Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti

Moi!

Vielä muutama viikko sitten olin ehdottoman varma siitä, että sarjakuvat eivät ole minua varten. Vielä viikko sitten olin sitä mieltä, että vaikka yhden sarjakuvakirjan luinkin (ja melkoisen luinkin: Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet), tapaa siitä ei ainakaan tulisi. Ja tässä sitä sitten ollaan: kirjoittamassa arviota toisesta sarjakuvateoksesta, samalla kunluettavien kirjojen alati kasvavassa pinossa majailee nyt myös useampi sarjakuvakirja. Elämä on jännää! Kiitos (kiitos tosiaan, sillä uusiin kirjallisuudenlajeihin tutustuminen on pelkkää plussaa) tästä sangen yhtäkkiä nousseesta sarjisinnostelusta kuuluu ihanalle bookstagram-yhteisölle (eli siis tyypeille, jotka julkaisevat Instagramissa kirjakuvia ja -arvosteluja), joka on hypettänyt erinäisiä sarjiksia sillä intensiteetillä, että pakkohan se on itsekin ollut hypätä kelkkaan mukaan.

Yksi jo jonkin aikaa Instagramissa hypetetyistä sarjakuvateoksista on Sarah Andersenin Aikuisuus on myytti (Sammakko 2017). Olen aina jälkijunassa, se minulle jollakin verukkeella sallittakoon, ja isoin hype on varmaan jo väistynyt muiden kiinnostavien uutuuksien tieltä, mutta hei: kyllä vanhatkin kirjat (siis onhan muutaman kuukauden vanha kirja jo vanha, kuka sellaista enää muistelee) ansaitsevat huomiota, joten tässä vähän lisää hehkutusta!

Aikuisuus on myytti on mainio, näpäkkä kokoelma Sarah's Scribbles -sarjakuvastrippejä, jotka olivat itselleni monilta osin niin samaistuttavia, etten voinut lukiessani muuta kuin nauraa. Ääneen. Se on mielestäni oikein hyvä merkki -vaikka en toki sano, että kaikki hyvät kirjat naurattaisivat, tai että kirjan tulisi naurattaa, ollakseen hyvä. Mutta Aikuisuus on myytti on hyvä juuri huumorinsa takia! Selkeä, naiivikin piirrosjälki miellyttää kovasti silmääni, ja tukee hyvin, ah, niin samaistuttavia elämän pikkumomenttien kuvauksia!

Aikuisuus on myytti on keveitä strippejä parikymppisen naisen elämästä, parisuhteista, ulkonäöstä, töistä, harrastuksista, introversiasta, vuorovaikutuksesta ja paljon, paljon muusta. Hykerryttävät otteet elämästä vetoavat varmasti etenkin nuoriin naisiin (jos nyt näin rankasti kategorisoidaan), mutta kyllä nämä sarjakuvat repivät muistakin naurunhörähdyksiä irti (testattu miehellä ja vanhemmalla naisihmisellä - terveisiä äitille, ja anteeksi, että käytin sanaa vanha!). Sarah Andersenin piirroksissa on paljon tarttumapintaa melkeinpä jokaisen elämään, ja pienet hauskat, usein surkuhupaisatkin huomiot arjesta ovat nimenomaan tämän kokoelman suola ja sokeri ja muutkin mausteet. Nam! 

Suosittelen tätä etenkin introverteille, ujoille ja itsestään epävarmoille ihmisyksilöille, joilla on kyky nauraa itselleen. Koska sehän se näissä sarjakuvissa eniten naurattaa - se, että stripit voisivat olla suoraan omasta elämästä reväistyjä. Aikuisuus on myytti on ihana ja söpö pieni välipalakirja niille, jotka ovat vähän hukassa elämänsä ja aikuisuuden kanssa. Ja täytyy sanoa, että olen ihan samaa mieltä kirjan otsikon kanssa: aikuisuus on pelkkä myytti; sitä on ihan turha odotella saapuvaksi - ainakaan omalle kohdalleni.

Tekijä: Sarah Andersen
Teos: Aikuisuus on myytti - "Sarah's Scribbles" -kokoelma (englanninkielinen alkuteos: Adulthood is a Myth: A "Sarah's Scribbles" Collection 2016; suom. Aura Nurmi)
Kustantaja: Sammakko 2017
Sivuja: 109
Mistä: Kirjastosta

Helmet 2018 16. Kirjassa luetaan kirjaa

Sarjakuvahaaste 2018

-Viivi 

Lasten lauantai #1

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Koska meillä luetaan sattuneesta syystä aika lailla lastenkirjoja, olen jo jonkin aikaa postaillut Instagramiin miniarvioita lastenkirjoista. Mikko Mallikkaan arvion jälkeen täällä blogissa lastenkirjojen käsittely on unohtunut, mutta koska lastenkirjat ovat tärkeitä ja lapsille lukeminen avain elinikäiseen lukuharrastukseen, päätin alkaa koota lastenkirjakokemuksia tänne bloginkin puolelle. Lastenkirjat ansaitsevat huomiota!

