Jyri Paretskoi: K15

Jyri Paretskoin K15 (Otava 2018) oli huimalla 80 sivun pituudellaan hauska pieni välipalakirja, jonka seurassa viihdyin vallan mainiosti, vaikken varsinaista kohdeyleisöä (l. nuori) olekaan. Kirjan paksuuden ei pitäisi ainakaan pelottaa lukemista karttavia nuoria ja dialogipainotteisuus ja huumorilla höystetty toiminta voivat hyvinkin iskeä nuorisoon. 

Jyri Paretskoi: K15

Kirja kertoo kohta 15-vuotiaasta Ronista, joka on vähän erilainen kuin muut, ja on joutunut siksi kiusatuksi läpi elämänsä. Ja joutuu taas möläyttäessään luokassa tykkäävänsä runkkaamisesta - ja nousee ihan somesensaatioksi asti. Onneksi Ronilla rinnallaan on Niko ja luokan uusi tyttö Sara.

Tarinassa olisi ainesta enempäänkin, nyt se jää aika nopsaksi pintaraapaisuksi - tosin varmasti ihan tarkoituksella, sillä ymmärtänen, että tämä kirja(-sarja) on kohdennettu nimenomaan nuorille, jotka eivät kirjaan hevillä tartu. Ohut kirja ja näpsäkkä tarina eivät toivottavasti tunnu liian isolta palalta kirjoja vierastavallekaan. 

Seksi ja seksuaalisuus, kaveruus ja koulumaailma, isättömyys, erilaisuus, kiusaaminen ja somen armoton maailma ovat teemoja, joista saa revittyä huumoria, mutta joista voi myös sanoa paljon painavaa. K15 naurattaa, mutta herättelee myös ymmärtämään erilaisuutta ja vastustamaan kiusaamista. Huudettakoon siis yhteen ääneen: "Mäkin tykkään runkkaamisesta!" 

Tämä kirja aloittaa sarjan, jonka seuraavatkin osat haluan lukea! Ja tätä kannattaa kyllä ehdottomasti tarjota teinille luettavaksi.

Ps. Mutta hei, onko Jyri Paretskoi jotain sukua Pahkasian Markku Paretskoille?

Tekijä: Jyri Paretskoi 

Teos: K15

Kustantaja: Otava 2018

Sivuja: 80

Mistä: Kirjastosta

- Viivi

Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi

Talventuoksuista lokakuun loppua!

Nelli Ruotsalaisen runokokoelma Täällä en pyydä enää anteeksi (2018) on feministisen asennekustantamo Pesän ensimmäinen julkaisu ja myös kirjoittajansa esikoinen. Ja millainen esikoinen se onkaan! Runoja, joissa ei tosiaankaan pyydellä anteeksi, ja joissa inhimillisyys on kuitenkin kaikessa kaunistelemattomuudessaan pääosassa.

Vahva runoteos alkaa teinihoromuisteloilla, kasvaa rankkojen aiheiden avulla aikuisuuteen, jossa menneisyys etsiytyy epävarmuudeksi ja vihaksikin. Onko viha voimaa vai voimattomuutta? Ainakin se on turhautumista, rooleja, epävarmuutta, traumoja, haavoja ja arpia, etsimistä ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia. Grrrrrr, murisee Ruotsalainen, vahvana ja heikkona, ihmisenä. Heikkoutensa tunnustaminen se vasta voimaa onkin!

en voi olla rohkea ja isänmaallinen!
koska sotilaat raiskaavat naiset
miessukulaistensa edessä

naiset kirjoittavat tarinoitaan

jotteivät testamenttaisi traumojaan

(s.43)

Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi

Täällä en pyydä enää anteeksi on vihaista, melankolista ja tummaa. Ja sieltä kaikesta, vuosikymmenien ja vuosisatojen ajalta ammentavaa energiaa. Runot ovat kokeilevia, erilaisia, oivaltavia ja samaistuttavia - ja siksi lukukokemus on hyvin voimakas. Teos kokeilee eri tyylejä ja runon eri muotoja tehokkaasti ja toimivasti. Joukossa on myös englanninkielisiä runoja, jotka tuntuvat kenties kielensä vuoksi hieman irrallisilta - mutta myös kielensä ansiosta eri tavalla toimivilta. Tehokeinoina Ruotsalainen käyttää esimerkiksi toistoa, yliviivauksia ja rujoa kieltä.  Välillä itketään esiäitien kyyneliä ja välillä räjähdetään mykistyttävällä voimalla. Lukijaa ei tosiaankaan jätetä kylmäksi.

Näin jossain videonpätkän, jossa Ruotsalainen lausui runoaan. Se oli sähköistä, suoraa, kiivasta ja terävää. Nämä runot toimivat luettuina, mutta ne toimivat varmasti (ihan eri tavalla) myös ääneen lausuttuina.

not gay as in happy
but queer as in
I still have no fucking idea

(s.56)

Henkilökohtaiset kokemukset ja näkemykset, yhteiskunta, kulttuuri, politiikka ja patriarkaatti. Yksityinen ja yhteinen muovautuvat eräänlaiseksi Ruotsalaisen omakuvaksi, kokemusten kaunistelemattomaksi tilkkutäkiksi. Kun identiteettiä etsitään, löytyy usein vain epävarmuus. Hatunnosto rehellisyydestä: olisi helpompaa esittää vahvaa ja teräksistä, kuin osoittaa verestävät arpensa, näyttää hapuilunsa ja tunnustaa pehmeytensä, mutta siihen tämä kokoelma ei lankea. Sanoma on selvä: on ihan okay olla not-okay tai whatever.

Täällä ei pyydetä enää anteeksi omaa itseään.

(s. 24)

Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi

Naiseus (ja feminismi) on rooleja, pelkoa, huolien kantamista, alistumista, push-uppeja, pelkoa ja valkosipulinkynsiä pillussa. Se on tuskanhuutoja, me toota, ylisukupolvisia traumoja, ärinää, myöntymistä myöntymättä, raiskaajan hajua sporassa. On se paljon muutakin, mutta on se tuotakin.

Erityiskiitos kirjan äärimmäisen vaikuttavalle syanotypiakuvitukselle (kuvia on ilmeisesti painettu postikorteiksikin - wou!) ja muutenkin onnistuneelle taitolle, jotka tukevat kirjan sisältöä loistavasti ja auttavat eheän kokonaisuuden luomisessa. Harvaan kirjaan jaksaa tarttua kovin moneen kertaan (ainakaan lyhyen ajan sisällä), mutta tähän on jaksanut ja halunnut tarttua moneen kertaan ja aina uutta ja syvempää löytäen. Wou!

kasvanut tyttönä
ensimmäiset push-up rintsikat päällä
Tapiolan keskustassa
toivonut kahta asiaa:

1. joku hakee viinaa
2. että kelpaan

(s. 9)

Tekijä: Nelli Ruotsalainen

Teos: Täällä en pyydä enää anteeksi

Kustantaja: Pesä 2018

Sivuja: 80

Mistä: Kustantajalta

- Viivi


Ps. Teos oli vuoden 2019 Tanssiva karhu -ehdokkaana!

Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa

Pirteää keskiviikkoa!

Jen Campbellin Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa (Nemo 2012; Weird Things Customers Say In Bookshops) on hulvattoman hauska kokoelma asiakkaiden möläytyksistä kirjakaupoissa. Ja ne ovat (valitettavasti ja uskomattomasti) ihan totta. Varoitus: Saattaa aiheuttaa ympäristössä paheksuntaa, kun tirskut yksin.

Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa

Tämän kirjan ahmaisee muutamassa hetkessä, ja tätä jää kaipaamaan lisää. Siksipä kysynkin: Missä on 2. osan, More Things Customers Say In Bookshops suomennos?! Entäs kirjan suomalainen vastine, johon etsittiin materiaalia kirjan takakansilehdellä? Jos näitä ei jo ole, niin olisiko mahdollista saada nämä painoon asap (eli niinku olis jo), pyydän kainosti.

"Hei. Haluaisin vain tiedustella kirjoittiko Anne Frank ikinä jatko-osaa kirjalleen."

Alunperin blogissaan asiakkaiden hauskoja sanomisia jakanut Campbell on kirjoittanut lisäksi niin runoja, novelleja kuin lastenkirjojakin (joita tosin ei ole suomennettu). Kannattaa lisäksi ehdottomasti tutustua kirjailijan Youtube-kanavaan: siellä on aivan mahtavaa sisältöä esim. satujen taustoista ja erilaisuuden kuvaamisesta kirjallisuudessa.

