sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2019: 15.



Kirjailujakin on mukana Kirjabloggaajien joulukalenterissa!
Tämä postaus on siis pelkkää joulufiilistelyä kirjojen ja vähän muidenkin muodossa!

Mauri Kunnas: Koiramäki (Otava)

Jouluihini ovat jo ties kuinka kauan liittyneet olennaisena osana Mauri Kunnaksen jouluiset kirjat. Koiramäki-kokoelmateoksesta löytyy ihanan tunnelmallinen vanhanajan joulukuvaus kynttilöiden valamisesta joulukirkkoon saakka. Kaipa siinä vanhanajan joulussa on jotakin minuun vetoavaa: yhdessäolo, hiljentyminen - ja tunnelmavalot!

Mauri Kunnas: Koiramäen Martta ja tiernapojat
Eräänä joulukuuna Koiramäen Martta pääsi katselemaan kaupunkilaisten jouluvalmisteluja. Tässä ihanassa kirjassa on myös nuotit tiernapoikien lauluihin!

Mauri Kunnas: Joulupukki (Otava)
Koiramäen lisäksi on aina yhtä ihanaa palata Korvatunturille tutkailemaan Joulupukin ja tonttujen touhuja.


Mauri Kunnas: Joulupukki ja noitarumpu (Otava / Yle)

Korvatunturilla ei aina ole niin auvoista. Joulupukki ja noitarumpu -elokuva kuului lapsuuteni ja nuoruuteni jouluihin aivan olennaisena osana. Voi sitä taannosta joulua, jollon Yle ei elokuvaa lähettänytkään! 
Klassikko on klassikko. Joulupukki ja noitarumpu on pauhannut meillä telkkarista tänä vuonna todella tiheään, sillä viisivuotiaamme on siihen aivan ihastunut. (Yleensä) lyhyellä pinnalla varustettu pikkuihminen jaksaa napottaa ruudun ääressä koko filmin ajan.
Lapsi kertoi muutama viikko sitten innoissaan, että heillä oli hoidossa sama tarina kirjana (go hoitopaikka ja lukeva henkilökunta!). Pitihän se siis itsellekin käydä lainaamassa, että saadaan lukea tuttua tarinaa iltasaduksikin.

Joulupukin soiva laulukirja (Otava)
Äidin lemppari, lapsen kauhu. Jostakin syystä Joulupukin soivan laulukirjan haitarisävelet saivat lapsemme itkemään kauhuissaan vielä vuosi sitten. Äiti taas on alusta pitäen ollut tästä joulukaraoken mahdollistavasta kirjasta enemmän kuin innostunut!

Sanna Tuovinen, Kati Penttinen & Nora Surojegin: Metsän joulu - lumoava Satuhieronta -tarina (Tarina ja Kosketus oy)

Kirjastomme lastenhankkeen myötä tutustuin satuhieronnan ideaan ja bongasin täksi jouluksi julkaistavan joulutarinan satuhierontasessioihin. Kirjan kuvitus on ihastuttava ja tarina valloittava. Ja totta se on: satuhieronta rauhoittaa vilkkaammankin pikkutontun!

Carlos da Cruz: 24 päivää jouluun (S&S)

Joulukalenterina toimiva kirja on aivan ihastuttava keksintö! Pienemmille (ja miksei isommillekin) joulunodottajille sopii tämä 24 päivää jouluun -kirja, jossa on hauskaa nippelitietoa ja perinteitä joulun vietosta.

Maja Lunde & Lisa Aisato: Lumisisko (S&S)
Maja Lunden kirjoittama ja Lisa Aisaton kuvittama Lumisisko on visuaalisesti aivan lumoavan kaunis joulutarina, joka sekin toimii 24 lukunsa ansiosta joulukalenterina. Viihdyttää aikuisempaakin lukijaa!

Tonttu Toljanterin joulupulma -dvd (Yle)
Mitäpä olisi joulu ilman Tonttu Toljanteria?! Voi niitä aikoja, kun Pikku Kakkosen joulukalenterina tuli vielä tämän tontun toilailuita. Onneksi näitä löytyy Yle Areenasta ja dvd:nä!

