tiistai 6. joulukuuta 2022

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Tämän vuoden yhdeksi mieleenpainuvimmista lukukokemuksista kohoaa Leena Parkkisen romaani Neiti Steinin keittäjätär (Otava 2022). Kyseessä on historiallinen romaani, johon tarttuessani en tiennyt (= muistanut) ollenkaan, mitä olisi tuleva.

Romaanissa kulkee rinnakkain kaksi tasoa, kaksi aikaa, kaksi paikkaa: Parainen vuoden 1920 tienoilla ja Pariisi toisen maailmansodan korvilla. Näitä kahta paikkaa yhdistää yksi nainen, Margit, palvelustyttö ja keittäjätär. Paraisilla Margit on huonoista perheoloista perheelleen rahaa tienaamaan lähtenyt tyttöpolo. Pariisissa Margit on neiti Gertrude Steinin ja tämän naisystävä Alice B. Toklasin keittäjätär.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär


Jos olisin (ollut) sen verran sivistynyt, että olisin tiennyt, kuka oli Gertrude Stein (tai Alice B. Toklas), olisin heti alusta alkaen tiennyt lukevani faktafiktiota, tarkemmin elämäkerta-/biofiktiota. Mutta en tiennyt. Vaikkakin: Picasson, Hemingwayn ja kumppaneiden namedroppailu sai epäilemään, josko tarinalla sittenkin olisi todellisuuspohjaa - muuten se olisi ollut turhan huteralla pohjalla. Luin kirjan kuitenkin tarkoituksella loppuun ilman googlausta, mikä oli mielestäni ihan oiva ratkaisu: näin minun ei tarvinnut jatkuvasti pohtia toden ja keksityn suhdetta, kuten yleensä tapaan tehdä faktafiktiota lukiessani.

Kuten jo sanottua, kirjassa kulkevat rinnakkain, vuorotellen, kaksi aikaa ja paikkaa. Keskiössä, mutta kuitenkin aina syrjässä, on Margot. Paraisten aikaa avaa kirjeidensä kautta Margotin palveluspaikan puutarhuri. Pariisissa äänessä on kumppaninsa taustavoimana puurtanut Alice B. Toklas. Pala palalta ja luku luvulta Margotin elämäntarina avautuu. Samalla avautuu kokonaisen kansankerroksen elämäntarina - palvelijoiden, palvelevien naisten, hiljaiset, vaiennetut äänet.

Kirjan arvioissa osa lukijoista on sitä mieltä, että Margotin (keksitty) traaginenkin tarina on turha. Ja kyllä, minunkin mielestäni kirjaksi olisi riittänyt jo neitien Stein ja Toklas suhteen kuvaus. Mutta toisaalta: Margotin tarina tuo kirjaan perspektiiviä, sen jännite on kirsikka kakun päällä.

Parkkisen kirja on kirja näkymättömän töiden tekijöistä; oodi niille naisille, joiden työpanoksen näkee vasta sitten, kun se uupuu. Niille, jotka mahdollistavat muiden loistamisen, menestymisen, keskittymisen työhön ja taiteeseen. Niille, jotka tekevät sitä työkseen, ja niille, jotka palvelevat perheitään ja rakkaitaan, "ruuan ja mukavuuksien tarjoajia". Naisille, jotka palvelevat toisia elääkseen - vaimona, tyttärinä, kumppaneina, palkollisina... Joita ilman maailma ei olisi pyörinyt, klassikkoteoksia ei olisi kirjoitettu ja maita johdettu. (En tiedä, puhuisinko preesensissä vai menneessä aikamuodossa.)

Samalla romaanin hiljaiset puurtajat, kodinhoitajat, taloustöiden tekijät, Margot ja Alice, ovat niitä, jotka onnistuvat repäisemään itsensä irti vanhasta ottamaan oman elämän haltuunsa, olemaan uskomattoman itsenäisiä aikana, jolloin omasta elämästään päättävä nainen oli outolintu. Ja toki on myös Gertrude Stein, sukupuolirajoja aikansa mittapuulla rajustikin rikkonut kirjailija, joka löysi Pariisista paikkansa yhdessä Alicensa kanssa.

On Neiti Steinin keittäjätär myös romaani rakkaudesta - naisten välisestä, silti usein epätasa-arvoisesta.

