Peter Sandström: Laudatur

Laudatur. Ylistettävä. 

Peter Sandström kirjoittaa Laudaturissaan (Kustantamo S&S 2016) Peter Sandströmistä, Seeprasta ja näiden lapsista, äidistä ja isästä, kahdesta ajasta, vaatteista, vanhenemisesta ja  puutarhoista, etäisyyksistä ja etääntymisestä.

"Oravainen oli mies, jonka minä olisin voinut keksiä, hän olisi voinut esiintyä hahmona jossain tekstissäni. Voin tehdä hänellä mitä haluan, ajattelin. Kaikki valta on minun käsissäni."

(s. 123)

Kun kirjailija käyttää kirjansa päähenkilönä itsensä nimikaimaa, syntyy melko mielenkiintoinen asetelma. Leikin ja todellisuuden rajat häilyvät, eikä lukija voi olla varma, kuinka paljon on totta, kuinka paljon keksittyä. Laudaturin paras anti on mielestäni  juuri totuudella leikittelyssä: aivan kuin Sandström olisi halunnut vetää todelliset tilanteet yli todellisuuden rajojen. "Mitä jos tilanne olisikin edennyt näin?!" Samalla välillä kuitenkin koin, että tilanteiden absurdius on vedetty niin  pitkälle, että en enää pysynyt perässä. Kenties syynä on se, että en aina osannut nähdä rivien takana keikkuvaa symboliikkaa (jota kirjassa eittämättä on paljon), vaan olen jumittanut liiaksi konkretiaan kummallisten tapausten näyttäytyessä näin vain kummallisina.

Romaani on oikeastaan yksi pitkä monologi, runoilija-Peterin ajatustenvirtaa, joka seilaa edestakaisin kahdessa aikatasossa: vuodessa tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan, jolloin isä saa kuokasta päähänsä, ja vuodessa kaksituhattakuusitoista, jolloin Peter tuntuu etääntyneen perheestään pahemman kerran. Poukkoilevat ajatukset ja tilanteisiin pysähtyminen on paljon tärkeämpää, kuin se, mitä tapahtuu, vaikka onhan sekin toki merkityksellistä. On kai se merkityksellistä, jos isä saa äidiltä kuokasta. Vaikkakin merkityksellisempää on se, miksi näin tapahtuu. Kahden aikatason välillä hyppiminen ei riko tarinan yhtenäisyyttä, vaan entinen ja nykyinen soljuvat yhdessä muodostaen eheän kokonaisuuden.

Laudaturin teemat pyörivät aika paljolti perheessä ja etääntymisessä, siinä, että omaa perhettäänkään ja puolisoaan ei täysin tunne, ei täysin kohtaa, vaikka asuukin (ainakin paperilla) saman katon alla ja pyykkää pyykit samassa pesukoneessa. Erityishuomiota saavat isä-poikasuhteet, miessukupolvien perintö, joka virtaa mykkänä mutta vahvana isältä perittynä pojalle. Myös vanheneminen on yksi kantavista teemoista, eikä päähenkilö näe sitä mitenkään kauniina, vaan väistämättömänä luisumisena lapsuuden kauneudesta kohti yhä synkempää aikaa, jonka sävyt harmaantuvat hiusten mukana. Samalla lailla myös maailma ennen ja nyt -asetelma on läsnä koko tarinan ajan sanomanaan se vanha ja tavanomainen: "Ennen kaikki oli paremmin." Vai oliko sittenkään?

"Tietyllä tapaa siinä oli jotain lohdullista ja oikeaa, sillä olin päässyt jo pisteeseen jossa oli helppo hyväksyä elämän kääntyneen kohti loppuaan, seikka joka kenties kuulosti runolliselta mutta harvoin oli sitä niille jotka kyseisen oivalluksen joutuivat tekemään."

(s.8)