Terhi Kangas & Anna Aalto: Helga Hidalmiina kissojen kunniavieraana / Helmeri Hessunpoika löytää lajinsa / Helgan ja Helmerin viikonloppuveli (Merkityskirjat)

Vielä lahjavinkki joulupukin apulaisille: Merkityskirjojen joukkovoimalla syntyneet kuvakirjat pureutuvat tärkeisiin aiheisiin raikkaalla ja lapsiin uppoavalla tavalla. En voi kuin suositella!

Kirjailuja kiittää lukijoitaan vuodesta 2019 ja toivottaa kaikille oikein hyvää joulua!

Kirjabloggaajien joulukalenterin edellinen, 14. luukku avautui Kirjakaapin avain -blogissa. Huomenna joulukalenterin 16. luukku avautuu Kirjaluotsi-blogissa. Listaus koko joulukalenteriin löytyy ensimmäisen luukun tarjonneesta Oksan hyllyltä -blogista.

- Viivi

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Hanna Gustavsson: Yölapsi

Nuoruus ei ole kaunista. Se on hankalaa, hankaavaa, hienhajuista ja finnimöhnäistä. Kerrassaan kömpelöä aikaa, jossa turtumus ja ylitsevuotavat tunteet risteilevät kummallisena kombona läpi yökukkumisten ja harmaiden koulupäivien.


Erityisen rujoa nuoruus on ruotsalaisen Hanna Gustavssonin Yölapsi-sarjakuvassa. Tosin, myönnettäköön,  ei se aikuisuus ainakaan sen koreampana näyttäydy...

Yölapsi on Ingrid, Iggy. Vetäytyvä, hautautuva nuori, jonka koko olemus kääriytyy kokoon kohta aikuisen kokoiseksi hupparimytyksi. Kotona Iggy sulkeutuu henkisesti ja fyysisesti. Kaverinsa kanssa Iggy etsii identiteettiään. Ihastuksensa (joka on paljon vanhempi cool (?) jäbä) hän taas etsii rajojaan.

Kaiken summana on oikeastaan se, että ihmissuhteet ovat uudenlaista tunne-elämää etsivälle teinille ihan pirun vaikeita.

Jos esimerkiksi seksuaalisuus hämmentää ja pelottaa, kannattaako vain alkaa aseksuaaliksi?
Sitäkö se identiteetti on? Päätöksiä, alkamisia ja päättämisiä. Sitä se ainakin nuoruudessa välillä tuntui olevan!


Yölapsi tulee iholle niin monella tavalla. Se saa muistamaan, miltä nuoruus tuntui. Se työntää lukijan (aivan liian) lähelle Iggyä, joka kipuilee kaiken kanssa ja tutustuu samalla itseensä peiton alla - ja päällä. Se näyttää (aivan liian) suoraan, kuinka sotkuista arki ja koko ihmisyys on. Se muistuttaa (aivan liian) todentuntuisesti, kuinka hukassa sitä nuorena oli. Yh!

Yölapsi saa nauramaan vaivautuneen yllättynyttä naurua. Se saa kierimään jo melkein unohtuneissa nuoruusmuistoissa. Yölapsi on monella tavalla hämmentävä - ja  hieno!

TekijäHanna Gustavsson (suom. Elias Lahtinen)
Teos: Yölapsi (Nattbarn)
KustantajaSammakko 2019
Sivuja188
MistäKirjastosta


-Viivi


keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Ninka Reittu: Oma rakas supernapa

Hyvää Lapsen oikeuksien päivää ja Lapsen oikeuksien sopimuksen 30-vuotisjuhlaa!

Tämän vuoden Lapsen oikeuksien päivän teema on Lapsen oikeus olla oma itsensä - eli Minä saan olla minä. Lisää teemaviikosta löytyy esimerkiksi osoitteesta https://www.lapsenoikeudet.fi/.

Olen viikon teemaan liittyen tutustunut työssäni lasten itsetuntoa ja minäkuvaa kohottaviin kuvakirjoihin, ja ajattelin nyt juhlapäivän kunniaksi käsitellä täällä blogissakin yhtä minua eniten ilahduttaneista löydöistä: Ninka Reitun Oma rakas supernapa -kirjaa (Otava 2018).