"Rakkaus on hemmottelua," minä kirjoitin. "Vain harvalla on siihen varaa. ---" (s. 229)

Parkkisen uutuus on ilahduttava sekoitus vetävää juonta ja syviä ajatuksia. Sen ajankuva on uskottava; Parainen ja Pariisi avautuvat todentuntuisina miljöinä. Tarina yksi kerrallaan avautuvine solmuineen ja kiristyvine jännitteineen (toisaalta Paraisten traagiset tapahtumat ja toisaalta Pariisissa sodan edellä kiristyvä ilmapiiri) on koukuttava ja kiehtova. Kaiken yllä leijuu ihastuttavien ruokien tuoksu.

Tästä kirjasta voisi - ja pitäisi - sanoa niin paljon, mutta kaikkea en osaa edes sanoittaa.


Tekijä: Leena Parkkinen 

Teos: Neiti Steinin keittäjätär 

Kustantaja: Otava 2022

Sivuja: 464


Psst! Instan puolelta löytyy arvonta: https://www.instagram.com/p/Cl1GIazN0xo/?igshid=YmMyMTA2M2Y=


- Viivi



lauantai 3. joulukuuta 2022

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2022: luukku 3


Kirjabloggaajien perinteisen joulukalenterin tämän vuoden kolmas luukku on myös Lasten lauantai!

Edellinen luukku löytyy Kirjasähkökäyrä-blogista.

Seuraava luukku löytyy Amman lukuhetki -blogista.

Joulukalenterin kaikki osallistujat löytyvät ensimmäisen luukun takaa Ankin kirjablogista.

Joulukalenterin organisoinnista ja visuaalisesta ilmeestä on vastannut Niina Yöpöydän kirjat -blogista.


Sirkka Knuutila (kirj.) & Olga Badulina: Rosmariini ja kadonnut lumiukko

Rosmariini ja kadonnut lumiukko (Avain 2022) on uunituore, jouluinen satukirja, jonka on kirjoittanut Sirkka Knuutila ja kuvittanut Olga Badulina. 

Kyseessä on kolmas Rosmariini-tonttutytöstä kertova kirja; sarjan ensimmäinenkin osa, Rosmariini ja joulun taika, on ilmestynyt jo tovi sitten, vuonna 2007, Kolibrin kustantamana ja Taru Castrénin kuvittamana. Toinen osa, Rosmariini ja valkoinen joulu, ilmestyi viime vuonna. Sarjan ensimmäinen osa on minulta lukematta, mutta toisen osan nautiskelin viime joulun alla. Ainakin nämä kaksi viimeisintä ovat  jatkoa toisilleen, vaikka itsenäisinä satuina toimivatkin.

Sirkka Knuutila ja Olga Badulina: Rosmariini ja kadonnut lumiukko

Rosmariini on perheensä toiseksi nuorimmainen vesa, joka on ikäisekseen erityisen neuvokkaan oloinen - hän ei ole vielä kouluikäinenkään, mutta toimii silti hämmästyttävän itsenäisesti (mutta kenties tontut ovat sellaisia?!). Suurisydäminen Rosmariini ei iästään huolimatta  pelkää hypätä seikkailuihin ja kohdata vaarojakaan.

Tämä satu on edeltäjänsä tavoin ihastuttavassa joulukalenterimuodossa: kirjassa on 24 lyhyehköä lukua, jotka toimivat hyvin pieninä iltasatuina. Aivan en kannen mainintaa: "24 tarinaa joulunodotukseen" allekirjoita: erillisinä tarinoina kirjan luvut eivät sentään toimi.

Tarina on sinällään aika yksinkertainen: Rosmariinin rakas lumiukko ei ole ilmestynyt kotipihalle talven/joulun tultua - eikä joulu tule pienelle tontulle ilman ukkokultaa. Niinpä Rosmariini ottaa ohjat omiin käsiinsä, ja alkaa selvittää kadonneen lumiukkonsa kohtaloa.