Tässä yksi esimerkki Campbellin tubetuotannosta:

Tekijä: Jen Campbell

Teos: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa (englanninkielinen alkuteos: Weird Things Customers Say In Bookshops; suom. Aino Partanen) 

Kustantaja: Nemo 2012

Sivuja: 114

Mistä: Kirjastosta

- Viivi

Ville Pohjalainen: Nelieliö

Lo(s)kaista viikonlopunalkua!

Ville Pohjalaisen omakustanteinen runoteos Nelieliö (2017) on aikamoisen synkeää elämän anti-ilotulitusta, joka jaksaa yllättää rujoudellaan ja rumuudellaan runo toisensa jälkeen. Varoitus: tämä arviokin sisältää sangen rumaa kieltä.

Kuvaillakseni teosta lainaan Kummelin Virsikirjan lisälehtiä lehteilevää urkuri Anders Gärderoodia: "Se menee --- ala-allegoriaan: arki, ahdistus, kiusaus, synti."

Ville Pohjalainen: Nelieliö

Teoksen 2 ensimmäistä osaa Aikalaiskrapula ja Outokainen avautuivat toivottomina, oksennuksenhajuisina ja hientahmaisina. On yön synkkyyttä, viinaa ja menkkapaneskelua. On ryyppäämistä kapakoissa ja on jyystöä Bangkokissa. On outoja unia, psykoosilääkkeiden makua ja  Dillinger-pitsaa. On lohduton maailma, jossa ei ole muuta, kuin miehen turhautuminen ja muisto. Naisen tuoksu.

Kolmas osa, Solmu, pompauttaa lukijan päiviin tuon naisen kanssa. Lopunalun uumoilua ja uumia. Lopullista loputtomuutta. Kaunistakin kaihoa keskellä harmaan maailman massaa. Hetken ykseys ja ainainen yksinäisyys. Neljäs osa, Vapauteni sivut, jatkaa Solmun viitoittamalla kaihoisalla tiellä, kunnes heittää lukijansa yhtäkkiä keskelle  monta kertaa nähtyä pornofilmiä. Bang bang!

Ville Pohjalainen: Nelieliö

Kokoelmassa kokeillaan hyvinkin erilaisia tyylejä aina proosarunosta loppusoinnulliseen, mutta valtaosa runoista ampuu silmille (en sano mitä) hengästyttävällä sarjatulella. Rujoja kuvia. Sukuelimiä. Eritteitä. Masennusta. Ahdistusta. Kiusauksia. Tympeyttä. Eri (t)teitä samaan pisteeseen, jossa maailmalla ei ole enää tarjota mitään arvokasta, pelkkiä valhekuvia vain.

Laskin kirjan monta kertaa käsistäni hengästyneenä ja liikaakin nähneenä. Lasken taas, viimeisen kerran.

Pohjalaisella on Youtubessa spoken word -runoutta:

Tekijä: Ville Pohjalainen

Teos: Nelieliö

Kustantaja: BoD 2017

Sivuja: 174

Mistä: Arvostelukappale

- Viivi

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä & Bikinirajatapaus

Lumoavaa lokakuun alkua!

Viime kuussa tulikin kokeiltua taas pitkästä aikaa äänikirjoja ihan kaksin kappalein, kun huomasin, että lasta nukuttaessa ja autossa istuessa hiljaisuuden voi hyödyntää (eli täyttää) valmiiksi ääneen luetulla kirjallisuudella. Niinpä tulinkin kuunnelleeksi Henriikka Rönkkösen kirjat Mielikuvituspoikaystävä ja Bikinirajatapaus, jotka muuten toimivat äänikirjoina aivan loistavasti! Tiedän Rönkkösen kirjojen jakavan mielipiteitä aika vahvastikin, mutta tässä omiani:

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä

Mikäpä sopivampi yhtälö, kuin rauhaisa, rakastava nukutustuokio lapsen käsi omassa, samalla, kun korvanapissa tilitetään seksistä ja erinäisistä ruumiineritteistä niin suoraan, että punastuttaa?! 

Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä (Atena 2016) on sinkkublogia pitävän kirjoittajan enemmän tai vähemmän omiin kokemuksiin pohjaavaa suoraa avautumista sinkkuelämästä, deittailusta, vessassakäynneistä ja seksistä. Tässä kirjassa on roisia kieltä ja vielä ronskimpaa huumoria. Todella ronskia. Ettenkö sanoisi, että härskiä. On sukupuolitauteja ja ihmissuhdekiemuroita. Oikein reviteltyinä ja leviteltyinä - jokaisesta kuvakulmasta. 

Mutta on tässä kirjassa myös oikeasti hienoja oivalluksia elämästä; on upeita ajatuksia itsensä rakastamisesta. Jokainen sinkkuna (nykymaailmassa) ollut tai oleva löytää tästä varmasti samaistumispintaa. Tämä kirja saa kiemurtelemaan vaivautuneesti ja nauramaan ääneen - ja suhtautumaan itseensä, elämään ja seksiin (ja muuhun pariutumispuuhailuun) ainakin vähän aiempaa rennommin.

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus

Bikinirajatapaus (Atena 2018) jatkaa Mielikuvituspoikaystävästä tutulla kaavalla, mutta tämä kirja osoittautui jopa edeltäjäänsä viihdyttävämmäksi. On Tinder-miehiä, lomaromansseja ja äitipuoleutta, kuin myös mielenterveyden ja kehonkuvan pohdintaa, määmatkailua ja kasvamista. Ja kakkajuttuja.

Hyvinkin yksityiskohtaiset seksikuvaukset saavat silmät pyörimään, kielelliset oivallukset hykertelemään ja nolojen tapausten selostukset tyrskimään myötähäpeän ja naurun sekoitusta. Ihailtavaa avoimuutta ja itsensä likoon laittamista, johon ei joka jamppa pystyisikään. Rönkkösen kieli on rikasta ja kerronta sujuvaa. Kyseessä on siis taitava kirjoittaja, eikä kirjaa malttaisi millään jättää kesken. Ja loppu tulee liian aikaisin!

Tätä kirjaa on testattu (itseni lisäksi) myös keski-ikäisellä naisella ja kolmekymppisellä miehellä: toimi molemmilla.

Ps. Uudella videollani puhun syyskuussa lukemistani kirjoista. Mukana myös nämä äänikirjat!

- Viivi

Long Litt Woon: Minun sienipolkuni

Sienentuoksuista syyspäivää!

Syksy on sienien tuoksuinen - ja se tuoksu on huumaava. Se on etsimisen ihanuuden ja löytämisen riemun tuoksu. Luonnossa liikkuminen on terapeuttista jo sinänsä, mutta se yhdistettynä sienten metsästykseen on terapiamuoto, jota parempaa saa tosissaan hakea. Luonnon rauhalla on jo sinällään aivan kummallinen taika, joka puhdistaa mielen synkistä ajatuksista täysin vaivatta ja huomaamatta - yrittämättä. Metsä vain on, se ei vaadi, ei pyydä, ei huuda, ei tuputa. Ei edes sieniään. Kun tuon rauhan kokemuksen yhdistää aistit (jokaisen) avoinna kulkemiseen ja siten ympäristön tarkkaan tarkkailuun ja hetkessä elämiseen, jota sienestys ehdottomasti vaatii, syntyy uskomaton mindfulness-sessio, jolle ei löydy vertaa.

Kyllä: olen sienihullu. Mykofiili. Jo keväällä hullunkiilto silmissään metsään suuntaava kumikenkäjalka, joka ei saa rauhaa, jos ei pääse sienimetsään. Ja joka sienimetsään päästessään kokee rauhan, joka ympäröi sielun, sydämen ja joka solunkolon.

Long Litt Woon: Minun sienipolkuni (Nemo 2018)

Eipä siis lainkaan ihme, että minun oli pakko saada sienestystä ja sen hoitavaa vaikutusta käsittelevä uutuuskirja käsiini melkein heti sen ilmestyttyä. Kyseessä on Long Litt Woonin Minun sienipolkuni - Sienestyksen parantava vaikutus (Nemo 2018). Kyseessä on Norjassa asuvan malesialaissyntyisen naisen kertomus siitä, kuinka hän pääsi yli miehensä äkillisen kuoleman aiheuttamasta romahduksesta sienestyksen avulla. Kyllä, sienillä tosiaan on ihmeellinen voima!