Reittu on tunnettu kuvittaja ja lastenkirjailija: Messi ja Mysteeri -kirjasarja on monille tuttu, samoin Prinsessa Pikkiriikki -kirjojen kuvitus.

Välihuomiona vielä: olen aiemminkin harvakseltaan käsitellyt lastenkirjoja täällä blogissani, mutta koska niin työssäni kuin vapaa-ajallakin tartun lastenkirjoihin sangen usein, ajattelin alkaa käsitellä niitä enemmän postauksissanikin. Tämä jo ihan sen vuoksi, että lasten- ja nuortenkirjat saavat aika vähän blogi- ja somehuomiota, vaikka niitä luetaankin edelleen melkoisen paljon - onneksi!



Oma rakas supernapa on toinen Reitun kirja isästä (Isosta) ja pojasta: ensimmäinen kirja Sinä olet superrakas (Otava 2017) ylsi Lasten ja nuorten Finlandia-ehdokkaaksi asti. Kolmas osa, Silloin kun on superolo (Otava 2019) on puolestaan aivan vasta ilmestynyt ihanuus. Jo nimistä voi päätellä, että Reitun kirjat ovat rakkauden ja positiivisuuden asialla. Niin myös Oma rakas supernapa.

Luin kirjan satutuokiossa aika isolle lapsiryhmälle, ja se toimi sellaisessakin loistavasti - tosin hieman pienehkö koko aiheuttaa sen, että pienemmälle kuulijaryhmälle kirja toimisi vielä paremmin. Tekstiä on sopivasti (eli sopiva niukasti) niillekin kuulijoille, jotka eivät jaksa kauheasti keskittyä. Kuvat ovat ihanan värikkäitä ja söpöjä, joten niin aikuisen kuin lapsenkin silmä lepää kuvitusta ihmetellessä pidemmänkin tovin. Tekstin jaksotus taas auttaa keskustelun virittelyssä: kirjasta löytyykin paljon ihmeteltävää ja pohdittavaa lapsen kanssa mietittäväksi.

Oma rakas supernapa on visuaalisesti ja sisällöllisesti kaunis kirja, jossa ihmetellään ja harmitellaankin omaa kehoa - ja opitaan lopuksi rakastamaan sitä juuri sellaisena kuin se on. Kaikki ovat erilaisia ja erinäköisiä, mutta kaikki ovat ihan yhtä jees. Sanoma on äärimmäisen tärkeä nykymaailmassa, jossa ulkonäköpaineet ovat vallanneet jo lastenkin päät. 

Minä saan olla minä, ja sinä saat olla sinä.

Ja onpa aikuisenkin hyvä muistuttaa itselleen, että se oma ei-nollakoon maha ei välttämättä olekaan hävettävä merkki epäonnistumisesta, vaan itse asiassa ihana ja halittava osa itseä.

Vanhempien ja aikuisten esimerkki on avainasemassa, olipa kyse sitten ulkonäköpaineista tai lukemisesta. Kannattaa miettiä, millaista esimerkkiä antaa. Sillä kun on välillä hurjan (ja pelottavankin) kauaskantoisia seurauksia lapsen elämässä.

Kehutaan siis itseämme - ja kehutaan lapsiamme! 
Oman navan ympärillä pyöriminen on näet joskus ihan suositeltavaa!

"Ja minä mietin, kuinka ihmeellistä oli olla koko valtavan maailman erilaisista olennoista juuri minä"
(s. 30)


Tekijä: Ninka Reittu
Teos: Oma rakas supernapa
Kustantaja: Otava 2018
Sivuja: 31
MistäKirjastosta


-Viivi


keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918

Ai se kansalais-/sisällis-/veljes-/sisarussodan muisteluvuosi meni jo?! Onkohan tämä sitten enää lainkaan relevantti postaus...