Sadun tarina on varsin harmiton, klassisen sadun keinoja hyödyntävä seikkailu, jossa kohdataan noitia ja jäätävissä väleissä olevia Talven ihmemaan asukkaita. Ja jossa hommat hoituvat lapsen neuvokkuudella ja sydämen viisaudella. Itse tarinaa merkityksellisemmäksi muodostuukin mielestäni kirjan tunnelma, joka on täynnänsä joulun lämpöä, perheen yhteyttä ja hyvyyttä, joka ei sulje ulkopuolelleen edes hölmöyksiin hairahtunutta noitanaista.

Kielellisesti (kuten tarinaltaankin) kirja sopii varmasti myös pienemmille joulunodottajille - kieli on melko selkeää ja yksinkertaista. Kekseliäisyyttä ja kielileikkejäkin sadussa kuitenkin on ilahduttavasti: tonttujen nimet ovat mausteita, ruokia ja luonnonantimia. Ilahduttava (ja vähän rasittava) hahmo on "Ratiritirallaa" joka repliikissään rankuttava Pyrypoika. Nimeltään hauskin on kirjan pahis Anelma Alviina Myhkyränryömä; myös peikot Peeveli ja Kehveli Pahkeinen ovat oivallisesti nimettyjä!

Ja, ah, Olga Badulinan kuvitus on aivan ihana!

Kyllä tämän parissa joulua odottaa 🥰


Tekijä: Sirkka Knuutila (kirj.) & Olga Badulina (kuv.)

Teos: Rosmariini ja kadonnut lumiukko 

Kustantaja: Avain 2022

Sivuja: 103


Psst. Katselin tässä juuri Pikku Kakkosen Tonttuakatemia-joulukalenteria, jossa tontuilla on niinikään mausteita niminään. Onks tää joku juttu?!

-Viivi



torstai 17. marraskuuta 2022

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Keski-ikäinen nainen ihastuu noin 1000 vuotta sityen eläneen japanilaisen Sei Shōnagonin tarinaan ja tämän Tyynynaluskirjaan, päättää kirjoittaa tästä tietokirjan ja lähtee vuorotteluvapaalle ja Japaniin tukirahojen turvin. Tuloksena ei ole niinkään kirja Sei Shōnagonista, vaan ennemminkin Kankimäestä itsestään, hänen matkoistaan ja hänen kokemuksistaan Japanissa. Tässä lyhyt luonnehdintani Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013).

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin


Kankimäen kirjat (tämä sekä Naiset joita ajattelen öisin) olivat ainakin jossain vaiheessa jonkinlaisia somehittejä, joten tottahan minäkin (mattimyöhäsenä tietysti) kirjaan tartuin - ja sain aika ristiriitaisen lukukokemuksen.

Kirjan kaunista antia on antaumuksellinen Japani-fiilistely ja -ihastelu, johon on helppo uppoutua, vaikkei varsinainen Japani-intoilija olisikaan. Ruuat voi melkein maistaa, teatterin tunnelman aistia, kirsikankukat nähdä yövalaistuksessa. Sei Shōnagonin elämään ja Heian-kauden Japaniin luodaan mielenkiintoisia katsauksia, jotka Kankimäki on ansiokkaasti koonnut pienistä tiedon murusista.

Ja sitten on muutama mutta. Mikä on tämä ajatuspieru?!:

"---mutta vaikutan vain autistiselta idiootilta, joka ei ole herännyt koko matkalla tai elämässä ylipäätään." (s. 352)

Myös, näin savolaismurretta arjessani viäntävänä, jouduin hieman hämilleni seuraavasta:

"Matkalukemisen on oltava tilanteeseen sopivaa. Jos kaipaa suomenkielistä luettavaa, voi Japanissa lukea Rei Shimura -dekkareita, Haruki Murakamia tai Kenkōn Joutilaan mietteitä. Suomen sota-aikaan sijoittuva, savon murteella kirjoitettu teos, vaikka kuinka loistava ja palkittu, on sen sijaan täysin sopimaton ja sellaista on turha matkalaukkuun pakata." (s. 304)

Ymmärrän toki toisaalta ajatuksen, mutta silti jäin miettimään, että olisinkohan minä ollut täysin sopimaton matkaseuralaiseksi - olisinko pilannut herkän tunnelman, jos olisin alkanut vääntää hänelle savoa keskellä Kioton kirsikkakukkamerta tai hämyisän piilobaarin pöydässä - vaikken nyt toisen maailmansodan aikainen olekaan..?! Ja jos lukija ei koe olevansa tervetullut matkakirjan matkaseuralaiseksi, niin kokemus saattaa jäädä vähän laimeaksi...