Ajattelin siis aloittaa uuden (ensimmäisen) juttusarjan, Lasten lauantain, jossa aina postailen miniarvioita muutamista lastenkirjoista, joita olemme kolmevuotiaan taaperoherran kanssa lukeneet.

Tytti Issakainen, Kaisa Häkkinen, Maisa Tonteri & Pekka Rahkonen: A sanoi Agricola (Lasten Keskus 2017)

A sanoi Agricola olikin mielenkiintoinen tuttavuus tällaiselle kieltä rakastavalle ihmiselle. Koska tekstiä ja asiaa on sangen paljon, pelkäsin aluksi, että kolmevuotias hulivili ei jaksaisi keskittyä tarinaan, mutta toisin kävi! Isommille lukijoille kirja tarjoaa viihdyttävän kurkistuksen Mikael Agricolan tarinaan ja suomen kirjakielen historiaan; etenkin Agricolan aikaiset, nykyisinkin käytössä olevat sanat viehättävät kovin. Hauska, selkeähkö kuvitus takaa sen, että pienempikin lukija saa tarinasta iloa irti. Kirjan lopussa itse sadun jälkeen on vielä tiiviimpi historiapläjäys, jonka senkin luin pojalleni, vaikka se onkin isommille lukijoille tarkoitettu (koska itseäni kiinnosti kovasti lukea, ja ajattelin iskeä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: iltasatu pojalle ja kiinnostavaa infoa itselleni). Ehkä vähän vanhempi lapsi olisi saanut kirjasta enemmän, mutta kyllä kolmevuotiaskin tästä kirjasta piti.

Réka Király: Pieni suuri tarina ystävyydestä (Etana editions 2017)

Pieni suuri kirja ystävyydestä on nimensä mukaisesti näpsäkän kokoinen kirja ystävyydestä, peloista ja ihanien tyyppien voimasta. Tekstiä on sopivasti pienemmällekin lukijalle, ja äiti iloitsi suuresti söpöstä kuvituksesta! Mainio tuttavuus!

Zdenek Miler & Katerina Miler: Myyrä ja kala (Krtek a rybka; Tammi 2011/2013; suom. Kirsti Siraste)

Aivan erityisen kauniisti kuvitettu lastenkirja. Täyteläiset sävyt viehättivät meillä niin isoa kuin pienempääkin lukijaa. Ihanan turvallisessa maailmassa perhosetkin hymyilevät. Myös tarina on ihanan turvallinen: paha saa palkkansa, mutta kenellekään ei käy pahasti. Taaperokin tykkäsi!

(Niin ja sori, en osannut kirjoittaa erityismerkkejä, joita kirjailijoiden nimissä on...)

Tässä oli ensimmäinen Lasten lauantai, muttei todellakaan viimeinen!
Lue lapselle.

- Viivi

Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet

Törmäsin kerran YouTubessa erääseen todella pysäyttävään kommenttiin: "Tää on internet, täällähän saa sanoo mitä vaan." 

Olen huolestunut. 

Todella. 

Tekijä: Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo
Teos: Vihan ja inhon internet
Kustantaja: Kosmos 2017
Sivuja: 147
Mistä: Kirjastosta

Helmet 2018 24. Surullinen kirja

Sarjakuvahaaste 2018

Tuomas Kaila: Lähettiläät

Tammikuunloppuiset terveiset!

Uupuilu (siis uupuneena oleminen) jatkuu, ja arki koettaa viedä kaiken käsillä olevan ajan - ja onnistuukin vielä hyvin. Siksipä blogi ja käsittelyvuorossa ollut teos ovat saaneet odotella otollista hetkeä. Teos on kyllä myös vaatinut vähän ja vähän enemmänkin sulattelua, enkä tiedä oikein vieläkään, mitä sanoa. Mutta eihän se välttämättä huono asia ole ollenkaan.

Sain Tuomas Kailan Lähettiläät (Kulttuurivihkot 2017) pdf-muotoisena kustantajalta, aivan kuten aiemmin arvioimani Johan Alénin Alukseni, kirkas -runoteoksenkin. Lähettiläät ei tosin ole runoteos, vaan takakantta lainatakseni "sysimustan humoristista lyhytproosaa, jossa keskiöön nousee maailmalla heiluvien diplomaattien nyrjähtänyt, päänsisäinen maailma". Huumori on vaikea laji - sysimusta eritoten - joten täytyy myöntää, että teokseen tarttuminen hieman arvelutti. Jälkikäteen tämä tarttuminen (aka lukeminen) kylläkin lähinnä hykerryttää: hyvä, että tämä novellikokoelma tuli luettua!