Peterin ajatusvirtaan mahtuu kauniita oivalluksia ja pureskeltavia pohdintoja. Kauniista ja sulavasta kielestä osakiitos kuuluu toki suomentaja Outi Mennalle. Hieno suomennoskaan ei auttanut niissä kohdissa, joissa koin törmääväni kuluneisiin lausahduksiin ja paljon käytettyihin sanontoihin, joilla ei enää annettavaa ole. Mutta onhan se niinkin, että kuluneet sanonnat ovat kuluneita syystä: kaikessa kuluneisuudessaan ne ovat osuvia kuvauksia maailmasta ja elämästä siellä. Kirjan tunnelma on pohdiskelevuutensa vuoksi unenomainen, sumuinen, vaikka ajatukset ja hetket kirkkaita itsessään ovatkin. Takakannessa luvattua huvittavuutta en itse kirjasta löytänyt, vaan koin kirjan oikeastaan aika surumieliseksi - melankoliaakin takakansi tosin lupailee. Peterin jonkinasteinen luovuttaminen elämän suhteen surettaa. Yhä etäisemmät perhesuhteetkin tummentavat tunnelmaa. Tätä voi tosin hieman sekoittaa se tosiasia, että vaimo on ilmoittanut olevansa raskaana. Pysähtyneisyys saattaa olla murtumassa, ja lapsuus taas kohta konkreettisesti käsillä. Kirja loppuu, mutta tarina jatkuu.

Laudatur oli mielenkiintoinen lukukokemus -  erilainen ajatusvirtamonologiluonteensa myötä. Ihan en kuitenkaan päässyt sukeltamaan kirjan maailmaan, enkä valitettavasti täysin osannut uppoutua sen sinänsä taidokkaasti rakennettuihin tunnelmiin ja kauniisiin filosofisiin ajatelmiin. Hyvin kirjoitettu kirja, mutta jokin jäi omasta lukukokemuksestani uupumaan. Kirja on laajalti kehuttu, joten oma valju kokemukseni hämmentää. Kenties aika oli väärä. Ja vaikken kokenut Laudaturia omakseni, ymmärrän kyllä, miksi se oli ilmestymisvuotenaan Finlandia-ehdokas.

Tekijä: Peter Sandström
Teos: Laudatur (ruotsinkielinen alkuteos: Laudatur; suom. Outi Menna)
Kustantaja: S&S 2016
Sivuja: 240
Mistä: Kirjastosta

-Viivi

Marko Annala: Värityskirja

Joulun kiireet ovat vaatineet veronsa (tai ainakin niihin on nyt hyvä vedota), joten blogi on saanut odottaa, vaikka kirja on ollut luettuna jo kohta viikon ja mieli palanut päästä purkamaan ajatuksia. Tällä kertaa arvosteltavana on siis Marko Annalan Värityskirja (Like 2017), elämäkerrallinen romaani suomalaisen musiikkiskenen tunnetun vaikuttajan kynästä. Ja taas kerran koin kirjallisen rakastumisen ja kiitollisuutta siitä, että tartuin kirjaan.

Nappasin Annalan esikoisromaanin luettavakseni tietämättä juuri mitään miehestä tai hänen bändistään Mokomasta. Itse Värityskirjakaan ei ollut pieniä lukemiani arvostelunpätkiä lukuunottamatta minulle tuttu, joten odotukseni syntyivät lähinnä takakannen ja miesystävän kertoman perusteella - ja ne täyttyivät ja ylittyivätkin huimasti!

"Olen kuin tuulikello, jonka jokainen sävel on epävireessä."

(s. 26)

Mikään helppo ja kevyt kirja Värityskirja ei ole, vaan rankka sukellus koulukiusaamiseen ja sen arpiin, masennukseen ja itsensä kanssa kipuiluun. Kaunis ja taidokas kieli on ehdottomasti yksi teoksen suoloista. Huomaa, että kirjailija on erittäin taitava kielenkäyttäjä, mutta vielä taitavampi kertoja - sanat eivät ole pelkkää onttoa helinää, vaan niillä on riipivän rehellinen tarina kerrottavanaan. Kertoja ei ole välillä lainkaan hauskaa seuraa, kun sen pään ottaa, mutta Annala osaa kertoa tarpeeksi - ei liikaa, eikä liian vähän - jolloin päähenkilöön ei täysin samaistu, mutta tätä kuitenkin ymmärtää. Välillä tosin koin samaistuvani kirjan tarinaan niin hyvin, että vanha kumppanini masennus nosteli heräteltynä päätään. Kouriintuntuvaa kamaa.

Värityskirjassa on paljon pohdiskelua ja elämän analysointia - ja todella suoraa peiliin katsomista. Annala kirjoittaa kauniisti isyydestä ja vanhemmuudesta, luonnosta (joka on muuten todella vahvasti läsnä, mitä ei ehkä metallimiehen kirjasta ensimmäisenä osaisi odottaa) ja rakkaudesta. Mutta erityisen kauniisti Annala kirjoittaa inspiraatiosta ja musiikista, joka on niin hänen ammattinsa kuin pelastuksensakin, rakkautensa ja purkautumiskeinonsa. Voiko tarina Waspin kuulemisesta ensimmäisen kerran saada ihon kananlihalle ja liikutuksen kyyneleen pomppimaan poskelle? Ilmeisesti voi:

"Lopulta kaiken päälle syöksyy paholaismainen ääni, jonka töin ja tuskin tunnistaa ihmiseksi. Se on kuin suoraan sisältäni. Ääni jolla voisin huutaa itseni ulos siitä unesta, jossa joukko koiria raatelee minua. Ääni jolla saisin pelot kaikkoamaan. Olen aina toivonut sen äänen olevan olemassa."