Tuo savoletkaus on tietysti kaiketi huumoria, mutta siitä kuitenkin paistaa sellainen hieman snobbaileva asenne, joka vaivasi minua koko kirjan ajan. 

Japanista luotu kuva jäi kirjassa ehkä vähän turhan kiiltokuvamaiseksi - tarkoituksella varmastikin, sillä kirjan tyyli mukailee ainakin ajatuksen tasolla Tyynynaluskirjan runollista otetta. Kaikki vain oli Japanissa parempaa jo tuhat vuotta sitten, kauniimpaa, herkempää, sivistyneempää, jännempää - eurooppalaiset (ja etenkään suomalaiset - ja etenkään savolaiset) eivät ymmärrä tästä kerta kaikkiaan mitään. Paitsi tietysti harvat ja valitut, jotka harrastavat ikebanaa myös kotimaassaan.

Tämän kirjan on varmasti tarkoitus olla kaunis, herkkä. Kankimäki puhuttelee Sei Shōnagonia kauniisti, kuvailee Kiotoa aistivoimaisesti, kirjoittaa nokkelia Tyynynaluskirjan innoittamia listoja (mm. asioista, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin). Rosoja ei juurikaan mahdu mukaan, hieman huumoria ja paljon oman itsen puimista kylläkin.

Teoksen kyydissä pääsi tutustumaan Kiotoon ja sen kulttuuriin, vähän Sei Shōnagoniin ja paljon Mia Kankimäkeen. Oi, olisin halunnut ihastua tähän, mutta nyt jäi hieman epätervetulleeksi olo tämän matkakirjan kyydissä.


Lopuksi vielä Sein (ja Mian) innoittama lista:

Masentavia asioita:

Neurologisen erilaisuuden dissaus

Savolaismurteiden ja niiden puhujien pitäminen lähtökohtaisesti moukkamaisina

Matkustaminen, kun tunnet, ettei matkakumppanisi halua viettää aikaa kanssasi


Tekijä: Mia Kankimäki

Teos: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin 

Kustantaja: Otava 2013

Sivuja: 380


-Viivi





lauantai 12. marraskuuta 2022

Sari Kanala: Lumikeiju

Pitkästä aikaa blogissa vietetään Lasten lauantaita! Arvioitavana on uunituore kuvakirja Lumikeiju (Avain 2022), jonka on kirjoittanut Saru Kanala ja valokuvin kuvittanut Hannu Ahonen. Kirjan piirrosten tekijää ei ole mainittu.

Sari Kanala & Hannu Ahonen: Lumikeiju


Lumikeiju on melko perinteikäs tarina itsensä ja oman paikkansa löytämisestä. Tarinan pääosassa on Hile-keiju, joka luulee olevansa metsäkeiju, mutta joka ei kuitenkaan koskaan oikein sovi toisten joukkoon. Lopulta, talven kutsuessa ja jääkuningatarta etsiessä (tämä ei kai ole kovin paha juonipaljastus, kun kirjan nimestäkin voi asian päätellä:) Hile löytää lumikeijujen joukkoon.

Kirjan kieli on ajoittain hassun kokeilevaa. Tarina kulkee sujuvan konstailemattomasti eteenpäin, mikä on kohderyhmä huomioon ottaen tärkeää. Välillä tarina tuntuu tosin pomppaavan vähän turhankin joutuisasti asioissa eteenpäin, jättäen juonen kulkuun pieniä, sangen harmittomia, aukkoja.

Tarinassa pääosassa on Hileen lisäksi talvinen luonto, jota jääkuningatar ajoittain kurittaa. Tarinaa elävöitävät pienet piirrokset ja sivun kokoiset makrovalokuvat luonnon maalaamista jäähiletaideteoksista.

Mietin ensin onko valokuva lasten kuvakirjaan ihan se paras kuvitusratkaisu. Mutta sitten pysähdyin Ahosen kuvien äärelle, ja ymmärsin niiden taian: läheltä kuvatut jääkidesommitelmat saavat mielikuvituksen laukkaamaan, ja niissä voi nähdä asioita ja hahmoja, jotka herättävät talvimaiseman eloon.