Kirjassa vuorottelevat surutyön kuvaukset ja sienestystietous. Nämä hätäisesti ajateltuna toisistaan täysin irralliset asiat nivoutuvat kirjassa yhteen ehyeksi, toisiaan täydentäväksi kokonaisudeksi; kuin sienen ja kasvin muodostama mykorritsa (eli sienijuuri) kuunaan! Surutyön kuvaukset koskettavat ja menetys riipaisee. Sienestyskokemukset ja sieni-info taas tarjoavat paljon tietoa - ja paljon samaistumispintaa  kaltaiselleni sienihullulle. Sienistä tietämätönkin saa kirjasta varmasti paljon irti, niin helppotajuisesti ja selkeästi asiat on esitetty.

Long Litt Woon: Minun sienipolkuni (Nemo 2018)

Sujuva kieli (osakiitos suomentaja Pirkko Talvio-Jaatiselle) ja rakenne, jossa surutyö ja sienestys vaihelevat, luovat kirjaan melkoisen imun. Kirjaa oli hyvin vaikea laskea käsistä. Luen vielä tämän sivun - no vielä tämän luvun. Toki se, että koin itse tarinaa lukiessani paljon samaistumista, ja koska rakastan sieniä ja sienestystä (vaikka olenkin vielä melko noviisi), vaikutti varmasti lukukokemukseeni tehden siitä erityisen voimakkaan. Oi, ja tuo kansi on niin kaunis!

Vaikka kirjassa onkin omakohtaisia kokemuksia ja kirjailija kertojana voimakkaasti läsnä, on kirjan kirjastoluokitus 59.4 Hoitomenetelmät, eli se on lääketieteen ja terveydenhoidon luokassa.

Tämä on kieleltään kevyt ja teemoiltaan voimakas kirja. Suosittelen tarttumaan, vaikkei sienestyksen makuun ole päässytkään. Kenties tämän kirjan myötä innostuu menemään metsään - korin kanssa tai ilman.

Tekijä: Long Litt Woon

Teos: Minun sienipolkuni - Sienestyksen parantava vaikutus (norjankielinen alkuteos: Stien tilbake til livet - Om sopp og sorg; suom. Pirkko Talvio-Jaatinen) 

Kustantaja: Nemo 2018

Sivuja: 336

Mistä: Kirjastosta

Helmet 2018

Ps. Kirjailuja on nyt myös YouTubessa! Luvassa puhetta mistäpä muusta kuin kirjoista!

- Viivi

Paula Havaste: Lumen armo (Vihat #4)

Sateensumuttamaa syyskuunloppua!

Paula Havaste: Lumen armo (Gummerus 2017)

Sain vihdoin, vuosi ensimmäisen osan lukemisesta, päätökseen Kerten pakomatkoista kertovan Paula Havasteen Vihat-sarjan. Täytyy sanoa, että Lumen armo (Gummerus 2017) osoittautui sarjan arvolle sopivaksi päätökseksi. Voimakkaan naisen pakomatkat päätyvät vihdoin takaisin oman maan mantereelle, takaisin ensimmäisen miehen, Larrin luo. Mutta paluu ei ole helppo, eikä pakeneminen ota loppuakseen. Mitä loppujen lopuksi paetaan enemmän - ulkopuolisia vihollisia vai itseään ja menneisyyttään?

Kolme lastaan hylännyt Kertte joutuu jatkuvasti kohtaamaan menneisyydessään tekemänsä virheet katsoessaan pientä tytärtään silmiin. Mutta joutuupa tämä kohtaamaan silmästä silmään myös vuosia takaperin hylkäämänsä perheen: veljensä, tyttärensä ja miehensä. Paluu kotiin on kaikkea muuta, kuin helppo, ja jännitteitä tarinassa riittää. Eipä ihme: itsekkyydellä on hintansa, jota joutuu maksamaan pitkään ja runsaiden korkojen kera.

Omien mörköjensä kanssa painimisen lisäksi Kertte joutuu useamman kerran silmätyksin miehensä menneisyyden mörököllien kanssa. Kuinka jatkaa siitä, mihin kaikki vuosia sitten jäi, kun välissä on tapahtunut liian paljon? Mistä löytyy armo, kun unohdus on mahdotonta?

Paula Havaste: Lumen armo (Gummerus 2017)

On mielenkiintoista pohtia, onko voimakas nainen kuitenkaan niin peloton ja vahva, kuin mitä kova ulkokuori antaa helposti ymmärtää. Vaikuttaa siltä, että Kertte onnistuu aina löytämään pakomatkoilleen oikeutuksen, ulkoisen pakon. Mutta onko pako lopulta pakollinen? Ovatko Kerten seikkailut loppujen lopuksi enemmän heikkouden, kuin vahvuuden osoituksia? Milloin on heikkoa liha, milloin entisessä kotituvassa on liian tukalaa menneisyyden virheiden kirkuessa joka nurkasta.

Vihat-sarja paranee mielestäni osa osalta, ja tämä viimeinen kruunaa koko sarjan upealla voimalla. On jännitystä, on toimintaa, on vauhtia ja sisäistä ja ulkoista myllerrystä, eikä aiempia kirjoja ajoittain vaivanneesta liiasta pysähtyneisyydestä ja toistosta ole tietoakaan. Romaanissa vaikutti olevan aiempaa vähemmän kansanuskon, kuten loitsujen ja taikojen kuvausta, ja sitä jäin kaipaamaan. Tarinassa mukana kulkevat vanhat laulut ja runot ovat kuitenkin hieno kuriositeetti. Tarina kulkee Kerten mukana jouhevasti, ja kieli on tuttua Havastetta; vaikeista teemoistaan huolimatta kirjaa on äärimmäisen miellyttävä lukea. Kuten olen aiemminkin sanonut: Havasteen lukeminen on kuin kotonaan olisi. Tätä kirjasarjaa tulee ikävä!

Aiempien Vihat-kirjojen arviot:
Tuulen vihat (#1)
Maan vihat (#2)
Veden vihat (#3)

Tekijä: Paula Havaste

Teos: Lumen armo (Vihat #4)

Kustantaja: Gummerus 2017

Sivuja: 455

Mistä: Kirjastosta

Helmet 2018 1. Kirjassa muutetaan

-Viivi 

Maria Susanna: Tämän maan pidot

Lyyristä keskiviikkoa!

Kirjablogin pitäminen on tutustuttanut minut runouteen, enkä voi olla kuin iloinen asiasta. Aiemmin luin runoja todella vähän, mutta blogin myötä olen uskaltautunut runojen pariin muutenkin kuin kirjoittajana; hauskaa sinällään, että kirjoittajana koen runouden omimmaksi kirjallisuudenlajiksi, mutta lukijana olen kokenut sen hyvinkin vieraaksi ja vieraannuttavaksi. Ehkä siksi, että runo voi olla mitä tahansa. Runoa pitää (osata) tulkita. Vai pitääkö?

Maria Susanna: Tämän maan pidot (Kulttuurivihkot 2017)

Sain jo noin vuosi sitten käsiini Maria Susannan (Susanna Poikela) runoteoksen Tämän maan pidot (Kulttuurivihkot 2017), mutta tartuin siihen vasta nyt. Turhaan minä arkailin: vastassa on sellaisia naisen sanoja, joihin on helppo uppoutua. Ne ovat runoja naiselta. Runoja miehelle. Runoja naiselta miehelle, joka on poissa ja joka on läsnä. Joka on kaikkialla, eikä missään. Joka vihastuttaa ja rakastuttaa, joka saa pyörittelemään vihasta kissanleluja ja pureskelee kypsänä omenanaan. Riivattu rakkaus, riivattu ollessaan ja riivattu mennessään.

"Ikkunakaiteen hylätyt hämähäkinseitit kieppuvat tuulessa.

Sateenpesät,

joihin kesäkuun aurinko tarttuu lämpöisin sormin,

näyttävät nyt pehmeiltä sukkanauhoilta.

Makaan sunnuntaipäivää sängyssä ja ajattelen,

miten ötökät oppivat nopeasti tuntemaan laiskaksi käyneet kotirouvat."

