tiistai 23. elokuuta 2022

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu (Kalmanperho #1)

Olen tottunut sanomaan, että en lue fantasiaa. Meinasin sanoa niin vielä nytkin, mutta tajusin, että viime aikoina olen lukenut aika paljonkin fantasiaa! Jostain syystä tämä genre on jännäreiden/dekkareiden lisäksi ollut minulle aina kumman vieras. Mutta onneksi kirjabloggauksen ja kirjasomeyhteisön myötä olen kiinnostunut kirjoista yhä laajemmalla skaalalla. Kirjasomen myötä tartuin myös uuteen kotimaiseen nuortenfantasiaromaaniin, Ulpu-Maria Lehtisen Kalmanperhon kutsuun (S&S 2022), sainhan siitä ennakkokappaleen (kiitos!!!).

Kalmanperhon kutsu aloittaa trilogian, jonka seuraavien osien on luvattu ilmestyvän seuraavina kahtena tulevana vuonna. 

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu


Romaanin päähenkilönä on 14-vuotias Lilja, joka muuttaa veljineen mummon luokse maalle isän uuden perheen jaloista. Lilja on hiljainen, tottunut kulkemaan suositun veljensä varjona. Pian varjoksi muuttuu kuitenkin veli, joka alkaa nähdä hirveitä painajaisia ja houria jotain pääkallokiitäjästä. Kerran Lilja kuitenkin näkee kyseisen perhosen, lähtee seuraamaan sitä ja ajautuu toiseen todellisuuteen.

Rinnakkaismaailmassa eletään esiteollista aikaa, jossa kuninkaat hallitsevat valtakuntiaan pelolla ja mielivallalla. Lilja löytää Kalmansyrjän kylän, johon asettua ja saa kavereikseen kolme muuta ulkopuolista: kylään paenneen kaupunkilaistyttö Aurelian, erakkoparantaja Jiron ja viholliskuningaskunnan kruununperijä Rolandin. Syntyvien ihmissuhdesotkujen keskellä Liljalle alkaa pian selvitä, että Joonatan-veljeä piinannut synkkyys on jotain paljon suurempaa ja kamalampaa, kuin alkuun olisi voinut uskoakaan. Nuoresta naisesta alkaa kuoriutua omaääninen sankaritar kaveriporukan yrittäessä selvittää pimeyden ja pääkallokiitäjän (eli Kalmanperhon) salaisuutta.

Sanoin juuri alussa, että en ole juurikaan lukenut fantasiaa. Silti menen nyt tässä sanomaan, että Kalmanperhon kutsussa on paljon perinteisiä fantasian piirteitä. Näitä ovat esimerkiksi esiteollinen aika, (meille) yliluonnolliset olennot, hyvän ja pahan taistelu, kehityskertomus luuserista sankariksi... Se ei näistä kliseistään huolimatta ole kuitenkaan tylsää tai puuduttavaa luettavaa. 

Kirjassa hauskaa on eri maailmojen eli siis eri aikojen vuoropuhelu, jota päähenkilö Lilja käy eritoten parantaja Jiron kanssa sairauksien modernista hoidosta. Sairauksista puheenollen: leviävän pimeyden vaikutukset ihmisiin muistuttavat erittäin paljon masennuksen ja psykoosin oireita. Tämä on mielestäni oikein tervetullut ja tuoreen tuoksuinen lisäys fantasiatarinaan. 

Kirjan läpi kulkee myös hienosti puhe sivistyksen ja koulutuksen merkityksestä; tämä tietenkin ilahduttaa minua kirjastoalan ammattilaisena. Kalmansyrjässä enemmistö ei juurikaan koulutuksen perään haikaile, mikä näkyykin kylän elämässä välinpitämättömyytenä, vieraan ja toiseuden pelkona ja sokeana uskona valtaapitävien sanaan. Tieto on valtaa, kirjat voivat pelastaa. Ja unohtaminen on vaarallista. 