Lumikeijun tarina on viehättävä, ja sen lumikidekruunu on ehdottomasti valokuvat, joiden ääreen kannattaa pysähtyä lapsen kanssa ihmettelemään: "Mitä tässä kuvassa näet?" Sehän siinä yhdessä lukemisessa parasta (ja tärkeintä) on muutenkin - pysähtyminen! 


Tekijä: Sari Kanala (kirj.) & Hannu Ahonen (valokuv.)

Teos: Lumikeiju

Kustantaja: Avain 2022

Sivuja: 34


-Viivi





torstai 10. marraskuuta 2022

Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan

On kirjoja, jotka kertovat huikeita tarinoita. On kirjoja, jotka opettavat ja valistavat lukijaansa tälle vieraista asioista. Ja sitten on kirjoja, romaaneja, jotka onnistuvat tekemään molemmat yhtä aikaa. Tällainen viimeksi mainittu on ehdottomasti Susan Abulhawan Rakkaudetonta maailmaa vastaan (Like 2022, suom. Anna-Mari Raaska).

Abulhawa on palestiinalaispakolaisten lapsi. Rakkaudetonta maailmaa vastaan on palestiinalaispakolaisten lapsen tarina - ei Susanin, vaan Nahrin. Nahrin tarina ei ole vain Nahrin tarina, vaan myös palestiinalaisten tarina. 

Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan


Nahrin tarina kulkee kahdessa tasossa: on nykyhetki eristyssellissä ja on muistot ajasta, jotka johtivat lopulta vangitsemiseen. Nuori nainen ajautuu tekemään käsittämättömän kipeitä uhrauksia perheensä vuoksi, palaa etsimään juuriaan - ja rakastuu. Nahr rakastuu mieheen ja rakastuu kotimaahansa, jossa ei ole koskaan asunut. Rakkaus vie hänet maan alle taistelemaan oikeudenmukaisuuden puolesta.

"---hän oli vienyt puumme. Vienyt maan jalkojemme alta." (s. 180)

Kirjan kantavia teemoja ovat Palestiinan ja muutenkin Lähi-Idän poliittisen ja humanitaarisen tilanteen lisäksi myös sen aiheuttama inhimillinen kärsimys: pakolaisuus, kodittomuus, juurettomuus - toisen luokan kansalaisuus, eristäminen, kiduttaminen. Vaikka Nahr rakastaa maataan, uskontoaan ja kulttuuriaan, ei niiden nurjistakaan puolista vaieta; naisen ja seksuaalivähemmistöjen asema nousevat tarinassa ajoittain keskiöön. Keskiössä ovat koko ajan perhe, suku, toveruus ja - totta kai - rakkaus.

Kun puhutaan Palestiinasta on aika mahdotonta olla puhumatta Israelista. Ja kun näistä kahdesta puhutaan samalla aikaa, ei voitane välttyä puhumasta politiikasta. Kun tarina vieläpä kertoo Palestiinalaisten vastarintaliikkeestä, on aivan selvää, että kirja on myös poliittinen. Se ottaa kantaa Nahrin äänellä, mutta myös kokonaisen kansan äänellä.

"Vaikutti siltä, että vapaimmat yksilöt olivat niitä, jotka päätyivät valtion vankiloihin." (s. 226)

Rakkaudetonta maailmaa vastaan on eittämättä kantaaottava ja poliittinen romaani. Se myös opettaa lukijaansa paljon kansan kulttuurista - ruuasta, tanssista, käsityöstä. Tästä huolimatta se ei ole kuitenkaan kuiva tai luennoiva - päinvastoin. Rankoistakin teemoista huolimatta teksti soljuu napakan lempeästi. Abulhawan kynä (ja Nahrin kieli) on terävä ja huumori mehevän mustaa. Tarina lumoaa elävyydellään, koskettaa monilla tasoilla. 

Kerrassaan upea, tärkeä kirja!


Tekijä: Susan Abulhawa (suom. Anna-Mari Raaska)

Teos: Rakkaudetonta maailmaa vastaan (Against the Loveless World)

Kustantaja: Like 2022 (2020)

Sivuja: 284


-Viivi