(s. 10)

Maria Susanna: Tämän maan pidot (Kulttuurivihkot 2017)

Viihdyin Maria Susannan runojen parissa. Asioita minussa tuli liikutetuksi. Ehkä jokin tuntui välillä vähän päälleliimatulta, irtonaiselta. Mutta paljon tuntui hyvin oivalletulta, oikein sanoitetulta. Rakkaudessaan riutuvan naisen murinalta ja huokailulta, parahtelulta ja hyrinältä.  Takakannessa sanotaan, että runoilija on suuntautunut erityisesi lavarunouteen. Eipä siis ihme! Nämä runot toimisivat ääneen lausuttuina vielä paremmin. Painetun runon lukijalla on tosin itsellään ihana valta päättää, mitkä kohdat henkäistään ilmoille tuskin kuuluvasti, mitkä karjaistaan ulos tuskan tummentamalla äänellä.

"Me osaamme hyvin vähän
välittää harmonioista."

(s.14)

Anna Ahmatova ja Jaan Kaplinski ovat saaneet itselleen omistetut runot. Kuinka paljon runoissa on heidän ääntään, en tiedä, mutta vahvoja äännähdyksiä ne ovat. Kokoelma on kokonaisuus, tarina tarinoista. Pala palalta muotoutuva aukkoinen kertomus aukkoisesta rakastamisesta. Kivusta, kaipuusta, onnenhäiveistä kuin hämähäkinseitit.

"Hänen miehuutensa kukkii
ja minä olen hänen puutarhassaan!"

(s. 15)

Värisevää, harmaata, aaltoilevaa, poukkoilevaa. Tyrskyjä ja näennäistyyneyttä. Sitähän se on se rakastaminen, eläminen. Sitä on tämä runoteos. Teatraalisuutta, dramaattisuutta. Yllätyksellisyyttä, täsmäiskuisuutta. Kokoelman runot ovat pääosin lyhyitä, napakoita iskuja, huokailuja. Silti, tai ehkä juuri siksi, minun piti palata niihin uudelleen. Ja uudelleen. Ja jokaisella lukukerralla koin jotakin uutta, erilaista. Nämä runot avautuvat hitaasti lukien, maistellen, äännellen. Ne vaativat aikansa ja tilansa. Ne paranevat jokaisella lukukerralla.

"Kaikki on niin kuin pitääkin.
Kaikki esineet ja asiat paikkansa löytäneinä
             sekaisin ja kadonneina."

(s.43)

Tekijä: Maria Susanna

Teos: Tämän maan pidot

Kustantaja: Kulttuurivihkot 2017

Sivuja: 55

Mistä: Arvostelukappale

Helmet 2018

-Viivi 

Riikka Ulanto: Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille?

Ihanaa syyskuista maanantaita (jos maanantaihin kyseinen, ihasteleva määre nyt sopii)!

Syksyn kiireet ovat verottaneet lukuaikaa, mutta se ei edes harmita: aloitin nimittäin kirjastoalan opinnot, eli yksi unelmani on himppusen verran lähempänä toteutumista. No, jonkin verran pieniä lukurakoja on onneksi löytynyt, ja näitä rakoja sopivat aivan loistavasti täyttämään minuuttinovellit.

Riikka Ulanto: Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille? (Aviador 2018)

Riikka Ulannon minuuttinovellikokoelma Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille (Aviador 2018) on vuonna 2016 Runo-Kaarina -palkinnon voittaneen kirjailijan kolmas teos, joka on kaikessa 90 sivun kompaktiudessaan onnistui olemaan aikamoisen rikas(t(utt)ava) lukukokemus. Minuuttinovellit ovat lyhyitä, pääosin alle sivun mittaisia pärähdyksiä, jotka lukaisee nopeasti, mutta joiden ääreen voi  (tai pitää) pysähtyä pitemmäksikin toviksi ihmettelemään: Mitä mä just luin?!

Tätä novellikokoelmaa kuvataan absurdiksi, ja sitä se tosiaan on. Yli hilseen heittää välillä niin, että pölisee, mutta kun välillä ymmärtää olla edes yrittämättä ymmärtää, näiden mininovellien lukeminen on hykerryttävän hauskaa ja viihdyttävää. Lisämaustetta sivuille tuo Marja-Terttu Vähäkankaan kummallisuuksia korostava kuvitus.

Novelleihin luotu henkilögalleria on rikas ja tapaukset niin erikoisia, että voisivat olla tottakin. On kuolemaantuomitun viimeinen ateria ja Roope Ankkaa kovin muistuttava vanhainkotiasukas, on enkeleitä katsomassa Aseman baari -tosi-tv-uusintaa ja nyrkkeihinsä turvautuvia Uuskansanrunouden kerhon jäseniä.

"Miehet hutki toisehensa, nainen kiljuihe perällä. Karttapallo harmonia, harmoni päin taulua. Taululainen liitusientä, sieni siitä otsikkohon. Otsaluusta vereslihaan, orvaskedestä kesimään."

(s. 68)

Riikka Ulanto: Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille? (Aviador 2018)

Ulannon minuuttirunojen parasta antia on ehdottomasti kieli, joka hakee luovuudessaan ja oivaltavuudessaan vertaistaan. Kummallista, kummastuttavaa, villiä ja kokeilevaa. On päihtymyslupapäiviä, kaakkoisolento, sanasäiläsohijoita ja valjuja aamutakkikeski-ikäisiä. On erilaisia kertojanääniä, on erilaisia kerronnanmuotoja ja -muodottomuuksia, on erilaisia tyylejä ja lukijassa paljon lumoutumista. Tämä kokoelma vaatii avoimen, kokeilunhaluisen mielen, mutta mielensä kannattaa tälle kyllä avartaa. Ihmeellistä (kielellistä) iloittelua!

"Minun mielestäni hän ei kuitenkaan menehtynyt epätoivoon vaan ihan vain erikoisuudentavoitteluun. Luhistui sisäänpäin kuin kuoleva aurinko."

(s. 11)

Tekijä: Riikka Ulanto (kuvitus: Marja-Terttu Vähäkangas)

Teos: Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille?

Kustantaja: Aviador 2018

Sivuja: 83

Mistä: Kirjastosta

Helmet 2018 9. Kirjan kansi on yksivärinen

-Viivi 

Ilona Partanen: Minä olen Sykkyrämyyrä!

Hyvää kansainvälistä lukutaitopäivää! Lukekaamme lapsille ja opettakaamme heidät taitaviksi lukijoiksi. 

Sain vähän aikaa sitten Sammakolta ihanan paketin, jossa oli aikuisten romaanin lisäksi aivan hykerryttävän hauskan niminen lastenkirja - nimittäin Ilona Partasen kauniskantinen Minä olen Sykkyrämyyrä! (Sammakko 2018).

Ilona Partanen: Minä olen Sykkyrämyyrä!

Sykkyrämyyrältä varastetaan kengät. Eikä hän ole ainoa. Niinpä tämä arka ja ujo otus tempaistaan mukaan Kärkäskäsin, Kurkikaulan ja muutaman muun kummallisen olion völjyyn etsimään rosvoa. Seikkailun jälkeen pienestä, itsestään epävarmasta, sykkyrälle sykkyröityneestä antisankarista kuoriutuukin sankari - ja ennen kaikkea ystävä. Opettavainen tarina on hieno ja kieli rikasta ja antoisaa aikuisenkin lukea. Etenkin omituisten otusten nimet ovat todella luovia: on tiruliruja, Oikkuoinas ja Lettililleri... Huumoriakin löytyy niin, että äitiäkin lukiessa nauratti. Pieru on parasta huumoria - ja joskus myös pelastus!

"HAH HAH HAA! Mikäs pierupasuunan paukuttaja meillä siellä on?" 

(s.35)

Sivuilla on sopivasti (eli sopivan vähän) tekstiä pienemmillekin lukijoille, ja tarina on selkeä seurata. Sivut ovat ihanan värikkäitä ja kadonneita kenkiä ja kaulahuiveja on hauska etsiä joka aukeamalta yhdessä lapsen kanssa.  Suurien sienien ja kasvien koristama satumaailma on visuaalisesti vaikuttava ja kaunis. Mutta mitä sanoa tuosta omituisten otusten kerhosta, eli kirjan sivuilla seikkailevista kummallisista hahmoista... Jopa aikuisraadin mielestä osa kirjan olioista on jopa vähän pelottavia. Hahmot ovat luovia ja persoonallisia, mutta aavistuksen liiankin omituisia.

