Silja-Elisa Laitonen: Valinta (Suviranta #1)

Lotta Svärd -järjestön jäsenistä, lotista, on olemassa aika häviävän vähän kirjallisuutta, kun vertaa toisen maailmansodan myllerryksistä ammentavien teosten määrään kaikkinensa. Sotahistoriakin on (ollut) miesten kirjoittamaa. Siksipä Silja-Elisa Laitosen Valinta (Tammi 2022) onkin ilahduttava poikkeus: se on romaani nuoresta Raakelista, joka haluaa ja pääsee lotaksi rintamalle.

Joku luonnehti jossain lukemassani arviossa Valintaa historialliseksi lukuromaaniksi, ja sitähän se on: historiallinen ja sujuvasti luettava romaani. Kirjan päähenkilönä on juuri ylioppilaaksi kirjoittanut Raakel Suviranta, jonka lottataivalta seurataan aina sen alusta loppuun saakka. Lisäksi päästään ajoittain seuraamaan Raakelin tädin ja äidin elämää.

Kirjan mielenkiintoisinta antia on lottien töiden kuvauksen lisäksi Raakelin motiivien tutkiminen: miksi nuori nainen haluaa palavasti rintamalle vanhempien vastustuksesta huolimatta? Syyt ovat ilahduttavan tuoreella tavalla enemmän henkilökohtaisia kuin isänmaallisia. Suvirantojen perhedynamiikassa on paljonkin pielessä, joten lottaura auttaa nuorta naista irtautumaan pois äidin ikeestä. Samalla avautuu mahdollisuus näyttää itselle ja muille - perheelle ja kiusaajille - että on pystyvä ja kykenevä, rohkea. 

Kirjan vanhemmat naishenkilöt, Raakelin Elisabeth-täti ja äiti, osoittavat esimerkillään, että vahvuus ja pakonomainen pyrkimys siihen voi myös sairastuttaa.

Raakel on yksinäinen ja isokokoinen. Tarinan edetessä hän löytää muutamia merkittäviä ihmissuhteita ja - sotaolosuhteissa aivan ymmärrettävästi - laihtuu, ja tästä iloitsee niin nuori nainen kuin kertojakin. Tämä painon ja ulkonäön kanssa kamppailu muodosti omaan lukukokemukseeni särön. Oliko tämä juonne aivan välttämätön saada tarinaan mukaan?

Kirjassa käsitellään isoja teemoja, kuten mielenterveyttä ja sodan seuraamuksia: tuskin kukaan pääsi sota-ajasta ehjänä ja entisellään. Moraaliakin sivutaan - ja moraalittomuutta, kaksnaismoralismia. Kirjassa tehdään näkyväksi niin lottiin kohdistuneet tiukat (seksuaali-)moraalisäännöt, kuin heidän kohtaamansa huorittelukin. Kuvaan pääsevät myös vielä enemmän mustamaalattu ja vähemmän kuvattu naisjoukko: työvelvolliset, joista etenkin pesulajunien naiset ovat tulleet erityisen tunnetuiksi oletetusta kevytkenkäisyydestään (kirjassa he eivät sitä ole).

Asemasodan kuvauksessa on paljon myös miesten, sotilaiden, toiminnan kuvausta - vähemmän mairittelevassa valossa. Ylipäätään kirja onnistuu luomaan kuvan asemasotavaiheesta kouriintuntuvan elävästi: lopunaikojen tunnelma, jota elettiin jähmeässä pysähtyneisyydessä pahaa odottaen, kuoleman ollessa jatkuvasti läsnä, sai ihmiset toimimaan holtittomasti, itseään ja toisiaan rikkoen. Pahaa nähtiin ja pahaa tehtiin.

Raakelin elämässä sattuu ja tapahtuu, eikä juoni kaikkinensa ole aivan uskottava etenkään eturintamaan karkaamisen osalta. Valinta onnistuu kuitenkin luomaan sodasta kuvan inhimillisenä tragediana, jossa kaikki, pienet ja isot ihmiset, ovat tekemisissä liian suurten asioiden ja kysymysten äärellä. Erityisen koskettavaa on sotilaan särkyvän mielen sivusta seuraaminen; onko tällaisella tai tällaisen kanssa minkäänlaista tulevaisuutta? 

Kaiken kaikkiaan Valinta on vahva esikoisromaani ja Laitonen upea lisä kotimaiseen kirjallisuuskenttään. Nyt kiinnostaakin kovin, kuinka sarja tulee jatkumaan!

Tekijä: Silja-Elisa Laitonen

Teos: Valinta (Suviranta #1)

Kustantaja: Tammi (2022)

Sivuja: 479

-Viivi

Kirjabloggaajien kesälukumaraton 16.-17.7.2022

Kirjabloggaajien kesän 2022 toinen lukumaraton pidetään heinäkuun kolmantena viikonloppuna 16.-17.7.!

Kesän ensimmäistä lukumaratonia isännöi Yöpöydän kirjat.

Jos hyvin käy, eli jos vetäjä löytyy, niin lukumaratonia vietetään vielä elokuussakin!