(s. 16)

Kirjan luvut ovat vähän kuin välähdyksiä Annalan elämästä (eihän vähän päälle 200 sivuun kaikkea elämän varrella tapahtunutta mahdukaan). Osa luvuista laahautuu syvissä vesissä, ja osa keikkuu kesäpäivänä polkupyörän satulassa - harharetkistä pyöräretkiin. Toisaalta lukujen tyylien eroavaisuudet tuntuvat rikkovan kokonaisuutta, toisaalta juuri nämä poikkeavuudet luovat sen paketin, jota elämäksi usein kutsutaan - ei elämä aina ole syvästi tunnettavaa ja kouriintuntuvan riipaisevaa, joskus se on myös menestysbändin perustamista ja keikkabussissa keikkumista. Lukujen rakenne tuntuu välillä jopa biisimäiseltä, mikä on mielestäni hauska mauste ja tyylikeino: on toistoja ja koukkuja, jotka saavat joskus itkun sijasta (tai rinnalla) myös nauramaan. 

Niin, vaikka kyseessä on etenkin kirja masennuksesta, on tämä kirja paljosta muustakin. Upea kieli, ja naseva "saako tälle edes nauraa" -huumori koukuttavat niin, että kirjaa ei malttaisi millään laskea käsistään, vaikka liikutus kutittelee silmäkulmia ja sydän on pakahtua. Tarina, kuten elämäkin, sisältää värejä - tummia ja kirkkaita - ja päälimmäiseksi fiilikseksi tästä kirjasta jää kuitenkin toivo. Aina on toivoa. Aina on värejä siellä mustankin keskellä. Mustahan koostuukin kaikista väreistä.

"- Isi, laulu helpottaa kipua.

- Kultaseni, niin tekee."

(s.170)

Tekijä: Marko Annala

Teos: Värityskirja

Kustantaja: Like 2017

Sivuja: 203

Mistä: Kirjastosta

-Viivi

Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla

"Kaikki vanhenemiseen liittyvä oli ikävää, vaati lääkärissäkäyntejä, virtsankarkailuun kehitettyjä pikkuhousunsuojia, kaksiteholaseja ja valokynää, kunnes lopulta päätyi makaamaan yksin omissa eritteissään."

(s. 30)

Heidi Mäkisen esikoisteos Ei saa mennä ulos saunaiholla (Karisto 2016) odotteli vuoroaan kirjahyllyssäni jonkun tovin, mutta onneksi se vuoro lopulta tuli, kun päätin kirjaston eräpäivän lähestyessä napata kirjan luettavakseni. Kyseessä on kirpeänlempeä romaani kolmesta naisesta: kuusikymppisestä Eevasta, kolmekymppisestä Sinistä ja Kyllikistä, sillä vaikka tämä kissa onkin, on se myös daami mitä suurimmassa määrin. Ja kyllähän niitä miehiäkin mukaan mahtuu. Ja kaikenlaisia sattumuksia.

Romaani vilisee todella hauskoja kielikuvia ja kerronta on letkeää. Siksi nautinkin lukemisesta erityisen paljon. Naurahduksien taustalla hyppii kuitenkin sangen usein ajatus: "Saako tälle edes nauraa?!" Saako pitää hauskana sitä, että rinnasta löytyneen kyhmyn seurauksena nainen pohtii, että kahdella eurolla pääsisi hengestään - se kun on näköalatornin pääsymaksu?! Niin, tämä romaani on jopa surkuhupaisa, sillä huumori ja vakavat aiheet kieppuvat yhteen toimivaksi sarkasminsävyiseksi kokonaisuudeksi, joka saa toisen silmän valumaan ilon ja toisen surun kyyneliä. Taidokasta!

"Pelkäsin, että mammografialaite menisi rikki ja rinta litistyisi ohueksi kuin paperikaistale. Sen voisi liimata valkkoiselle paperille kuin koulun pakollisessa kasvien keräilyssä aikoinaan. Paperin alareunaan kiinnitettäisiin paperilappu, johon kirjoitettaisiin tissien latinalainen nimi."