Kirjallinenkin maailma kohisi viime vuonna sadan vuoden takaisten tapahtumien muisteloiden tiimellyksessä. Muistojuhlaksi tätä tuskin voi sanoa, mutta oli tietenkin verrattaen raflaavaa, että Suomi 100 -juhlahumu vaihtui yhdessä yössä kansakunnan tragedian muisteluksi. Että ah ihanaa itsenäisyyttä, mutta kallis hintalappu sille tuli.

Minä seurailin vuoden 2018 kirjamaailman avauksia aiheesta tarkoituksellisen syrjästä. En ehkä uskaltanut tutustua Suomen sisällissotaan ja sen tarinoihin, sillä liikutun ja järkytyn vähemmästäkin - vaikka aihe kyllä kiinnostaa kovastikin. Ja olen toki Pohjantähteni aikoinaan lukenut. 

Alkuvuodesta törmäsin Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaisiin tutustuessani niin mielenkiintoiseen albumiin, että lopulta minun oli pakko lainata se kirjastosta. Monta kertaa se meinasi tarttua luettavakseni, mutta jokin minua hillitsi kuukausia. Hillitsi, vaikka kirja nappasi koko Sarjakuva-Finlandian voitonkin siinä empiessäni. Nyt vuoden pimeimpänä hetkenä olin kai sitten valmis sukeltamaan yhteen Suomen pimeimmistä ajanjaksoista. Siispä luin Sisaret 1918.


Reetta Laitisen toimittama Sisaret 1918 (Arktinen banaani 2018) ei olekaan mikä tahansa sarjakuvakokoelma; se tuo julki 10 naisen arkistojen kätköistä löydetyt tosikertomukset Suomen sisällissodan kokemuksista. Jokaisen 10 tarinaa on sarjakuvamuotoon laatinut 10 nais(-oletettu-)sarjakuvataiteilijaa. Lisäksi kirjasta löytyy Laitisen laatima esipuhe ja tarinoiden taustoitusalustukset, jotka avartavat vuoden 1918 tapahtumia myös niille, jotka niitä eivät vielä niin hyvin tunne.

Teoksen tekijöistä löytyy sellaisia nimiä, kuin Reetta Niemensivu (hänen sarjakuviinsa olen täysin hullaantunut), Annukka Leppänen, Aino Sutinen ja Emmi Nieminen. Se, että jokainen erilainen tarina on saanut oman erilaisen toteutuksensa, on mielestäni erittäin toimiva ja vaikuttava ratkaisu, vaikka täytyy myöntää, että toiset toteutukset ovat onnistuneet toisia paremmin. Osa tarinoista jää valitettavasti turhan kolkoiksi pintaraapaisuiksi, kun taas osa onnistuu luomaan lukijan verkkokalvoille liki eläviä sisaria, sydäntä raastavia tunteita ja taistelun jylyä. Tosin, uskoisin tämän "epätasaisuuden" johtuvan sarjakuvataiteilijoiden erilaisten ilmaisutapojen ja -kykyjen lisäksi myös siitä, että pohjana toimivat arkistojen tarinat vain ovat erilaisia, erilaisten naisten kertomia, erilaisissa tilanteissa talletettuja. Pohja-aineiston "laatu" tuskin on kovin yhtenäistä.


Vaikuttavimmiksi kokemukseksi itselleni nousivat  Mari Ahokoivun (Oksinsa on ihana) Toini, Tiitu Takalon Ida ja Helena Richertin Katri: Toini katsoo sotaa lapsen silmin, Ida taas on punaisten naiskaartilainen ja Helena valkoisten huoltojoukoissa. Tästä otannasta jo huomaa, kuinka monenlaiset naiskasvot albumi piirtää - jos sodalla nyt on naisen kasvoja... Sisaret 1918 käsittää nuorten ja vanhempien, punaisten ja valkoisten, aktivistien ja ajautuneiden tarinoita, ja kuljettaa rintamalta kotiin ja sieltä käsittämättömiin vankileirioloihin. 

Kokonaisuus on vaikuttava. Ja ehdottomasti Sarjakuva-Finlandiansa ansainnut.