Lukumaratonin säännöt:

• Lukuaikaa on maratonille varattu 24 tuntia. Voit pitää taukoja, mutta ne sisältyvät kokonaisaikaan. Muista syödä ja levätä riittävästi, jotta lukuinto säilyy!
• Maratonin voi aloittaa esimerkiksi jo perjantaina 15.7. tai jatkaa maanantain 18.7. puolelle, kunhan osa maratonista tapahtuu lauantaina tai sunnuntaina.
• Osallistua voi niin bloggaajana, Instagramissa tai Twitterissä, kuin myös ilman näitä alustoja.
• Somessa voi julkaista etukäteen lukupinon esittelyn tai fiilistellä maratonin aikana. Kaikki kirjallisuus lasketaan mukaan, niin paperisena kuin elektronisenakin aineistona.
• Maratonin lopuksi voi julkaista koontipostauksen, josta käy ilmi luettu sivumäärä tai kuunneltu aika, sekä luetut kirjat. Koontipostauksen linkin tai edellä mainitut tiedot voi julkaista maratonia seuraavan tiistain aikana täällä ilmestyvän postauksen kommenttilaatikkoon.
• Halutessasi voit seurata muiden lukumaratonia. Somessa aihetunnisteena käytössä ovat #lukumaraton ja #kesälukumaraton2022. Maratonpostauksissa voi käyttää tässä julkaisussa olevaa kuvaa.
• Ja lopuksi, maraton ei ole kilpailu siitä kuka lukee eniten sivuja, vaan lupa upota kirjojen maailmoihin! 

  

Lukuiloa maratonille!

    

Mukana maratonilla:

• Yöpöydän kirjat
• Kirjaimia
• Kirsin Book Club / Minna
• Ja kaikkea muuta
• Kirjailuja

Outi Mäkinen: Karu planeetta

Outi Mäkisen Karu planeetta - kirja rakkauden kaipuusta (Otava 2021) oli yksi viime vuoden koskettavimmista lukukokemuksistani (tai kuuntelu-, jos niikseen tulee). Se oli taas yksi teos, jonka keralla tutkiskelin omia yksinäisyyden kokemuksiani. Vaikka kokemukset ovat erilaisia, tunne on silti yleensä sama.

Karu planeetta on herkkä kurkistus päälle kolmekymppisen Mäkisen elämään yksinäisenä naisena, sinkkuna, perheettömänä, vanhanapiikana. Se kuvaa ihailtavan avoimesti niitä haaveita, unelmia, pelkoja ja painajaisia, joita yksinäisyyden karulla planeetalla elävä kokee ja kohtaa. Yksityisyydestään huolimatta se on kouriintuntuvan samaistuttava kaikessa toivottomuudessaan, toivossaan ja toiveikkuudessaan.

 Saako haaveilla lapsesta, kun ei ole edes kumppania? Jaksaako kukaan elää jatkuvasti tutka päällä - koska eihän sitä ikinä tiedä, milloin se potentiaalinen kumppaniehdokas kävelee vastaan? Mitä on, kun ei saa ketään lähelleen eikä kukaan kosketa?

Kirja toimii erittäin hyvin myös äänikirjana.

Tekijä: Outi Mäkinen

Teos: Karu planeetta - Kirja rakkauden kaipuusta

Kustantaja: Otava 2021

Sivuja: 222 (äänikirjana 6 h 33 min)

-Viivi

Kuparikettu & Heikki Saure: Noitakirja

Modernille henkisyyden etsijälle on tarjolla hyvinkin perinteisiä, suorastaan ikiaikaisia, traditioita, joista henkistä ja hengellistä sisältöä elämäänsä voi ammentaa. Noituus on laaja käsite, ja kenties juuri siksi se onkin monen nykyihmisen valinta. Omaa sisäistä noitaansa etsivälle on olemassa hyvinkin erilaisia tieto- ja opaskirjoja aiheen saloista, ja yksi niistä on Noitakirja - Nykynoidat ja noitien historiaa (Into 2021).

Noitakirjan ensimmäisestä puoliskosta on vastannut Heikki Saure, joka on kirjoittanut useammankin tietokirjan - mm. suomalaisista tontuista. Tämä osio kertoo noitien ja noituuden historiasta keskittyen aika paljon Euroopan noitavainoihin. Noitien vainoaminen satoja vuosia sitten on johtanut siihen, että yhä edelleenkin yhteiskunnassamme suhtaudutaan noituuteen jo sanana hyvin nuivasti. Tässä valossa noitavainojen avaaminen on paikallaan - etenkin, kun näen, että ennen kaikkea Noitakirja on tarkoitettu aiheeseen vasta tutustumassa oleville. 

Välistä tuntuu kuitenkin - yhtään väheksymättä vainoista aiheutunutta inhimillistä kärsimystä - että noitien (tai noituudesta syytettyjen) kokemaan kurjuuteen on keskitytty hieman liiaksikin. Esiin on nostettu esimerkeistä kaikkein raflaavimmat. Eurooppalaisten noitavainojen sijaan olisin suonut keskityttävän enemmän tarinoihin Suomen kansan noidista ja parantajista, myrryksistä ja tietäjistä. 

Kirjan toinen puolisko on YouTubessa nostetta saaneen nykynoita Kupariketun käsialaa. Siinä avataan Kupariketun oman ja muutaman muun nykynoidan esimerkkien avulla sitä tapojen kirjoa, jolla noituutta voidaan harjoittaa. 