(s. 60)

Eeva on vanhempi nainen, joka on jäänyt leskeksi, ja iloitsee suuresti löytyneestä vapaudestaan - vaikka rintasyöpäkin tulee ja iskee. Sini taas on sinkku ja etsii epätoivon vimmalla itselleen aviomiestä. Eeva otattaa itsestään hautajaisvalokuvat valmiiksi, vaikkei tahdokaan vielä kuolla. Sini ostaa neljännen hääpukunsa, vaikkei edes seurustele. Kyllikki paistattelee omassa erinomaisuudessaan ja kärsii ilmeisesti aika pahoista harhoista. Jännitteet ovat siis taattuja ja henkilöhahmot herkullisia, vaikkakin ihan tavallisia ja todentuntuisia naisia (no, paitsi Kyllikki - tai mistäs minä kissoista tiedän). Ja naisten mukana tulee toki myös miehiä - saamattomia ja saavuttamattomia, vapaita ja varattuja, pettäviä ja pettyneitä. Ja myös niitä, joita rakastaa ja jotka uskaltavat tehdä samoin.

Sinin kautta kirjassa käsitellään naisten yksinäisyyttä ja ystävyyssuhteita, nykyajan somekulttuurin valheellisuutta, isättömyyttä ja vanhustenhoidon tilaa. Eeva taas antaa äänen yhteiskunnassa helposti unohtuville vanhemmille naisille (jotka ovat muuten seksuaalisia olentoja hekin), rintasyöpäpotilaille, vanhenemiselle ja vapautumiselle. Iäkkään hienostodaamin sielun omaava Kyllikki on pelkän narsistisen kissan sijasta oikeastaan ennemminkin nyky-yhteiskunnan pinnallisuuden metafora, ääni etuoikeutettujen kuplasta, jossa "[s]aa olla tyhmäkin jos on kaunis" (s.240), jossa tärkeintä on ulkokuori ja oma napa, ja jossa "taviksia" katsotaan karsaasti ja pitkin viiksekästä nenää. Entäs kun kuplasta kuuluvaa soraääntä ei enää noteeratakaan, vaan uskalletaan lähteä elämään ihan omannäköistä elämää?!

"Ihminen on kai sitten sama, vaikka ikääkin tulee ja ruumiinosia heitetään roskikseen." 

(s. 164)

Jotenkin näkisin ehkä kirjan kantavimpana teemana naisen sangen ahtaan roolin yhteiskunnassa. Lapseton sinkkunainen on säälittävä, mutta myös uhka. Iäkkäämpi leskinainen on väliinputoaja, jonka oletetaan lähinnä vain odottavan omaa kuolemaansa. Yksinhuoltajaäidillä taas ei ole valinnanvaraa parisuhteiden suhteen, ja markkina-arvo romahtaa lapsen myötä. Laihuus on ihanne, ja linjoistaan on pidettävä huolta viimeiseen asti. Kaksi naisista kuitenkin uhmaa näitä rooleja ja olettamuksia, heittäytyy elämään ja kokemaan - ja rakastamaan, vaikkei kaikki olisikaan kuin hääkuvastosta. Joskus sitä käy niin, että se, mistä on aiemmin haaveillut, ei olekaan enää lainkaan tärkeää.

Edellisessä postauksessani käsitelty Pertti Lassilan Kesän kerran mentyä (Teos 2017) oli suuri ihastuminen ja tämä Ei saa mennä ulos saunaiholla on kyllä samanmoinen elämys - eri syistä tosin. Ihastuin tämän romaanin suoruuteen: siihen, että asiat sanotaan, niin kuin ne ovat turhia kaunistelematta. Ja ihastuin siihen, että kirjan sivuilla vaikeistakin asioista puhutaan letkeään tyyliin ja niille pystytään nauramaan kuitenkaan pilkkaamatta tai väheksymättä. Joskus paras tapa käsitellä vaikeita asioita ja teemoja on huumori, ja tässä romaanissa se todella toimii!

Mutta saako saunaan mennä ulkoiholla?!

"--- aloin nähdä elämässä valoa. Jos en ihan aurinkoa niin ainakin kirkasvalolampun."

(s. 132)

Kissa hermostui kuvien ottohetkellä vain vähän. Kiitos, teidän korkea-arvoisuutenne. 

Tekijä: Heidi Mäkinen

Teos: Ei saa mennä ulos saunaiholla

Kustantaja: Karisto 2016

Sivuja: 242

Mistä: Kirjastosta

-Viivi