TekijäReetta Laitinen (toim.)
Teos: Sisaret 1918 
Kustantaja: Arktinen banaani 2018
Sivuja: 112
MistäKirjastosta


-Viivi 

tiistai 5. marraskuuta 2019

Paula Havaste: Vierashuoneet (Vilja ja Villem #2)

Pakkasterveiset itärajalta!

Ulkona paukkuva liki 20 asteen pakkanen houkuttelee kaivautumaan vilttien alle hyvä kirja kainalossa. Tai mieluiten se kirja on käsissä luettavana. Yksi oivan lämminhenkinen valinta pakkaspäivän luettavaksi on Paula Havasteen Vierashuoneet (Gummerus 2019), joka jatkaa  (vähän yllättäen) Pronssitähdestä (arviooni pääsee tästä) tuttujen Vilja ja Villem Talvikin tarinaa neuvostoajan Virossa.

"Yllättäen" siksi, että en osannut odottaa Pronssitähdelle jatkoa, enkä etenkään ensinäkemältä osannut kannen perusteella ajatella, että Vierashuoneet olisi samaa sarjaa Pronssitähden kanssa - sen verran erilainen on kansien tyyli. Miksiköhän näin - muiden Havasteen kirjasarjojen kansien tyyli on kuitenkin yhtenäinen..?


Sanoisin, että Vierashuoneet on tuttua ja turvallistakin Havastetta: voimakkaita naisia, vesielementtiä, vaaran uhkaa, äitiyttä, naiseutta, rakkautta, taikauskoa ja kotilieden lämpöä. Luontoa, vastoinkäymisiä ja voittoja.

Uhkakuvat pitävät yllä jännitystä, vaikka romaanin juoni on sangen yksinkertainen: Viljalle ja Villemille on tarjoutunut mahdollisuus perustaa majatalo ja päästä näin pois kalasovhoosin työvelvotteista. Kirjallisia intohimoja omaava Villem kirjoittaa romaania, mutta tajuaa, että neuvostokirjailija on osa koneistoa tavalla, jota ei välttämättä ole helppoa omaksua. Päääkaupunkilaiset taiteilijavieraat aiheuttavat harmaita hiuksia, mutta onneksi aina lopulta kohtalo järjestää asiat parhain päin - tai sitten se on melkein yliluonnollisen tomera ja vaikutusvaltainen Anna-täti.

Olen tutustunut Neuvostoliiton historiaan hävettävän pintapuolisesti. Siksipä on aina yhtä ravisuttavaa saada muistutus siitä, kuinka lähellä kylmä Siperia on ollut niinkin kaukana, kuin kesäisellä Saarenmaalla asuvalle pienelle ihmiselle. On viisautta vaieta, olla varovainen ja suututtamatta ketään. Keneenkään ei voi ehkä ihan luottaa. Pahaa on nähty ja koettu liikaa. Suuri ideologia muodosti jäykät raamit jokaisen elämälle, ja jos niihin ei taipunut, joutui katkeamaan. Tai maan alle - Viron metsäveljetkin ovat saaneet kirjassa osansa, ja herättivät mielenkiintoni tutustua näiden kapinallisten elämään lähemminkin. Koko ajan kytevä sanaton toive ja usko Viron itsenäistymisestä ja noususta on myös äärimmäisen mielenkiintoinen ilmiö, jonka kirja niinikään nostaa esiin eteläisen naapurimaamme historiasta.

Havasteen kirjojen suola on aina naiskuvaus ja voimakkaat naishahmot. Hiljainen ja sulkeutunut Vilja on herkullisen salaperäinen päähenkilö, jota lukijakaan ei opi yrityksistään huolimatta täysin tuntemaan. Jopa yltiöpäisen alistuvan ja hiljaisen ulkokuoren alla kuohuu, mutta ainakaan tässä kirjassa ei vielä ryöpsähtele. Siinäkin piilee osa kirjan vetovoimaa.