Ilona Partanen: Minä olen Sykkyrämyyrä!

Minä olen Sykkyrämyyrä! -kirjasta huomaa, että sen tekijä on taitava kuvittaja, jolla on oma, tunnistettava ja persoonallinen tyylinsä. Tarina oli hauska ja sopii hyvin jo 3-4 -vuotiaan(/-lle) luettavaksi, mutta osa hahmoista oli vähän vieraannuttavia. Hieman ristiriitainen lukukokemus siis, mutta kuitenkin sellainen, johon tekee mieli palata uudestaankin etenkin katselemaan kaunista maailmaa, seuraamaan kehityskertomusta ja nauramaan pieruhuumorille.

Tekijä: Ilona Partanen

Teos: Minä olen Sykkyrämyyrä!

Kustantaja: Sammakko 2018

Sivuja: 50

Mistä: Arvostelukappale

-Viivi

JP Ahonen: Villimpi Pohjola #1 - #6

Kiitos kirjagramin törmäsin aivan mahtavaan sarjakuvasarjaan, jonka olen suorastaan ahnehtinut lukea. Aloin lukea sarjaa vähän hauskassa järjestyksessä aloittaen 3. albumista, mutta onneksi se ei menoa haitannut. Kyseessä on siis JP Ahosen Villimpi Pohjola, joka kertoo yliopisto-opiskelijakaveriporukasta, joka sekoilee läpi elämänsä luennolta ja baarireissulta toiseen. Sarjan kehitys on hienoa: hahmot tulevat kirja kirjalta yhä enemmän liki, teemat syvenevät, juonellisuus lisääntyy ja ronski huumori saa tarinan edetessä rinnalleen myös tummempia sävyjä.

Varoitus! Suuri koukuttumisvaara!

Pelinavaus: Villimpi Pohjola #1-2 (WSOY 2017)

JP Ahonen: Pelinavaus: Villimpi Pohjola #1-2

Pelinavaus-albumi sisältää strippejä sarjan 1. ja 2. albumista. Luin 2. albumin ennen tätä Pelinavausta, mutta tulin huomaamaan, että toisto ei juurikaan haitannut. Stripit eivät näet kertalukemalla kulu, vaan hykerryttävän hauskaa ikuisuusopiskelijahuumoria lukee mielellään uudelleenkin. Kirja koostuu siis sivun mittaisista pätkistä, joissa seurataan kaveriporukan baarireissuja, gradupainia ja haahuilua. Oivaltavaa ja oivallista!

JP Ahonen: Pelinavaus: Villimpi Pohjola #1-2

 

 Villimpi Pohjola #2 (Daily Hero Press 2009)

JP Ahonen: Villimpi Pohjola #2

Koska luin sarjan 3. osan ennen tätä 2. osaa, tulin ainakin huomaamaan, että alkupään albumeissa ei järjestyksellä juurikaan ole väliä - juttuun kyllä pääsee mukaan, vaikka mukaan hyppäisikin kesken kaiken. Tuttu vääräleukainen opiskelijahuumori jaksaa viihdyttää sivulta toiselle, ja albumi viihdytti ja hihitytti alusta loppuun. Selkeä piirrosjälki ihastuttaa, mutta välillä minulla meinasi olla ongelmia erottaa hahmoja toisistaan, sen verran yhdennäköisiä osa nais- ja mieshahmoista keskenään on.

Kypsyyskoe: Villimpi Pohjola #3 (Arktinen banaani 2011)

JP Ahonen: Kypsyyskoe: Villimpi Pohjola #3

Villimpi Pohjola -sarjan 3. osa Kypsyyskoe oli ensikosketukseni sarjaan, ja saatoin vain ihmetellä, miksi en ollut aiemmin törmännyt tähän hauskaan, oivaltavaan, hyvinkin suosittuun (eli jo kulttimaineeseen nousseeseen) sarjakuvaan. Kypsyyskoe on sukellus opiskelijaelämään sen kaikessa komeudessa - ja etenkin karmeudessa. En elä (enää) yliopisto-opiskelijan elämää, mutta samaistuttavuus on silti tämän sarjiksen ehdotonta suolaa lempeän, mutta nokkavan huumorin ollessa sitten sitä sokeria.

JP Ahonen: Kypsyyskoe: Villimpi Pohjola #3

Lapsus: Villimpi Pohjola #4 (Arktinen banaani 2014)

JP Ahonen: Lapsus: Villimpi Pohjola #4

Lapsus on aiempaa eheämpi kokonaisuus, ja kaveriporukan kehityksen ja kasvamisen (tai kehittymättömyyden ja taantumuksen) seuraaminen on suorastaan addiktoivaa. Huumori maustaa strippejä taattuun tyyliin, mutta kyllä tämä kirja onnistuu monesti myös koskettamaan syvällisemmillä teemoillaan. Itkun ja naurun ihana liitto - ah! Sarjakuvan kaveriporukka alkoi olla tämän kirjan myötä niin tuttu, että uumoilin vielä tulevaiosuudessa ikävöiväni heitä.

JP Ahonen: Lapsus: Villimpi Pohjola #4

Valomerkki: Villimpi Pohjola #5 (WSOY 2015)

JP Ahonen: Valomerkki: Villimpi Pohjola #5

Viides Villimpi Pohjola -albumi on entistä ehyempi ja juonellisempi kokonaisuus, joka seuraa sarjassa tutuksi tulleen kaveriporukan (jonka rivit tosin harvenevat aika-ajoin elämän loksahtaessa - toisilla heistä - eteenpäin) elämää yhä tiiviimmin ja monisäikeisemmin. Jokainen sivu on edelleen oma yksikkönsä, mutta sivut yhdessä muodostavat tarinan, jossa melkeinpä jokaiselle on tarttumapintaa. On tuttua biletystä, deittailua ja haahuilua, mutta on myös kuluttavaa pikkulapsiarkea ja vielä kuluttavampaa haaveilua siitä, kipeää mustasukkaisuutta ja kuumeista työnhakua. Kirjassa kuvattu elämän suunnittelemattomuus, ajoittainen päämäärättömyys ja sattumanvaraisuus kiehtoo ja paradoksaalisuus naurattaa (Ennen valmistumista on paniikki saada paperit kouraan, mutta valmistumisen jälkeen iskevätkin gradun jälkeinen masennus ja työelämäpaineet) - sillä sitähän tämä aina on.

JP Ahonen: Valomerkki: Villimpi Pohjola #5

Irtiotto: Villimpi Pohjola #6 (WSOY 2018)

JP Ahonen: Irtiotto: Villimpi Pohjola #6

Uunituore Irtiotto on viimeisin Villimpi Pohjola -kirja, mutta toivon mukaan ei todellakaan viimeinen. Visuaalisesti Irtiotto on ehdottomasti sarjan kaunein, suorastaan upea kirja, jota on nautinto ihan vain katsellakin. Ruskeavoittoisuus on saanut rinnalleen värejä ja valoa. Painopiste on siirtynyt yhä enemmän juonivetoisuuteen päin, ja huumorikin on vähän hienovaraisempaa, kuin aiemmissa albumeissa. Sarja on kehittynyt henkilöhahmojen (ja kenties tekijänsäkin) rinnalla eikä mielestäni yhtään huonompaan suuntaan. Toki, jos odottaa saavansa kunnon naurut jokaiselta sivulta, kuten alkupään Villimpi Pohjola -kirjosta, saattaa pettyä; jotkut stripit kun ovat koskettavia, suorastaan riipaisevia. Opiskelijahörhöilystä kohti "aikuisempaa" elantoa. Naurettavinta antia itselleni olivat kohtaukset nolojen vanhempien kanssa, samaistuttavinta pikkulapsiarjen kuvaukset (miten Anni onkin ihan kuin oma lapseni?!) ja ehdottomasti koskettavinta lapsettomuuden kuvaukset. Oivaltavaa, kokeilevaa, uutta ja vanhaa, samaistuttavaa, hihityttävää ja itkettävää. Muusa ja Ukko, Otto, Verneri, Minna ja Jouni, Rontti, Anna ja Anni - teitä tulee ikävä.

Edellisen ja tämän uusimman kirjan välissä oli peräti 3 vuotta. Minulla on vain yksi toive: eihän seuraavaa osaa tarvitse odottaa yhtä kauan?!

JP Ahonen: Irtiotto: Villimpi Pohjola #6

- Viivi

Essi Ihonen: Ainoa taivas

Kirpeää syyskuuta!