Kirjatieto ei kuole sukupolvien mukana. (s. 281)

Tapahtumia ja teemoja riittää, mutta tarina pysyy hyvin kasassa, ja maailma on uskottavasti (heh, voiko fantasia olla uskottavaa?!) rakennettu. Kalmanperhon kutsu sopii oikein hyvin yläkoululaiselle, kokeneemmalle lukijalle, joka kaipaa kirjaltaan seikkailua ja toimintaa - ja samaistuttavan päähenkilön. Kirjassa piilee taustalla koko ajan kauhumaisen synkkä sävy - onhan se pimeys kantavana teemanakin - ja konflikteja ja taisteluakin on hiukan. Mitään kauhean raakaa tai pelottavaa siinä ei kuitenkaan ole, ja ihmissuhteetkin ovat sellaista varovaista hapuilua. 

Mainio esikoisromaani kerrassaan!


Tekijä: Ulpu-Maria Lehtinen

Teos: Kalmanperhon kutsu (Kalmanperho #1)

Kustantaja: S&S 2022

Sivuja: 511


-Viivi

torstai 18. elokuuta 2022

Reetta Hänninen: Tulisydän - Maissi Erkon kiihkeä elämä

1900-luvun alun suomalaisnaiset ovat eläneet viime aikoina ilmeistyneiden elämäkertojensa mukaan jos jonkinlaisia elämiä: Helmi Krohn eli ihmeellisen elämän, Olly Donner kiehtovan elämän ja Maissi Erkko kiihkeän elämän. Tämä on nyt pieni piikki elämäkertojen nimien takana oleville: muitakin nimeämistapoja naisten elämäntarinoille voisi ehkä ajatella?!

Mutta tietääköhän monikaan nykylukija, kuka Maissi Holländer oikein oli? Ei varmaankaan. Tai edes Maissi Erkko? Tuskin, mutta sukunimi saattaa jo soittaa joitain kelloja. Erkkojen nimi on tunnettu Helsingin Sanomien (ja sitä ennen Päivälehden) takaa, mutta Eeron, Eljaksen (ja tavallaan Aatoksenkin) rinnalta on vuosikymmenten kuluessa unohtunut pois aikansa merkkinainen, tulisieluinen (ja/tai -sydäminen) Maissi (Maria Aurora, 1872-1936).


Reetta Hänninen: Tylisydän - Maissi Erkon kiihkeä elämä


Kun Olly Donnerin elämäkerta on minulla vielä varsin tuoreessa muistissa, en voi olla hieman vertaamatta Maissin ja Ollyn elämiä ja elämäkertoja toisiinsa - olivathan naiset vielä saman aikakauden kasvattejakin. Siinä missä Olly Donner eli elämäntapanaan matkustelu ja henkisyyden tutkiskelu (kiinnostuksen kohteitaan olivat kyllä myös esim. Steiner-pedagogiikka ja lasten asiat), oli Maissi Erkon elämä monellakin tavalla kiinni maassa: toisaalta omassa puutarhassa ja toisaalta Suomen yhteiskunnallisissa asioissa. Olly Donnerin elämäkerta on kohteensa näköinen: kokeileva, pohdiskeleva. Ja niin on Maissinkin: suora ja täynnä asiaa.

Maissin elämäkertaa lukiessa päässäni kirkui monta kertaa ajatus: Ei tällaisia ihmisiä ja elämiä saisi unohtaa!

"Aikalaiset kuitenkin todella tiesivät sen työn tärkeyden ja vaativuuden, jota poliittisesti aktiivinen nainen saattoi tehdä puolison rinnalla sekä kotona että omissa järjestöissään. --- Kun naiset pääsivät yhä tasa-arvoisemmin esille omana itsenään, alkoi näyttää siltä kuin nuo vaille virallista asemaa jääneet mutta poliittisesti aktiiviset naiset eivät olleet tehneet oikeastaan mitään." (s. 360)

Maissi Erkko ei ollut eduskunnassa, mutta oli silti aktiivinen toimija niin omana itsenään kuin tietysti myös päätoimittaja-poliitikkomiehensä rinnalla. Hänninen on käyttänyt kirjaansa varten ihan suunnattoman määrän Erkkojen arkistojen kirje- ja kirjoitusaarteita, joista käy enemmän kuin selväksi, että Maissilla oli sanottavaa - ja myös keinonsa saada äänensä kuuluviin.

Tulisydän on hyvin kokonaisvaltainen ja kattava elämäkerta, eikä se onneksi keskity vain Maissin rooliin Eero Erkon vaimona. Mutta aviomies ja sanomalehdet olivat Maissille tärkeitä, eikä niiden roolia tämän elämässä voi kiistää.