Ongelmalliseksi tämän osion tekee perinneshoppailu, johon noituudesta kiinnostuneita suorastaan kehotetaan ryhtymään. Tai sinällään tämä on ihan ok: kyllähän itselle mieluisia henkisyyden toteutustapoja saa ja pitääkin etsiä. Mutta kun mennään kulttuurisen omimisen puolelle (esim. hoodoo) omaa oikeutusta lainkaan kyseenalaistamatta, niin lipsahdetaan samalla eettisesti vähintäänkin harmaalle vyöhykkeelle. 

Muutamaa hajaääntä lukuunottamatta nykynoitien osuus on Noitakirjassa Kupariketun kertomus omasta noitataipaleestaan. Kuparikettu onkin näkyvä hahmo suomalaisessa noitaskenessä ja tavallaan sitä kautta myös suomalaisen nykynoituuden kasvot (ainakin yhdet niistä). Olisin kaivannut kirjaan lyhyiden luonnehdintojen sijaan syvemmät esittelyt ja analyysit modernin noituuden eri muodoista - myös niistä, jotka eivät Kupariketulle itselleen ole niin tärkeitä tai läheisiä.

Noitakirjan tavoite on hieno: palauttaa noituuden arvo ja arvostus, valistaa ja sivistää noita-akkakuvastoon jumahtaneita nykykansalaisia noituuden tosiasiallisesta luonteesta ja monista muodoista. Tavoite saavutetaankin ainakin osittain, mutta ehkä tietty (itse-)kriittisyys olisi kannattanut pitää mukana työkalupakissa - tai noitapadassa.

Tekijät: Kuparikettu ja Heikki Saure

Teos: Noitakirja - Nykynoidat ja noitien historiaa 

Kustantaja: Into 2021

Sivuja: 360

- Viivi

Hjelt, Leskelä-Kärki & Oksama-Valtonen: Helmi Krohnin ihmeellinen elämä

Elikö Helmi Krohn (1871-1967) ihmeellisen elämän? Sitä mieltä ovat ainakin Marjut Hjelt, Maarit Leskelä-Kärki ja Hilkka Oksama-Valtonen, jotka ovat kirjoittaneet teoksen Helmi Krohnin ihmeellinen elämä - kulttuurivaikuttajana ja spiritualismin edelläkävijänä (Into 2021). 

Krohn toden totta oli kultturelli ihminen, joka syntyi, kasvoi ja eli kulttuurin ja sivistyksen ympäröimänä - myös tuottaen niitä. Silti hän on jäänyt monen aikalaisensa (esim. siskopuolensa Aino Kallaksen) varjoon.

Elämäkerran (ja Krohnin elämän) alkupuoli näyttäytyy varsin traagisena: Ensin Helmi menetti äitinsä, sitten isänsä - ja suvun rakkaan kesäpaikan. Hänellä oli kirjallisia ambitioita, mutta hän ei saanut juurikaan kiitosta kaunokirjallisista teoksistaan. Hänen avioliittonsa oli onneton. Hän tunsi usein olevansa ulkopuolinen. Yksin.

Tätä taustaa vasten ei juurikaan tarvitse miettiä, miksi elämänsä viimeisinä vuosikymmeninä Krohn etsi ja löysi spiritualismista henkisen kotinsa. Loppuelämänsä Krohn omistikin henkisyydelle toimien meediona ja kanavoiden tekstejä henkioppaittensa kautta.

Siinä välissä Krohn oli erittäin tuottelias kääntäjä ja toimittaja, joka mm. edisti nuortenkirjallisuuden asiaa maassamme. Hän oli rakastava äiti ja isoäiti-Mukka. Yhdistysaktiivi. Taiteilijoiden ja merkkihenkilöiden ympäröimä tekijä. 

On upea kulttuuriteko, että Krohnin elämäkerta on kirjoitettu. On hienoa, että historiaan melkein hukkuneet henkilöt nostetaan vielä hetkeksi parrasvaloihin. Krohn toimi kirjallisuuden saralla taka-alalla, mutta hänen merkityksensä on silti syytä tunnustaa.

Kirja on kirjoitettu sujuvasti, selkeään kronologiseen muotoon. Tekstiä värittävät hyvin valitut sitaatit. Kuvaliitekin löytyy. Täysin eheänä Krohnin elämäntarina ei kuitenkaan kansien välissä pysy. Henkiseen heräämiseen ja spiritualismiin keskittyvä kirjan loppuosa tuntuu kuin eri puusta veistetyltä, irralliseltakin. 

Henkisyyttä ja henkimaailmaa selitetään kirjassa suurella hartaudella. Toisaalta tämä ratkaisu on ymmärrettävä: olihan henkinen herääminen Krohnille elämän suuri mullistus. Ja olihan henkisyys koko loppuelämän vahvasti läsnä värittäen myös Krohnin työelämän ja vapaa-ajan kauttaaltaan. Kirjailijayhdistys vaihtui spiritualismiyhdistykseen. Toisaalta: kirjan loppuosassa, spiritualismista puhuttaessa tuntuu, että kirjan tieteellinen ja asiallinen ote hieman lipsuu - tai ainakin huomio lipsahtaa liiaksi Krohnin elämän kuvaamisesta spiritualismin idean selittämiseen.