Luvassa on lyhykäinen kirja-arvostelu Essi Ihosen nuortenromaanista Ainoa taivas (WSOY 2018), joka onkin melkoisen vaikuttava esikoiskirja.

Essi Ihonen: Ainoa taivas

Ainoa taivas on kipeän kepeä kertomus nuoresta Ainosta, joka herää huomaamaan, että kaikki hänelle opetettu, kaikki tuttu, kaikki ympärillä oleva sotii häntä itseään vastaan. Romaani on kurkistus siihen, millaista on erkaantua tiukasta ja tiiviistä uskonnollisesta yhteisöstä, ja sitä kautta myös omasta perheestä. Millaista on, kun elämältä katoaa pala palalta tuttu, joskin kuristava, tukahduttava ja ahdistava pohja? Millaista on kiskaista omat juurensa irti hivuttamalla tappavasta maaperästä, ja etsiä oma paikkansa maassa yksilönä?

Identiteetin, minän ja oman äänen hankala hakeminen on tämän kasvutarinan aiheista suurin. Vanhan ja uuden rajalla keikkuminen, haparointi ja epäröinti piirtävät nuoren Ainon elämän murroskohdalle hailakat ääriviivat. Ahtaan uskonnollisen yhteisön ilmapiiri luo tarinalle ahdistavan taustan ja aihe on raskas, mutta kieli kuljettaa tarinaa eteenpäin kepeästi ja sujuvasti. Ainon nuori ääni on kaikessa naiiviudessaan ja epävarmuudessaan aidon tuntuinen ja piirtää esille inhimillisen, itsensä ja ympäristönsä kanssa kipuilevan, mutta rohkean nuoren naisen. Tarina on uskottava, ja ihmekö tuo: kirjailija itse on kasvanut esikoislestadiolaisessa perheessä.

Essi Ihonen: Ainoa taivas

Ainoa taivas on hieno kehityskertomus, jonka ahmin vetävän kerronnan ansiosta (turhankin) nopeasti. Kirja on määritelty nuorten kirjaksi, mutta kyllä siitä nautti kovasti tällainen (ikänsä puolesta) aikuinenkin!

Tekijä: Essi Ihonen

Teos: Ainoa taivas

Kustantaja: WSOY 2018

Sivuja: 239

Mistä: Kirjastosta

Helmet 2018 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

-Viivi 

Paula Havaste: Veden vihat (Vihat #3)

Havasteen kirjoilla jatketaan!

Paula Havasteen Pronssitähti (lue arvostelu tästä) muistutti minua taas siitä, miksi olen suorastaan rakastanut kyseisen kirjailijan romaaneja. Siksipä päätinkin Pronssitähden jälkeen lukea jo vuosi sitten aloittamani Vihat-sarjan loppuun. Ensimmäinen ja toinen osa (lue arvostelu Tuulen vihoista tästä ja Maan vihoista tästä) olivat kelpo luettavaa, mutta lukukokemus kärsi ajoittain turhasta toistosta ja liiasta ennalta-arvattavuudesta. Siksi tartuin Veden vihoihin (Gummerus 2016) hieman ristiriitaisissa fiiliksissä: Vihat-sarjan alku ei herättänyt suurempia intohimoja, mutta Pronssitähti puolestaan ihastutti suuresti - kuinkahan Veden vihat uppoaisi?

Paula Havaste: Pronssitähti

Liekö syynä ajan kuluminen, lukijan mielentilan vaihtuminen vai kirjallisen tyylin muuttuminen, mutta Veden vihat ylitti odotukseni huikeasti! Kipakan Kerten taival jatkuu Tokholmista 1100-luvun Koluvaniin (eli Tallinnaan), rikkaan kauppamiehen Osmin tupaan tämän naiseksi, eikä kuitenkaan - kauppias kun on enemmän kuin läheisessä suhteessa kauppakumppaninsa kanssa (homosuhde löytyy muuten myös Pronssitähdestä).

Siinä missä etenkin Tuulen vihat tutustuttaa lukijan tappuraiseen, kylmäänkin nuoreen naiseen, on Veden vihojen Kertte paljon aiempaa pehmeämpi nainen. Voimaa hänessä on edelleenkin, luonnetta ja sisua löytyy, mutta näyttää siltä, että jokaisen osan myötä päähenkilön särmät hioutuvat yhä sileämmiksi. Hahmo kehittyy ja muuttuu - ja aivan ymmärrettävästi: Kerten elämä on aikamoista myllerrystä, joten olisi ihme, jos elämä ja kokemukset eivät tämän henkilöön vaikuttaisi.

Suurin asia, joka on Kertteen vaikuttanut, on äitiys. Äitiys nouseekin Veden vihoissa kantavaksi teemaksi, samoin kuin luopuminen ja uhraukset. Mikä on onnen hinta?

Paula Havaste: Veden vihat

Lallin ja piispa Henrikin legendasta alkunsa saanut Kerten tarina on otteessaan pitävä seikkailukertomus, joka paranee osa osalta. Historiatietous kasvaa Veden vihoja lukiessa, ja kaukaisten esi-isien arkinen elämä (jos Kerten elämää nyt arkiseksi voi hyvällä tahdollakaan luonnehtia) tulee tutuksi: lutikoita löytyy joka nurkasta ja täitä päästä, lapset pestään kun pestään, ja kolme tusinaa ihmisiä yhdessä paikassa on suorastaan kansanryntäys. Dialogia ajoittain värittävä eestin kieli on hauska lisä tarinaan.

Kansanperinteiden ja kansanuskon kuvaus on ehdottomasti kirjan suola, ja itselleni kohokohdaksi nousivatkin kuvaukset pirtanauhan teosta; tuntui, kuin esiäidit olisivat ottaneet minua kädestä kiinni, sillä olen itsekin opetellut kutomaan nauhaa pirran avulla. Huomasin myös arjen taikauskon tarttuvan kovin helposti kirjan sivuilta omaankin elämääni: oliko tuo musta sulka maassa jokin merkki, mitä tuo linnunlaulu enteilee, pitäisiköhän minunkin viedä osa sienisadosta kiitokseksi metsän väelle kannon päälle? (En tiedä pitikö viedä, mutta vein...)

Kahden ensimmäisen Vihat-kirjan jälkeen en ollut liian innokas tarttumaan kolmanteen. Mutta onneksi tartuin! Havasteen tekstissä on kummaa taikaa, lämpöä, joka tuudittaa syleilyynsä, vaikka tapahtumat ovatkin dramaattisia ja teemat synkeitä.

Viimeinen osa, Lumen armo, odottaa!

Tekijä: Paula Havaste

Teos: Veden vihat (Vihat #3)

Kustantaja: Gummerus 2016

Sivuja: 392

Mistä: Kirjastosta

Helmet 2018 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta

-Viivi 

Paula Havaste: Pronssitähti (Vilja ja Villem #1)

Tuulenvireenraikasta syksyn alkua!

Yli neljä kuukautta on kulunut edellisestä blogipostauksestani, ja noihin neljään kuukauteen on mahtunut aikamoisen synkkiä säveliä aina loppuunpalamisesta ahdistukseen ja romahduksesta masennukseen. Ei siis mikään helpoin kesä, eikä siis myöskään mikään ihme, että blogi sai suosiolla jäädä tauolle - etenkin, kun se aiheutti keväällä minulle todella paljon stressiä ja paineita. Nyt syksyn korvilla olen pikku hiljaa kokeillut taas lukemista ja myös kirja-arvostelujen tekemistä Instagramin puolella. Leppoisasti, rauhallisesti, paineettomasti. Toivottavasti saan jatkettua samaa linjaa! Tuntuu, kuin kokeilisin nyt jäätä varovasti varpaillani: ritiseekö, kestääkö, uskallanko ottaa askeleen, vai humahdanko takaisin suorittamisen hyiseen syleilyyn?

Paula Havaste: Pronssitähti

Yksi romahduksesta seuranneen lukujumin selättäjistä oli kirjasyksyn uutuus, Paula Havasteen Pronssitähti (Gummerus 2018). Havasteen Vihat-sarjan kaksi ensimmäistä osaa eivät saaneet minua aivan yhtä haltioihini (lue arvostelut tästä ja tästä), kuin Lapinmaa-sarja aikoinaan, mutta voin kuitenkin sanoa, että Havaste on yksi lempikirjailijoistani. Siksi tartuinkin uutuuskirjaan innoissani, varmana siitä, että tulisin kirjasta nauttimaan. Samaan aikaan olin kuitenkin hieman huolissani, sillä siinä missä aiemmin lukemani Havasteen kirjat sijoittuvat kaukaiseen, mystiseen historiaan, Pronssitähti kertookin 1940-luvun lopun Neuvosto-Virosta.