Kirjan miehet taas ovat omien intohimojensa itsekkäitä ja onttoja seuraajia - Viljan mies Villem äärimmäisenä esimerkkinä. Vilja pitää kaiken pystyssä ihan tietoisesta päätöksestään; Villem ei puolestaan edes tajua olevansa perheensä etuoikeutettu jäsen - se on hänelle niin naurettavan itsestään selvää. No, niinhän sitä sanotaan (Viljakin mielessään), että suuren taiteilijan taustalla on aina joku, joka pitää kaiken arkisen kasassa... Stereotyyppista? Kenties. Mutta jostakinhan ne stereotypiat syntyvät, toki...



Milloin se hiljainen uurastus ja nurkumaton aherrus sitten palkitaan? Tai jos ei joskus palkita edes kiitoksella, niin miten pitkään Vilja sitä nurisematta jaksaa? Päähekilömme on piilottanut sielunsa ja sydämensä sopukoihin niin paljon ajatuksia, tunteita ja taidetta, että on ihme, jos tämä jaksaa pelkän pelon ja itse kiillottamansa sädekehän voimin pakertaa majatalossaan ja kodissaan vuodesta toiseen. Paitsi tietenkin, jos ei ole vaihtoehtoja. En ole varma, onko hänellä niitä juurikaan...

En tiedä, mikä on lukuromaani (ja monelle ilmaus tuntuu aiheuttavan allergiaa), mutta sellainen sana putkahti mieleeni, kun mietin, kuinka lähtisin avaamaan Vierashuoneita. Romaani on helppolukuinen ja helppotajuinen, mutta siitä löytyy kuitenkin tasoja, joiden ansiosta vaativampikin lukija saa siitä itselleen irti. Teemoina pyörivät kaikki salaisuuksista parisuhteisiin, maalaiselämästä taiteilijuuteen, neuvostokansalaisuudesta äitiyteen ja kiellettyyn seksuaalisuuteenkin - vain joitakin mainitakseni. Ehdottomana plussana mainittakoon, että lukijan ei varmastikaan tarvitse pelätä (historiallisten) faktojen puolesta; niin omistautunut Havaste on historialle koko kirjallisen uransa ajan ollut. 

Vaaran uhka on alati olemassa, mutta lukukokemus on kuitenkin kaikkinensa seesteinen ja ei-pelottava, mikä on mielestäni positiivinen asia: esimerkiksi itse en lukuhetkellä olisi kestänyt yhtään itseni piinaamista jännityskirjan parissa. Sydän on pamppaillut elämän muutoksissa muutenkin tarpeeksi! Tätä samaa samanaikaisen jännityksen ja turvallisuuden ilmiötä olen pohtinut jo aiemminkin arvioidessani Havasteen kirjoja. Jotenkin hän onnistuu yhä uudelleen luomaan kirjallisen maailman, jossa ei olla koskaan turvassa, mutta ollaan koko ajan kuitenkin. Rikkoutunut idylli: kaunista ympäristöä, perhosia ja kukkia, eläimiä ja luontoa - ja jossain aina jokin varjo.

Kirja on muuten voittanut Turun kirjamessujen ja ruokamessujen yhteisen Kirja á la Carte -tunnustuspalkinnon. Kirjan sivuilla päästäänkin kurkistamaan melkoisen tarkkaan 1950-lukulaisen virolaismajatalon ruokalistaan (kirjaimellisestikin, koska hauskana kuriositeettina Viljan majatalon ruokalista löytyy kirjan lopusta).

Vierashuoneet on kirja, joka imaisi minut mukaansa niin, että pitkään vaivannut lukujuntturakin selättyi täysin huomaamatta - ja univelka kasvoi. Tv:n tanssituomaria ja kuoromme johtajaa mukaillakseni: "Ei huono!"

Pssst! Olen arvioinut Havasteelta myös Vihat-sarjan, johon suosittelen myös tutustumaan, jos historiallinen fiktio kiinnostaa. Havaste on ehdottomasti nykyisen kirjallisuskenttämme historiakuningatar!
Tässä linkki sarjan ensimmäisen osan, Tuulen vihat, arvioon (klik klik).


TekijäPaula Havaste
Teos: Vierashuoneet (Vilja ja Villem #2) 
KustantajaGummerus 2019
Sivuja: 341
MistäKirjastosta


-Viivi