Kaiken kaikkiaan Helmi Krohnin ihmeellinen elämä kertoo aikaimoisen ihmeellisestä elämästä, jonka aikana tapahtui paljon kamalaa ja paljon ihanaa, paljon merkityksellisiä asioita. Krohn on jättänyt jälkensä niin kotimaiseen kirjallisuuteen kuin henkisiin piireihinkin; kyllä tällainen henkilö elämäkertakirjansa onkin tullut saada!

Tekijä: Marjut Hjelt, Maarit Leskelä-Kärki ja Hilkka Oksama-Valtonen

Teos: Helmi Krohnin ihmeellinen elämä - kulttuurivaikuttajana ja spiritualismin edelläkävijänä

Kustantaja: Into 2021

Sivuja: 399

- Viivi

Mitja Mikael Malin: Kivet, kannot, tähdet, kuuta

Mitja Mikael Malinin Kivet, kannot, tähdet, kuuta (Arktinen Banaani 2021) on suomalaisesta kansanperinteestä aiheensa ammentava sarjakuvakokoelma. Kuulostaa aika hyvältä, vai mitä? Ja sitä se onkin!

Kokoelman kuuden sarjakuvanovellin teemat liikkuvat muinaisen ja uudemmankin kansanuskon parissa: on karhunpeijaiset, kalman väkeä, metsänpeitto, tonttu... 

Albumin mainostetaan olevan queer-positiivinen, ja onhan se sitä, mutta lopulta kuitenkin aika alleviivaamatta. Se kuitenkin muistuttaa siitä, että ei sitä ennenkään olla yksin heteroita tai stereotyyppisen naisia tai miehiä oltu! (Lähdettä ei ole antaa, mutta on ilmeisesti niin, että seksuaali- (miksei kai myös sukupuoli-)vähemmistöihin suhtauduttiin menneiden aikojen Suomessa sangen hyväksyvästi - samoin kuin seksuaalisuuteen ylipäätään.) Viimeinen sarjakuvanovelli muistuttaa siitä, että nykysuomalaisuus on monen näköistä ja monikulttuurista - ja että silti vanhatkin kansanuskomukset elävät ja istuvat elämiimme edelleen.

Sarjakuvaformaatti, kuusi tarinaa ja vain 159 sivua tarkoittaa, että ihan kauhean syvällisesti tarinat eivät maailmoihinsa ehdi upottaa. Kokoelma toimii kuitenkin erittäin hyvänä alkusysäyksenä ja ensikosketuksena suomalaiseen kansanperinteeseen ja -uskoon, joka on varmasti useimmille nykylukijoista aika vierasta.

Pidän Malinin piirrostyylistä aivan mahdottoman paljon; se on selkeää, humoristista ja paljon puhuvaa - kaikkea ihanasti samaan aikaan. 

Tekijä: Mitja Mikael Malin 

Teos: Kivet,kannot, tähdet, kuuta 

Kustantaja: Arktinen Banaani 2021

Sivuja: 165

- Viivi

Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen (Botnia #1)

Ann-Luise Bertellin Ikävän jälkeen (Tammi 2022; Vänd om min längtan, suom. Vappu Orlov) on synkeänsävyinen pieni romaani, joka aloittaa suomenruotsalaisista siirtolaisista kertovan Botnia-trilogian. Sarjan toinen osa (joka suomennettiin ensimmäisenä viime vuonna), Oma maa, oli ehdolla Finlandia- ja Runeberg-palkinnon saajaksi.

Romaanin pääosassa on omiin muistoihinsa yhä enemmän uppoava, nykyhetken unohtava Maria Alina, jonka esikuvana on toiminut kirjailijan oma isoäiti. Maria Alinan tarina alkaa lapsuuden traumasta ja siitä seuraavista äidin vaikeista päätöksistä 1920-luvun Pohjanmaalla. Näiden päätösten seurauksena Maria Alina päätyy itse tekemään kenties vielä vaikeampia ja päätöksiä. Traumat, joita äidit (ja isät, tietysti isät) aiheuttavat haluamattaan tyttärilleen sukupolvesta toiseen, ovat kirjan raadollinen teema. Traumat ja onnettomuudet. Isättömyys, äidittömyys. Kodittomuus.

Botnia-trilogian teemana on, kuten sanottua, siirtolaisuus. Ja niin lähtee rikkinäinen Maria Alina rikkinäisen veljensä perässä Kanadaan etsimään onnea. Tai ainakin pakenemaan onnettomuutta. Mutta eihän se niin mene...

Tarina on graafinen, kurja, raakakin.

Maria Alina kirjoittaa omaa tarinaansa tyttärelleen. Omaansa ja äitinsä ja tyttärensä. Hän on palannut Kanadasta Suomeen perheineen, mutta tytär on jäänyt Atlantin taa.  Siinä, missä tämä hetki hapertuu, vyöryvät muistot tummina ja väkevinä kirjepaperille. Olisivatpa muistot hapertuneet, toivon. Niiden olisin suonut katoavan ja antavan vanhalle, liikaa kokeneelle jo vihdoin rauhan.