Onneksi huoleni oli turha, sillä Pronssitähdessä on siinäkin Havasteelle tunnusomainen, minuun vetoava lämmin, taianomainen tunnelma. Kirja on kompakti kurkistus neuvostoajan Viroon, murrosaikaan, jossa vanha kiellettiin väkivalloin ja uusi todellisuus pakotettiin omaksumaan. Murros, muutos, pelko, salaisuudet, muistot. Sikailu, vodka, luokkaerot, krapula, koneisto. Ajankuva on aika stereotyyppinen, mutta kenties myös ihan korrekti. Havasteen romaaneista tuttua taikauskoa on ripoteltu nuoren Viljan myötä pitkin tarinaa, ja niinikään kirjailijalle tunnusomaisia vahvoja naishahmojakin löytyi kaksin kappalein Viljan ja Anna-tädin muodossa. Vaikka romaani periaatteessa kertookin Viljan miehen Villemin matkasta Tallinnaan noutamaan kunniamerkkiä, jonka tämä sai runokilpailun voiton johdosta, niin hömelö nuori mies jää kirjassa sivuosaan. Pääosaa esittävät niin miehiä hiljaa ja vakaasti kannattelevat naishahmot kuin murroskin. Ja mehiläiset.

En ole häpeäkseni juurikaan tutustunut Virosta kertovaan kirjallisuuteen, mutta sujuvakielinen, imuvoimainenkin Pronssitähti sai minut kiinnostumaan aiheesta. Kirja muistutti myös tarttumaan Havasteen aiempiin teoksiin, ja niinpä vieressäni odotteleekin Vihat-sarjan kolmas osa Veden vihat (Gummerus 2016). Pronssitähti on isoista teemoistaan huolimatta kepeä, kaunis tarina. Tuntuu, että ainesta olisi ollut enempäänkin, pidempään teokseen. Pronssitähti on aika kompakti paketti, mutta toisaalta virkistävä sellainen!

Tekijä: Paula Havaste

Teos: Pronssitähti (Vilja ja Villem #1)

Kustantaja: Gummerus 2018

Sivuja: 208

Mistä: Kirjastosta

Helmet 2018 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

-Viivi 

PP: Saako silittää?

Hyvää alkanutta lukuviikkoa! 

Edellisen postauksen Rikki-romaani oli sen verran tunteikas luettava, että se vaati vastapainoksi jotakin täysin erilaista (mutta oliko niin erilaista sittenkään...). Siksipä päätin tarttua pieneen keltaiseen kirjaan, jossa on muistilapuille piirrettyjä yhden ruudun (sarja-)kuvia à la PP eli tuttavallisemmin Pieruperse. Kuten jo taiteilijan nimestä voi kenties päätellä, Saako silittää? (Atena 2017) sisältää huumoria, joka on niin huonoa, että on jo nerokasta.

Törmäsin Pieruperseeseen Instagramissa vasta ihan vähän aikaa sitten, ja ensimmäinen reaktioni oli ilahtunut hölmistys: Mitä kummaa olen missannut?! Onneksi tilanne on tullut sittemmin korjattua niin Insta-selailun kuin tämän kirjankin myötä. Suurin osa kirjan kuvista on muuten aiemmin julkaisemattomia, mistä ehdottomasti plussaa!

Mistä sitten oikein on kyse? PP:n Instagram-tili varmasti puhuu parhaiten itse puolestaan, mutta voinhan toki yrittää luonnehtia tätä muistilappusarjakuvaa: törkeää, mustaa ja vielä mustempaa huumoria, oivaltavaa ja nerokasta kritiikkiä. Se on juuri sitä suuresti ihailemaani "saako tälle edes nauraa" -settiä, joka haastaa lukijaansa ja puskee yli hyvän maun rajojen niin että ryskyy. Huumori on taitolaji, todettakoon kuluneesti, ja PP on kyllä törkeydessään sen yhdenlainen mestari. Stereotypioilla leikkiminen, karikatyyrit, yllättäminen ja hätkähdyttäminen - kerrassaan ala-arvoista ja siksi juuri niin mainiota.

Pieruperseen muistilappuja voi toki lukea hyvinkin aivottomasti, ja nauraa niille silti, mutta parhaiten mielestäni PP:tä lukee ajatuksen kanssa. Mitä siellä törkeiden heittojen, kakkahuumorin, porilaisvitsien ja mauttomuuksien takana oikein on? No, ei välttämättä aina mitään, mutta usein sieltä löytyy napakkaa yhteiskuntakritiikkiä ja surullisia (nykyajan) ilmiöitä pöydälle nostettuina ja mustekynällä alleviivattuina: rasismi, misogynia, lapsen itsetunnon tuhoavat aikuiset, käsittämättömät kasvatusmallit, mielenterveysongelmat, sairas maailma... Vai onko se nyt sairas, vai maailma vain sellaisena, kuin se on. Tutuiksi tulevat useammat toistuvasti sarjiksissa esiintyvät hahmot, kuten käsittämättömän törkeä mummo, Tiinan elosteleva mies, hienostelevat lokit, rehtori, joka joutuu näkemään ties millaisia lapsia ja etenkin vanhempia, sekä pojallensa naisvihaa opettava isukki.

Niin, siitä aiemmin mainitsemastani erilaisuudesta/samankaltaisuudesta: kuten Reija Gladin Rikki-romaanissa, myös PP:n sarjakuvissa on lapsia, jotka joutuvat elämään ja kasvamaan ihan käsittämättömässä maailmassa, ihan älyttömien aikuisten ympäröimänä. Mustavalkoista ja korosteista? Kyllä. Mutta myös totta. Paljon on Pieruperseellä myös mielenterveyttä (sen rakoilua) sivuavia muistilappukuvia, jotka nekin naurattavat oikeastaan juuri osuvuutensa vuoksi. Tarkkasilmäistä yhteiskunnan tarkastelua! 

Itkunauru (ilosta ja surusta) tekee joskus oikein hyvää, ja musta huumori, joka nostaa framille isoja kysymyksiä ja monenlaisia tunteita, on todella toimiva keino kyseenalaistaa asioita. Pipot joutavatkin nyt kevään myötä pois päästä, ainakin jos ne kiristävät liikaa. 

PP: Saako silittää? (Atena 2017)

Tekijä: PP

Teos: Saako silittää?

Kustantaja: Atena 2017

Sivuja: 128

Mistä: Arvostelukappale

Sarjakuvahaaste 2018

-Viivi 

Reija Glad: Rikki

On siis kevät - mutta soikoon se duurissa!

Tavaramarkkinoiden Kevät-hitin tapaan mollissa soi syvälle sieluuni koskettanut Reija Gladin pienoisromaani Rikki (Robustos 2017), kirja, joka käsittelee synkin sävelin mielen järkkymistä, köyhyyttä, alkoholismia ja elämää hiljenevässä maaseutuyhteisössä. Tämä Gladin esikoisromaani on voittanut Robustoksen pienoisromaanikilpailun kolmannen sijan vuonna 2015, ja minunkin lukukokemusrankingissa tämä nousee ehdottomasti korkealle (vaikka kaikenlaista paremmuusjärjestysten laatimista pyrinkin välttämään, koska se on liki mahdotonta).

"Säästän tämän ajan ja kaikki asiat. Säästän hetket, säästän nyrkit oven läpi ja lapsivetiset pikkuhousut säästän. Sieviä värejä säästän silmät täyteen, laitan kämmenkuoppiin pusuja."

(s. 40)

Rikki on luotaantyöntävä ja todella puoleensavetävä. Tarina on rankka kertomus lapsuudesta rikkinäisten aikuisten ympäröimänä - kohti omaa (rikkinäistä) aikuisuutta. Kaunis, lyyrinen kieli vetää ahmimaan tarinaa, jota ei toisaalta haluaisi lukea, josta ei haluaisi tietää mitään. Alkoholi rikkoo perheen, isä haahuilee ja häipyy, äidin mieli on rikkoutunut, ympäristö jaksaa tuomita muttei auttaa. Kaiken keskellä pyristelee kolmen poikasen tiivis joukko. Eeva, Niko ja Paula osoittavat, millainen ihmeellinen kyky lapsilla on selviytyä mistä vain, sopeutua millaiseen elämään tahansa - vaikka eihän muuta mahdollisuutta kai olekaan.