Aikansa lehtikirjoittelua kirjan sivuilla seuratessa en voinut olla ajattelematta, että sanomalehtien mielipidekirjoitukset olivat oman aikansa Twitter ja Maissi Erkko suorasanainen, välillä kärkäskin twiittaaja - joka tosin ei arkaillut esiintyä mielipiteittensä takana omalla nimellään. Myös polarisoitunut asenneilmapiiri juuri itsenäistyneessä Suomessa toi lukiessa valitettavan vahvasti mieleen nykypäivän yhäti mustavalkoistuvan asenneilmapiirin, jossa toisin ajattelevia ei kunnioiteta lainkaan. Maissin muotokuvan rinnalla kirja tarjoaa kattavan kuvan 1900-luvun taitteen suomalaisesta yhteiskunnallisesta keskustelusta ja poliittisesta ilmapiiristä.

Kirja on kuitenkin ennen kaikkea kuva Maissista ihmisenä; epätäydellisenä, hankalana, tulistuvana - sivistyneenä, vahvana, lämpimänä. Osana yhteiskuntaa, perhettä ja sukua, Helsingin Sanomia. Nuorsuomalaisena, puutarhurina. Äitinä, isoäitinä, vaikuttajana, omana itsenään.

Kun sydämessä palaa tuli vuosikymmeniä, ei ole kuitenkaan ihme, että se aikansa roihuttuaan pettää. Maissin sydän petti 1.9.1936.

Kerrassaan upea elämäkerta.


Tekijä: Reetta Hänninen

Teos: Tulisydän - Maissi Erkon kiihkeä elämä

Kustantaja: Otava 2022

Sivuja: 414


- Viivi 

keskiviikko 10. elokuuta 2022

Jeanine Cummins: Amerikan maa

Täytyy sanoa, vaikka kuinka kulunut sanonta onkin, että pitkästä aikaa tuli vastaan kirja, jota en millään malttanut laskea käsistäni. Jeanine Cumminsin Amerikan maa (Sitruuna 2022) on ristiriitainen teos, mutta problemaattisuudestaan huolimatta se tarjosi hienon lukukokemuksen.

Amerikan maa kertoo meksikolaisen Lydian ja tämän pojan, Lucan, hurjasta pakomatkasta pakoon kaikkialle lonkeronsa kietonutta huumekartellia karkuun. Lydian toimittajamies ja liki koko perhe murhataan miehen kirjoittaman paljastusjutun jälkeen. Huumekartellin pomo, jota juttu koskee, sattuu tietenkin vielä kaiken hyvän lisäksi olemaan Lydian kirjakaupan vakiasiakas: charmantti älykkö, joka on suorastaan ihastunut Lydiaan.

Kun viranomaisiin ja lain toteutumiseen ei voi luottaa, äidin ja pojan on pakko paeta. Ja koska on pysyttävä piilossa, on käytettävä kaikkein vaarallisinta pakoreittiä, joka mahdollistaa nimettömyyden: junien katolla matkustamista laittomina siirtolaisina.

"Älkää meidän hyvinvoinnistamme piitatko", Lydia tokaisee. "Murehtikaa mieluummin sitä, toteutuuko oikeus."

(s. 28)

Romaanin kerronta vaihtaa näkökulmia ja aikatasoja hämmästyttävällä notkeudella, jonka ansiosta tuloksena on eheä, uskottava kokonaisuus, jossa äänen ovat saaneet ne, joille sitä ei useinkaan anneta. Tarina on riipaiseva, raaka ja raju, mutta kuitenkin syvän inhimillinen. Lukiessa toivoo - turhaan - että luettu ei olisi totta. Mutta se on. Vaikka ei tietenkään olekaan. Mutta voisi olla.

Kirjan tarina kulkee, pitää otteessaan. Suomennos toimii. Ainoa rakenteessa töksähtävä elementti on repliikkien sekaan pirskotellut espanjankieliset sanat, jotka ovat jo alkutekstin ongelma: on varmaankin haluttu luoda vähän väliamerikkalaista tunnelmaa puheeseen, mutta lopputulema on vain ontuva. Miksi dialogin kaikkia sanoja ei olisi käännetty (jos edes olisi käännetty, mutta todellisuudessahan kirja on kirjoitettu englanniksi)?