Kansitaiteelle vielä erityiskiitos; sen on laatinut Sanna Mander.

Tekijä: Ann-Luise Bertell (suom. Vappu Orlov)

Teos: Ikävän jälkeen (Vänd om min längtan) (Botnia #1)

Kustantaja: Tammi 2022 (2016)

Sivuja: 200

- Viivi

Paula Havaste: Saarelaislaulu (Vilja ja Villem #4)

Paula Havasteen Neuvosto-Viroon, Saarenmaalle sijoittuva Viljan (ja Villemin) tarina, Pronssitähti (2017), Vierashuoneet (2019) ja Morsiusmalja (2020) sai viime vuonna jatkoa Saarelaislaulusta (Gummerus 2021).

Saarelaislaulu hyppää edellisestä sarjan osasta ajassa eteenpäin yhden teini-iän verran. Tällä kertaa kirjan teemana onkin ne ristiriidat, jotka syntyvät vanhempien ja lasten välille, kun vanhempi sukupolvi muistaa ajan ennen Neuvosto-aikaa ja nuorisolle Neuvostoliitto taas on aina ollut se ainoa totuus. 

Kirjassa seurataan niin kypsyneen Viljan Tallinnan-matkaa (matkustuslupa on vihdoin saatu!) kuin hänen tyttärensä Merlen ja Vierashuoneista tutun Aiven pojan, Vilmarin, pioneeriretkeä Suomeen. Isoveli (ja pikkuveljetkin) valvoo ja byrokratia kukoistaa, Anna-täti romahtaa, Villem hakee syliä muualta ja avioliitto rakoilee, teinitytär ylenkatsoo ja aivan liian suuret salaisuudet painavat. Viljaa ei käy kateeksi. Silti, taas kerran, Havaste onnistuu kirjoittamaan miltei musertavista hankaluuksista niin, että lukija hautaudu niiden alle.

Viljan ja tämän Villem-miehen tarinasta kertovan sarjan jokainen osa on ollut omanlaisensa kavalkadi pienten ihmisten isoja murheita Neuvostoliiton varjoissa. Tämä neljäs osa tuntuu lisäävän vielä vähän kierroksia aiempiin juonenkulkuihin, mutta samalla se myös vetelee lankoja yhteen ja ratkaisee vihdoin monta aiempien osien pulmaa ja laukaisee jännitteitä.

Aivan Vihat-sarjan tasoiseksi lukukokemukseksi tämä ei minulla yltänyt, mutta vallan paljon pidin silti.

Tekijä: Paula Havaste 

Teos: Saarelaislaulu (Vilja ja Villem #4)

Kustantaja: Gummerus 2021

Sivuja: 412

- Viivi

Pirjo Puukko & Amelia Nyman: Kesälintuni lennä, lennä

Pirjo Puukon kirjoittama ja (hänen tyttärensä) Amelia Nymanin kuvittama Kesälintuni lennä, lennä (Stresa 2021) on kaihoisa kuvakirja lapsen ja luonnon kohtaamisesta; tai kenties se on ennemmin kuvitettu satukirja, sillä painotus on enemmän tekstissä, kuin kuvassa.

Tarinassa pesänsä ihmisen takia menettänyt lokinpoika päätyy Sakarin ja tämän perheen hoiviin mökille. Mutta kesäloma loppuu, eikä Naksu-lokki ole vieläkään oppinut lentämään.

Kirja pohtii hankalaa aihetta: Pitääkö ja saako luontokappaleita auttaa, vai pitääkö luonnon antaa hoitaa omansa? 

Valmista vastausta kirja ei anna, vaikka esittääkin eri näkökantoja perheen eri jäsenten suulla. Se ei saarnaa eikä opasta, vaan jättää hankalan moraalisen kysymyksen avonaiseksi.

Nymanin loihtima kuvitus on etenkin luonnon kuvauksen osalta suorastaan unenomaisen hieno; kansi antaa tästä osviittaa. Naivistiset ihmishahmot pomppaavat harmonisesta ympäristöstä aika voimakkaasti esiin, ja jäin kaipaamaan vielä lisää satumaista luontokuvaa. Osassa aukeamista löytyy vain pienen pieni kuva, mikä tarkoittaa, että kirja vaatii (lapsi-)kuulijaltaan jonkin verran keskittymiskykyä.

Kesälintuni lennä, lennä on kaunis ja haikea tarina valtavirtalastenkirjallisuuden ulkopuolelta. Näin kesäaikaan sen avulla voi osuvasti pohtia yhdessä lapsen kanssa sitä, kannattaako esimerkiksi linnunpoikaset jättää rauhaan ja miltä eläimistä tuntuu, jos niiden pesä tuhotaan.

Tekijä: Pirjo Puukko (kirj.) & Amelia Nyman (kuv.)

Teos: Kesälintuni lennä, lennä

Kustantaja: Stresa 2021

Sivuja: 29

- Viivi

Anni Kytömäki: Margarita

Olen uskonut - tiennyt oikeastaan - rakastavani Anni Kytömäen teoksia, mutta en silti ollut lukenut vielä yhtäkään, ennen kuin nyt tartuin Finlandia-palkittuun Margaritaan (Gummerus 2020).

