihat (Vihat #3)

Kustantaja: Gummerus 2016

Sivuja: 392

Mistä: Kirjastosta

Helmet 2018 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta

-Viivi 

Paula Havaste: Pronssitähti (Vilja ja Villem #1)

Tuulenvireenraikasta syksyn alkua!

Yli neljä kuukautta on kulunut edellisestä blogipostauksestani, ja noihin neljään kuukauteen on mahtunut aikamoisen synkkiä säveliä aina loppuunpalamisesta ahdistukseen ja romahduksesta masennukseen. Ei siis mikään helpoin kesä, eikä siis myöskään mikään ihme, että blogi sai suosiolla jäädä tauolle - etenkin, kun se aiheutti keväällä minulle todella paljon stressiä ja paineita. Nyt syksyn korvilla olen pikku hiljaa kokeillut taas lukemista ja myös kirja-arvostelujen tekemistä Instagramin puolella. Leppoisasti, rauhallisesti, paineettomasti. Toivottavasti saan jatkettua samaa linjaa! Tuntuu, kuin kokeilisin nyt jäätä varovasti varpaillani: ritiseekö, kestääkö, uskallanko ottaa askeleen, vai humahdanko takaisin suorittamisen hyiseen syleilyyn?

Paula Havaste: Pronssitähti

Yksi romahduksesta seuranneen lukujumin selättäjistä oli kirjasyksyn uutuus, Paula Havasteen Pronssitähti (Gummerus 2018). Havasteen Vihat-sarjan kaksi ensimmäistä osaa eivät saaneet minua aivan yhtä haltioihini (lue arvostelut tästä ja tästä), kuin Lapinmaa-sarja aikoinaan, mutta voin kuitenkin sanoa, että Havaste on yksi lempikirjailijoistani. Siksi tartuinkin uutuuskirjaan innoissani, varmana siitä, että tulisin kirjasta nauttimaan. Samaan aikaan olin kuitenkin hieman huolissani, sillä siinä missä aiemmin lukemani Havasteen kirjat sijoittuvat kaukaiseen, mystiseen historiaan, Pronssitähti kertookin 1940-luvun lopun Neuvosto-Virosta.

Onneksi huoleni oli turha, sillä Pronssitähdessä on siinäkin Havasteelle tunnusomainen, minuun vetoava lämmin, taianomainen tunnelma. Kirja on kompakti kurkistus neuvostoajan Viroon, murrosaikaan, jossa vanha kiellettiin väkivalloin ja uusi todellisuus pakotettiin omaksumaan. Murros, muutos, pelko, salaisuudet, muistot. Sikailu, vodka, luokkaerot, krapula, koneisto. Ajankuva on aika stereotyyppinen, mutta kenties myös ihan korrekti. Havasteen romaaneista tuttua taikauskoa on ripoteltu nuoren Viljan myötä pitkin tarinaa, ja niinikään kirjailijalle tunnusomaisia vahvoja naishahmojakin löytyi kaksin kappalein Viljan ja Anna-tädin muodossa. Vaikka romaani periaatteessa kertookin Viljan miehen Villemin matkasta Tallinnaan noutamaan kunniamerkkiä, jonka tämä sai runokilpailun voiton johdosta, niin hömelö nuori mies jää kirjassa sivuosaan. Pääosaa esittävät niin miehiä hiljaa ja vakaasti kannattelevat naishahmot kuin murroskin. Ja mehiläiset.

En ole häpeäkseni juurikaan tutustunut Virosta kertovaan kirjallisuuteen, mutta sujuvakielinen, imuvoimainenkin Pronssitähti sai minut kiinnostumaan aiheesta. Kirja muistutti myös tarttumaan Havasteen aiempiin teoksiin, ja niinpä vieressäni odotteleekin Vihat-sarjan kolmas osa Veden vihat (Gummerus 2016). Pronssitähti on isoista teemoistaan huolimatta kepeä, kaunis tarina. Tuntuu, että ainesta olisi ollut enempäänkin, pidempään teokseen. Pronssitähti on aika kompakti paketti, mutta toisaalta virkistävä sellainen!

Tekijä: Paula Havaste

Teos: Pronssitähti (Vilja ja Villem #1)

Kustantaja: Gummerus 2018

Sivuja: 208

Mistä: Kirjastosta

Helmet 2018 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

-Viivi