Miksi kirja siis on ristiriitainen? Monen muun lukijan kanssa jouduin miettimään aika-ajoin kirjailijan oikeutta kirjoittaa tätä kirjaa - teoksen ympärillä on ollut keskustelua kulttuurisesta omimisesta; kenen tarinoita kukakin saa kertoa? Cummins ei ole meksikolainen, ei siirtolainen (vaikka aiemmista polvistaan sellaisiakin löytyy). Jättääkö valkoisen amerikkalaisen kertoma tarina varjoonsa niitä tarinoita, jotka olisivat siirtolaisten itsensä kertomia?

Näitä pohdintoja enemmän vaakakupissani kuitenkin painaa se, että on ylipäänsä tärkeää, että nämä tarinat tulevat päivänvaloon ja yleiseen tietoisuuteen. Kirja on hienosti kirjoitettu ja taidokkaasti suomennettu. Cummins on eittämättä taustatyönsä tehnyt; riittääkö se autenttisen kuvaan, en tiedä. Kirjassa raflaavaa tarinaa olennaisempaa on lukijalle syntyvä ymmärrys siitä, mitä Amerikan maaperällä tapahtuu - ja se on aika karua.


Tekijä: Jeanine Cummins (suom. Elina Salonen)

Teos: Amerikan maa (American Dirt)

Kustantaja: Sitruuna 2022 (2019)

Sivuja: 440


- Viivi 

perjantai 5. elokuuta 2022

Katri Kauppinen: Laakson linnut, Aavan laulut

Meri Luttisen Myrskynsilmä (WSOY 2020) osoitti minulle päälle vuosi sitten, että suomalainen mytologia taipuu hienosti fantasian aineksiksi. Samasta muinaisuudesta esikoiseensa on ammentanut myös Katri Kauppinen; nuorten aikuisten romaani Laakson linnut, Aavan laulut (Otava 2022) rakentuu muinaissuomalaisen kansanperinteen ainesten ympärille raikkaana.

Laakso on paikka, joka kukoistaa. Siellä laulut ovat säilyneet, siellä on sampo. Sampo on aiemmin jaettu aavalaisten kanssa, mutta nyt on Aava ilman sammon voimaa, ja siksi, näin uskotaan, sen asukkaat kärsivät yhä enemmän. Siellä eivät laulut enää soi.

Katri Kauppinen: Laakson linnut, Aavan laulut


Kirjan juoni on aika perinteinen fantasiapakkaus, jossa hyvä ja paha mittelevät, jossa valinnat ovat ratkaisevia, ja jossa uusi sukupolvi tarvitaan muutoksen alkuunpanemiseksi. Kirjan nuorten päähenkilöiden kautta tarinan eri puolet kiertyvät kokonaisuudeksi, joka on toimivaa fantasiaa. Muinaissuomalaisuudesta ammentavia elementtejä ovat esimerkiksi voimaeläimet/henkioppaat, sampo, Tuonen virta, karhu, usko esivanhempien läsnäoloon, samanismi, luonnonhenkiin uskominen...

Kirjan lyhyet luvut (niitä mahtuu 102 kappaletta 295 sivuun) tekevät lukemisesta kevyttä kuitenkaan rikkomatta tarinan rakennetta. Vaikka näkökulmat vaihtuvat luku luvulta, säilyy kaunis, luontosuhdetta vaaliva tarina hyvin koossa.

Kun romaanissa laulut ovat aivan keskeisessä asemassa, niin en voinut olla pettymättä niiden muotoon. Mikä hukattu mahdollisuus, kun ne eivät olleet sitä muinaissuomalaisille ominaista, alkusoinnullista nelipolvista trokeeta (nk. kalevalamitta), vaan vasta paljon myöhemmin meille tuotua loppusoinnullista runoutta. Oletan, että tämä on ollut tietoinen valinta. Kenties on ajateltu, että nuoriso karsastaa nykyisellään antiikkisen kuuloista vakavanhaväinämöistelyä. Mutta minä voisin olla eri mieltä. Minä luulen, että kieleemme edelleen täydelleen istuva kalevalamitta mahtuisi ihan hyvin nykynuortenkin kirjallisuuteen - etenkin, kun kirjaan tarttuva nuori näkee jo takakannesta, että tässä mennään muinaissuomalaisille apajille. (Samaa loppusointuilua muuten harmittelin Myrskynsilmänkin kanssa...)