Romaanissa on useampia päähenkilöitä, joista tärkein on Senni. Tai ei, tärkein on tietenkin Margaritana/Margaritifera margaritifera, jokihelmisimpukka, jonka kohtaloon kaikkien muiden päähenkilöiden kohtalot kietoutuvat. On hieroja, Senni Margarita, joka on menettänyt isänsä toiselle maailmansodalle ja äitinsä ikävälle. Sitten on raakkuja joesta kaivava Mikko, joka sotii aina vain. Ja on vielä Antti, joka järjestelee sodanjälkeistä talouskasvua metsähakkuiden avulla.

Aikamoinen keitos siis, täytyy sanoa. Enkä ole edes sanonut vielä oikein mitään. Teemoja riittää yksityisestä yleiseen, juonenkulut polveilevat ja risteilevät hallitun kaoottisesti. Läsnä on sodan jättämä paino, josta lukijakaan ei millään tunnu pääsevän irti. Kansakuntaa jälleenrakennetaan yksilöiden kustannuksella.

Monikerroksisuudesta huolimatta pääosin koin kuitenkin ymmärtäväni, mitä tapahtuu. Pysyväni perässä. Mutta muutaman ison asian äärellä en enää pysynytkään. Tuntui, kuin mutkat olisi vedetty niin suoriksi, että kaikki meni vähän turhankin kallelleen... Mutta ehkä se on sitä maagista tunnelmaa, josta kirjaa on taidettu kehua..?

Margarita oli minulle vahva ja tunteikas lukukokemus. Siinä on esimerkiksi aivan tavattoman hieno, kouriintuntuva (ja harvinainen) kuvaus hyperemesis gravidarumista, eli poikkeuksellisen voimakkaasta raskauspahoinvoinnista. Ihmisen syvistä tunnoista Kytömäki tosiaan osaa kirjoittaa.

Joistakin arviosta luin, että monen mielestä Margarita ei ole Kytömäen paras. Ehkä tästä sitten vielä voi parantaa - saas nähdä!

Tekijä: Anni Kytömäki

Teos: Margarita

Kustantaja: Gummerus 2020

Sivuja: 581

- Viivi

Kikka Seppä: Ei mitään pikku naisia

Kikka Sepän Ei mitään pikku naisia (Like 2021) esittelee kurjailijan työelämään keskittyvän omaelämäkerran ohessa tukun inspiroivia historiallisia naisia Hatsepsutista Aino Aaltoon.

En ole lukenut (vieläkään) Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin -teosta, mutta jos en ole ymmärtänyt kirjan ideaa aivan väärin, niin yönaisissa on jotakin samaa tämän pikkunaisten kanssa. Tosin siinä missä Kankimäki matkustelee ja pohtii samalla historian naisia, Seppä pyristelee yrittäjyyden ja talousvaikeuksien karikoissa. 

Yhdistelmä on kieltämättä vähän outo: pukeutumisneuvojan arkihuolet yhdistettynä suurnaisten elämäntarinoihin. Silti se jotenkin kuitenkin toimii oikein hyvin. Se kertoo, mitä sen pitääkin: kaikki olemme yhtä suuria ja pieniä, meillä kaikilla saa olla esikuvamme - ja meistä kaikista voi olla sellaisiksi.

Minä tosiaan viihdyin Sepän sanailun ääressä. Itseironia toimii, juttu luistaa. Kukaan meistä ei ole pieni - ja kaikki olemme.

Tekijä: Kikka Seppä

Teos: Ei mitään pikku naisia 

Kustantaja: Like 2021

Sivuja: 189

- Viivi

Dara McAnulty: Nuoren luonnontutkijan päiväkirja

 Kevään ja kesän saapuminen on pitkän talven jälkeen ollut minulle erittäin merkittävä juttu. Kun seurasin luonnon heräämistä ensimmäistä kertaa oman talon rappusilta tajusin, kuinka linnut oikeasti tuovat kesän mukanaan. Yhtäkkiä, talven hiljaisuuden jälkeen, maailma oli täynnä sirkutusta, säksätystä ja siipien räpsähdyksiä. Sen äärelle on hyvä pysähtyä.

Dara McAnultyn Nuoren luonnontutkijan päiväkirja (Karisto 2021) oli tähän saumaan aivan täydellinen kirja. Nimensä mukaisesti se avaa nuoren pohjoisirlantilaisen ympäristöaktivistin luontokokemuksia päiväkirjan muodossa. Merkintöjen pohjalta muodostuu kuva viisaasta, vahvasti tuntevasta nuoresta ja tämän kiinteästä perheestä, joka suorastaan elää luontokokemuksista (kirjoitin ensin "luonnosta", mutta tajusin sitten, että niinhän me kaikki...).

Sillä, että McAnulty on usean perheenjäsenensä tavoin autistinen, ei periaatteessa ole merkitystä. Ja tavallaan sillä on kuitenkin todella suuri merkitys. Kurkistus autistisen nuoren sielunmaisemaan on kiinnostavaa, mutta myös äärimmäisen avartavaa. Nuori kirjailija kuvaa omia tuntojaan niin ihmisten kuin luonnonkin keskellä ihailtavan avoimesti. Samalla hän esimerkillään muistuttaa sivulta toiselle, kuinka ihanaa ja tärkeää luonnon ihmeiden äärelle pysähtyminen on.