"On myöhä ja yö on nostanut kastetta kaiken päälle. Äiti juoksee alasti kaurapellossa, sen jalat painuu märkään multaan. Sillä on päässä häähuntu ja kesäsumu mekkona."

(s. 12)

Reija Glad: Rikki (Robustos 2017)



"Yritän keskittyä yhteen ajatukseen kerrallaan. Ajatella sen pois. Niitä tulee aina lisää. Ne kimpoilevat niin nopeasti. Kaadan vettä itkun päälle. Kylmää vettä kylmässä saunassa. Pienet ovat jo puhdistuneet. Menivät pesään unille. Minä kaadan päälleni koko yön painon."

(s. 55)

Osa kirjan viehätyksestä on ehdottomasti sen kertojissa, joista jokainen tuo omaa syvyyttään ja omia puoliaan tragediaan. Kaikkitietävä kertoja toteaa asioiden laidan, aikuinen Paula valottaa, mitä rikkinäisen perheen lapsista tulee isoina. Äidin ääni on oleellinen lisä tarinaan; ilman kurkistusta maahan lytätyn kaunosielun mieleen hänet olisi niin kovin helppo tuomita. Liian helppo. Tarinan kiehtovinta antia on ehdottomasti eniten äänessä ollut kertoja, joka yllätti, kiehtoi, kummastutti ja sai rakastumaan itseensä: me-kertoja, joka summaa lasten ajatukset yhdeksi runollisen kauniiksi, samaistuttavaksi kokemukseksi. "Me lapset" -kertoja korostaa sitä tiiviyttä, sitä tiivistä kollektiivia, joka perheen lasten on ollut selviytymisensä vuoksi pakko solmia. Samalla se summaa kokonaisen lama-ajan lasten sukupolvikokemuksen, hullun maailman lasten, avioerolasten ja rikkinäisten vanhempien lasten kokemuksen. Todella vaikuttavaa!

"Niko potkii lunta pois niin kesä tulee äkkiä."

(s. 29)

Kirjan kieli on kaunista: etenkin äidin luvut ovat runoutta. Me-kertojan kielessä on mielestäni aivan äärimmäisen hienosti tavoitettu lapsen mieli ja lapsen kieli, joka on toisaalta naiivia ja toisaalta niin lyyrisen kaunista ja oivaltavaa, että ihan vihloo. Lapsen ajatus on runoutta. Raju ja rujo tarina pehmenee sopivasti hienon kielen ansiosta, ja vaikka riveilläkin on paljon luettavaa ja sulateltavaa on sitä ainakin toinen moinen rivien välissä - asioita, joita lapsi ei ymmärrä, ja ymmärtää kuitenkin. Maailmassa on inhottavia asioita, ihmiset tekevät inhottavia asioita. Kuinka niistä voikin kirjoittaa näin koskettavan kauniisti!

Kun yksilöiden välille on kasattu liikaa muistettavaa ja etenkin liikaa unohdettavaa, niiden muodostaman yksikön yhteen hitsautuneet saumat rikkoutuvat räsähtäen, eikä niitä saa enää sovitettua yhteen. Vaikeneminen ja kieltäminen on siunaus ja kirous, unohtaa voi ja ei kuitenkaan. Rikkinäiset aikuiset kasvattavat rikkinäisiä aikuisia. Rikkinäisen maailman lapset ovat rikki.

"On oman elämän anarkiaa selviytyä järjissään kaiken hulluuden keskellä. Eikä Eeva ajattele Saaraa, vaan muita ihmisiä ja muiden ihmisten hulluutta. Koko maailma on nyrjähtänyt."

(s. 80)

Tekijä: Reija Glad

Teos: Rikki

Kustantaja: Robustos 2017

Sivuja: 93

Mistä: Arvostelukappale

Helmet 2018 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

-Viivi

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Livakkaa loppuviikon alkua!

Blogista aiheutuneen stressin myötä (aikapula, tekemättömät arviot...) päätin jättää bloggaamisen vähän vähemmälle. Siksi päätinkin, että tästä kirjasta en blogipostausta tee. Lukukokemuksesta syntyi kuitenkin niin valtaisan miellyttävä, että pakkohan minun on jotakin kirjasta tänne blogiinkin kirjoittaa. Ja kyllä, ehkä osansa lukukokemukseen toi se vapautuneisuus ja stressittömyys, mikä syntyi, kun päätin lukea vaan, miettimättä blogia ja sitä mitä kirjasta sanoa laisinkaan.

Zinaida Lindénin Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Into 2017) on odotellut lainakirjojen kasassa vuoroaan jo hyvän aikaa, mutta jokin kumma sai minut pidättäytymään viemästä kirjaa takaisin kirjastoon lukemattomana. Jokin kumma sai minut haluamaan pitää kirjan hyllyssäni vielä hetkisen. Siellä aikansa kuiskailtuaan tämä novellikokoelma sai lopulta vuoronsa, ja tästä olen äärimmäisen tyytyväinen: muodostuihan lukukokemuksesta yksi merkittävin pitkiin aikoihin.

Minulla ei ole antaa mitään hienoja, jäsenneltyjä ajatuksia Appelsiineista, koska päätin vain lukea sen kummempia pohtimatta. No, eihän se ihan onnistunut, joten tässä muutama hassu hajatelma:

Lokaali - globaali - glokaali. Guroobarizeeshon. Ihmiset ovat levittäytyneet ympäri maailmaa, mutta ovat silti toisiaan hämmästyttävän liki. Eyjafjallajökull - Fukushima - Utøya.  Suurkatastrofit vavisuttavat ihmisiä kaikkialla, maailman laidoilla,  vaikuttavat omalla tavallaan jokaisen elämään. Kokemukset ovat uniikkeja ja jaettuja yhtä aikaa. Yhden novellin päähenkilö on toisen novellin sivuhenkilö. Jokainen on oman elämänsä päähenkilö ja muiden elämien sivuhenkilö.

Mitä me toisistamme tiedämme? Mitä me tiedämme, ja mitä luulemme tietävämme? Mitä toiset tietävät meistä? Tietämättömyys lisää tuskaa enemmän kuin tieto. Tietämättömyys kasvattaa sellaisia lapsia, kuin ennakkoluulot, syrjintä, pelko, viha ja katkeruus. Kyse ei aina ole (vaikkakin voi olla) kulttuurieroista tai yhteisen äidinkielen puuttumisesta, oi ei tosiaan! Joskus muukalainen asuu saman katon alla. Joskus katsoo jopa peilistä.

Vähäeleisyys, ilmaisuvoima, nyanssit, melankolia, persoonat ja yksilöt. Lindén on onnistunut luomaan omanlaisensa (silti aina melko surumielisen) tunnelman jokaiseen novelliin. Henkilöt ovat aitoja, inhimillisiä, järkkyviä ja joskus vähän järkyttäviäkin. Ja usein, globaalissa maailmassa, ihmisten ympäröiminä, niin pirun yksin.

Kielen (propseja suomentaja Jaana Nikulalle) ja tarinoiden imu oli valtaisa. Pitkästä aikaa luin kirjaa, jota en meinannut millään päästää käsistäni. Tarinoita oli ahmittava ahmimatta, hotkien ja nautiskellen, pohtien ja pureskellen. Kaunista, oivaltavaa, haikeaa, hyrisyttävää, nautinnollista. Suosittelen.

Ja propseista puheenollen: Jaana Nikula voitti tänään Mikael Agricola -palkinnon Appelsiinien ja Johanna Holmströmin Sielujen saaren (Otava 2017) suomennoksesta. Sattuipas tämä postaus  nyt oivalliseen saumaan (ja vannon, että täysin sattumalta). Ja täytyy sanoa, että ihailtavaa työtä. Siis: wau ja onnea!

Tekijä: Zinaida Lindén

Teos: Rakkaus kolmeen appelsiiniin (ruotsinkielinen alkuteos: Valenciana; suom. Jaana Nikula) 

Kustantaja: Into 2017

Sivuja: 210

Mistä: Kirjastosta

Helmet 2018 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

- Viivi