Laakson Linnut, Aavan laulut onnistuu myös ilahduttamaan representaatioillaan. Ensinnäkin siinä on aavistus muinaissuomalaista sateenkaarevuutta homoseksuaalisuutensa kanssa epäröivän nuoren miehen muodossa. Aika varovaista, mutta kuitenkin ilahduttavaa. Sukupuolirooleilla on leikitelty hauskasti: Aavan miehillä on pitkät hiukset, naisilla lyhyet. Aavalaiset naisetkin voivat olla sotilaita, miekkoja, täysin siinä missä miehetkin. Laaksossa puolestaan naiset ovat yhteisön johtajia, ja pojat ovat kaikkein heikoimmassa asemassa olevia pyykinpesijöitä, jotka jopa pelkäävät tulevaa seksuaalista kanssakäymistä neitojen kanssa.

Vanhat ukot väittivät, ettei se sattuisi, jos vain antaisi tytön tehdä, mitä tämä halusi.

(s. 195)

Vähän etäiseksi Laakson linnut, Aavan laulut minulle jäi, eikä maailmaan päässyt sukeltamaan ihan niin syvällisesti, kuin olisin toivonut. Kirja on kuitenkin täynnä herkullisia aineksia, ja kevyen rakenteensa vuoksi uskon, että nuorempi lukija voisi viihtyä sen parissa oikein hyvin. Kaunis kirja on, niin kanneltaan, tarinaltaan kuin myös etenkin kieleltään. 


Tekijä: Katri Kauppinen

Teos: Laakson linnut, Aavan laulut

Kustantaja: Otava 2022

Sivuja: 295


Psst. Jos suomalainen kansanperinne kiinnostaa, niin kannattaa ehdottomasti lukea myös Anniina Mikaman Myrrys!


- Viivi 

keskiviikko 3. elokuuta 2022

Satumaarit Myllyniemi: Yliluonnollinen sota

Olen oman sukuni parissa törmännyt tarinoihin yliluonnollisista kokemuksista - myös sota-ajoilta. Siksi tartuinkin suurella mielenkiinnolla Satumaarit Myllyniemen Yliluonnollinen sota : 1939-1945 (SKS 2021) -kirjaan. Se on yleistajuiseksi luonnehdittu tietokirja, joka kokoaa yhteen niin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston aarteita kuin myös (ymmärtääkseni) Myllyniemen tekemien haastatteluiden satoa.


Satumaarit Myllyniemi: Yliluonnollinen sota

Kirja on alun historian kertauksen jälkeen lähinnä teemoittain esitettyjä haastattelu-/arkistopätkiä, joissa ihmiset kertovat omista kummallisista sota-ajan kokemuksistaan talvi- ja jatkosodan ajoilta, aina enneunista luonnonilmiöihin ja haamuista eläviin kuolleisiin. Kirja ei pohdi, ovatko nämä yliluonnolliset kokemukset tosia; teos lähtee ennemmin siitä olettamuksesta, että kokemukset ovat olleet (kokijoilleen) aitoja. Pohtiipa Myllyniemi myös, että kamalat ajat näyttäisivät luovan uusia, herkempiä yhteyksiä halki ajan ja paikan.

Minä en kiellä yliluonnollisen olemassaoloa, jos nyt en täysin sitä osaa myöntääkään. Siksi, uskon, kirjan lukeminen oli minulle mieluisa kokemus (jos nyt sodasta ja kummituksista lukeminen voi sitä olla). Jos odottaa jotakin syvempää psykologista analyysiä sota-ajan vaikutuksesta mieleen, saa etsiä sitä muualta. Kirjaa lukee nimenomaan kansanperinteen kokoelmana - onhan Myllyniemi kulttuuriantropologi. Sellaisena Yliluonnollinen sota kannattaa lukea, ja sellaisena se on erittäin mainio tietokirja.

Myllyniemen haastattelu SKS:n Keskustelemuksia-podcastissa löytyy esim. täältä: https://youtu.be/IhoEtFR5xLc

Ylen tekemä Myllyniemen haastattelu löytyy täältä: https://yle.fi/uutiset/3-12088206


Tekijä: Satumaarit Myllyniemi
Teos: Yliluonnollinen sota : 1939-1945
Kustantaja: SKS 2021
Sivuja: 227

- Viivi