Päällimmäinen kirjan anti minulle on muistutus siitä, että kannattaa pysähtyä katsomaan ympärilleen - onhan ympäristön tarkkailu ja luonnossa oleminen parasta rentoutumista. Siksipä hankinkin itselleni kiikarit, joilla olen tiiraillut (pun intended) lintuja - ja joiden avulla olen saanut aivan upeita luontokokemuksia (kuten heikoilla jäillä toikkaroivan joutsenen seuraaminen).

Kannattaa pysähtyä - lukemaan tämä ja/tai katselemaan isoja ja pieniä luontokappaleita.

Tekijä: Dara McAnulty (suom. Leena Ojalatva)

Teos: Nuoren luonnontutkijan päiväkirja (Diary of a Young Naturalist)

Kustantaja: Karisto 2021

Sivuja: 244

- Viivi

Riikka Ala-Harja: Tämä ei ole tv-sarja

Riikka Ala-Harjan Tämä ei ole tv-sarja (Otava 2022) ei ole tv-sarja. Se on romaani, joka leikittelee muodikkaan fakta-fiktiivisesti tv-sarjan käsikirjoitusprosessilla, jota suorittavat oikeasti tv:stä tutut hahmot - ja kirjailija Ala-Harja (tai siis: Alaharja). Tämä on tarina, ei tv-sarja - eikä ainakaan totta!

Romaanissa näyttelijät Knihtilä, Haapkylä, Kamu, Lehtikari, Malmivaara ja Nenonen alkavat yhdessä kirjailijakertojan kanssa, elokuvakerhon pyörittämisen ohella suunnitella tv-sarjaa, joka kertoisi heistä, mutta olisi kuitenkin ihan fiktiivinen. Kun käsillä on fiktiivinen kirja, joka kertoo oikeasti olemassa olevista ihmisistä, jotka tekevät sarjaa, joka kertoisi heistä, mutta joka olisi kuitenkin ihan fiktiivinen, liikutaan jollain meta-meta-metatasolla, joka kivasti kutittaa aivosopukoita. 

Tämä ei ole tv-sarja on minulle ennen kaikkea hupailu, joka leikkii faktalla ja fiktiolla. Näkökulma on sen (ainakin omasta mielestään) porukan ulkopuolisen, kirjailija Alaharjan, vaikka kertoja onkin kolmannessa persoonassa. Sen parasta antia on kirjailijan (tai ainakin kirjailijan melkein-täyskaiman) itseironinen rimpuilu alemmuudentunnon, seksuaalisuuden, perheen, äitiyden, kateuden ja työpaineiden kanssa. Se muistuttaa mukavan jatkuvasti siitä, kuinka lukemani ei ehkä ole totta, vaikka luenkin oikeasti olemassa olevista henkilöistä (tai heidän täyskaimoistaan), joiden naamat ovat kirjan kannessa. Se maalaa samalla ihanan kaoottisen kuvan keski-ikäisistä naisista, jotka ovat kaikkea muuta kuin valmiita ja viisaita. Se toivottavasti on ainakin totta.

Jotenkin toivoisin, että tästä tehtäisiin tv-sarja.

Tekijä: Riikka Ala-Harja

Teos: Tämä ei ole tv-sarja 

Kustantaja: Otava 2022

Sivuja: 247

- Viivi

Britt Karin Larsen: Finnskogen - Elämän kehto & Taivaankarhun metsä

 Olen pitkään muhitellut Britt Karin Larsenin Finnskogen-sarjan lukemista, ja vihdoin on 2 ensimmäistä osaa luettu!

Finnskogen - elämän kehto (Minerva 2018, suom. Jänis Louhivuori) on Ruotsin ja Norjan suomalaismetsistä kertovan romaanisarjan ensimmäinen osa, joka vakuutti minut mutkattomuudellaan. Se seuraa usean erilaisen suomalaismetsän asukin karua elämää 1800-luvun alkupuolella. Finsskogen - taivaankarhun metsä (Minerva 2019) jatkaa samoja juonenkulkuja samalla vangitsevalla tyylillä.

Nämä sarjan kaksi ensimmäistä osaa maalaavat todentuntuisen ja uskottavan kuvan siitä karusta, köyhästä elämästä, joita Ruotsin ja Norjan rajametsien etninen vähemmistö, metsäsuomalaiset, elivät. Ne maalaavat kuvan ihmisistä, jotka ovat yhtäältä erillään ja eristyksissä muista, toisaalta jatkuvassa valtaväestön ja -kulttuurin puristuksessa. Uskon, että Larsen on tehnyt paljon taustatyötä kirjojaan varten, ja näin onnistunut kirjaamaan ylös sen ankean, mutta elämäntäyteisen arjen, jota ihmiset muutama sata vuotta sitten metsissä elivät.

Odotan innolla kolmannen osan lukemista (huomasin muuten, että sitä ei ole äänikirjana, toisin kuin kaksi ensimmäistä?!). Toivon myös, että sarjaa suomennettaisiin lisää - ruotsiksi on ilmestynyt jo 7 osaa!

Tekijä: Britt Karin Larsen (suom. Jänis Louhivuori)

Teos: Finnskogen - Elämän kehto (Finsskogen #1)

Finnskogen - Taivaankarhun metsä (Finnskogen #2)

Kustantaja: Minerva 2018 & 2019

Sivuja: 236 & 320

- Viivi

Terhi Tarkiainen: Emily, eli kuinka sukua jatketaan

Terhi Tarkiaisen Emily, eli kuinka sukua jatketaan (Tammi 2022) on tosiaan sitä, mitä kustantamon katalogissa luvataankin: (pikku-)tuhma historiallinen romaani, joka vie suoraan 1700-luvun brittiläiseen herraskartanoon. Sen pääosassa on Emily, lady Levin, jonka kartano on ajautumassa hänen miehensä sukulaisten käsiin, mikäli perillistä ei ilmaannu. Asioita hieman hankaloittaa se, että Emilyn aviomies on poissa - mutta tämä on vain pieni hidaste. Onneksi vieraaksi näet saapuu parahiksi, ahneiden sukulaisten lähettämien tarkkailijoiden lisäksi, lordin kaukainen sukulaismies, joka on tietenkin oikein komea vekkuli...

Romaani on siis aikamoista hurlumheitä, kun yritetään sumuttaa tarkkailijoita ja koko lähitienoota, leikitään kissa-hiirileikkiä komistuksen kanssa ja ihmetellään sähkön ihmeellisyyksiä. Tarinan palaset loksahtelevat paikoilleen yksi kerrallaan, eivätkä kirjan hahmot ole ainoita, jotka yllättyvät juonikuluista. Loppua kohden juoni ottaa kierroksia niin, että heikompaa meinaa vallan hirvittää. 

Noita kierroksia on mahdoton juurikaan ruotia paljastamatta juonta ja sen koukkuja, mutta kaikenlaista jännää, yllättävää ja tuhmaakin alkaa tapahtua etenkin kirjan loppukolmanneksessa. Minun makuuni tuhmuus (ja muut kierrokset) menee ajoittain jo hieman liikaa sadistisen mässäilyn puolelle. Tässä suhteessa kirja ei ole kovin uskottava (paitsi ajankuvansa osalta) - enkä usko, että se sitä yrittääkään. Jos Emilyn lukee alun alkaenkin vauhdikkaana, hieman groteskinakin hullutteluna, niin saattaa saada oikein mainion lukukokemuksen

Tekijä: Terhi Tarkiainen

Teos: Emily, eli kuinka sukua jatketaan 

Kustantaja: Tammi 2022

Sivuja: 394

- Viivi

Maija Ojala-Fulwood: Perhe ja verstas

Tällä kertaa käsittelyssä on mainio tietokirja: Maija Ojala-Fulwoodim Perhe ja verstas - Itämeren kaupunkien käsityöläiselämää keskiajalla ja uuden ajan alussa (Gaudeamus 2021).

Taas kerran teoksen nimi summaa hyvin sen sisällön: Perhe ja verstas on tietokirja käsityöläisten ammattikunnasta, sen toiminnasta, arjesta ja juhlasta keskiajalla ja uuden ajan alussa Itämeren kaupungeissa (kirjassa käsittelyssä ovat lähinnä Tallinna, Tukholma, Riika ja Lyypekki).

Kyseessä on tuhti tietopaketti kiltojen toiminnasta (niin ammatti- kuin hengellistenkin) ja yksittäisen ammatinharjoittajan urakehityksestä. Erityisen mielenkiintoinen on kirjassa käsitelty sukupuolihistoriallinen näkökulma (siis omasta mielestäni, sillä naisten historia kiinnostaa), jonka mukaan naiset eivät useinkaan olleet niin ulkona käsityöläisammattikuvioista, kuin jotkut tutkijat ovat aiemmin väittäneet, vaan heidän sallittiin monesti olevan aktiivisia ja itsenäisiäkin toimijoita - etenkin lesken asemassa.

Perhe ja verstas ei ole heppoista populaaritiedettä, vaan ihan vankkaa tutkimusta. Siksi se epäilemättä ei ole kaikkien historiastakaan kiinnostuneiden kirja. Tällaiselle maallikolle kirja on välillä raskaskin luettava, mutta se on kuitenkin hyvin kirjoitettu. Tapausesimerkit ja runsahko kuvitus elävöittävät tekstiä mukavasti. Ojala-Fulwood vaikuttaisi olevan niin erinomainen tutkija kuin kirjoittajakin.

Tietokirjojen arviointi on tietysti hankalaa, mutta arvioin sen ihan näin maallikon (joko sanoin olevani maallikko) näkökulmasta sillä perusteella, kuinka sen parissa viihdyin: hyvä kirja. Kirjan tieteellisiä ansioita en oikein osanne arvioida, mutta uskon niiden olevan oikeinkin kunnolliset.

Tekijä:  Maija Ojala-Fulwood

Teos: Perhe ja verstas - Itämeren kaupunkien käsityöläiselämää keskiajalla ja uuden ajan alussa

Kustantaja: Gaudeamus 2021

Sivuja: 328

- Viivi