Pituutensa puolesta suurin osa Lähettiläiden novelleista on välipaloja: maksimissaan muutaman sivun mittaisia tarinoita diplomaattien ja muidenkin maahanmuuttajien maailmasta. Mutta koska nimenomaan ollaan maahanmuuton, yhteiskunnan, eriarvoisuuden, kulttuurien ja uskontojen kimpussa, on kyseessä kaikkea muuta, kuin kevyt kattaus välipaloja. Kieltämättä "yhteiskunnallinen kirjallisuus" (mitä se nyt sitten ikinä onkaan) on minulle sangen vieras laji, eikä Lähettiläät päästänyt minua siksi(-kään) helpolla, mutta oli oikeastaan ihan hauskaa vaihtelua haastaa itseään haastavalla tekstillä. Mukavuusalueelta pois hyppääminen on aika pirun antoisaa, vaikka sanattomuus vähän vaivaakin.

"Nyt kun oltiin eurooppalaisten kesken ja hiukan maistissa, herroista oli hauskaa kusta komeassa kaaressa päivän mittaan lausumiensa korulauseiden päälle."

(s.17)

Kuten jo sanoin, Lähettiläät käsittelee aikamoisen isoja aiheita sarkasmin ja satiirin avulla. Kukaan tai mikään ei oikeastaan säästy ryöpytykseltä, vaan kulttuurit, ihmiset ja etenkin arvomaailmat pannaan polvilleen, potkaistaan munille ja nauretaan päälle. Groteskia, mutta toimii. Alussa lukeminen takkuili vähän väliä sen takia, että jumituin miettimään, pitäisikö minun paheksua lukemaani, mutta jossain välissä ymmärsin, että se olisi aivan turhaa, ja annoin tekstin imaista mukaansa. Lukeminen takkuili myös sen takia, että jumituin pohtimaan, pitäisikö minun paheksua itseäni, kun hykertelin (ja nauroin jopa ääneen) nasautuksille, jotka ovat hyvinkin arveluttavia, mutta silloin muistutin itseäni siitä, että satiirille nauraminen ei ole huono asia, jos vain suinkin ymmärtää, että vitsailun kohde on rivien välissä tai peilin kääntöpuolella, ei itse mustassa valkoisella.

Rasismi, kolonianismi, seksuaalinen hyväksikäyttö, alistaminen ja ihmiskauppa, rikollisuus, kulttuurinen, kielellinen, yhteiskunnallinen ja sukupuolinen eriarvoisuus, yhteiskunnan harmailla alueilla keikkuminen ym. ovat vaikeita aiheita, ja niiden käsittely on riskaabeliakin. Stereotypioilla leikkiminen ja yhteiskunnallisten rakenteiden kärjistetty maalailu on vaikea laji. Riskaabeliudesta ja vaikeudesta huolimatta koen, että Kaila on onnistunut Lähettiläissä sanomaan sanottavansa (jos nyt tulkitsen tarkoitusperät oikein, tulkintahan on aina tulkintaa). Aiheiden käsittely ei ole kaunista, vaan suorastaan vähäeleisen poleemista, karua, mutta se vetää. Se vetää etenkin kielen vuoksi. Vaikka välillä teki mieli jättää kirja kesken, en yksinkertaisesti pystynyt. Jouduin välillä jopa hillitsemään itseäni, etten hotkisi novelleja, sillä niiden välissä tulee mielestäni hengähtää ja pureskella lukemaansa rauhassa. Ja täytyy sanoa, että itselleni ehdottomasti hienoimmaksi novelliksi kohosi muita novelleja huomattavasti pidempi valkovenäläisten tarina (novellithan on muuten hauskasti nimetty päähenkilöiden kotivaltioiden lipuilla) - lukisinkin mielelläni Kailalta myös pitempää proosatekstiä.

"Burma on laboratorio, jossa Kiina, tietorikas kulttuurikansa, tutkii pintaan noussutta kuohua kuin Pasteur. Silmät sirrissä (no pun intended) he kirjaavat kaikki mullistuksen muuttujat ylös, hiivan, sokerin ja pieneliöiden määrän."

(s.86)

Taitavan kertojan taika on siinä, että kielen saa tuntumaan tavattoman vaivattomalta. Sanoisin, että Kaila on taitava kertoja, jonka teksti ei turhia krumeluureja sisällä, eikä niitä kaipaakaan. Silti se sisältää hauskoja oivalluksia, hiottuja lauseita ja itseäni suuresti ilahduttavaa nasautteluhuumoria. Kombo toimii etenkin, kun aiheisto on niin sangen synkkää ja välillä jopa kuvottavaa, että sen käsittely oikeastaan jopa vaatii huumoria ja kepeyttä, jotta lukukokemus ei olisi liian raskas ja luotaantyöntävä. Toki tämä soljuvan kielen, huumorin ja (välillä itselleni liiankin) rankkojen aiheiden kombinaatio on toisaalta myös haastava, vaikeakin, eikä se ihan aina toimikaan, mutta kaiken kaikkiaan päällimmäiseksi fiilikseksi minulle jäi tästä teoksesta ilahtunut sanattomuus: kaikesta en ehkä nauttinut, mutta paljosta pidin.

Tekijä: Tuomas Kaila
Teos: Lähettiläät
Kustantaja: Kulttuurivihkot 2017
Sivuja: 102
Mistä: Kustantajalta

Helmet 2018  17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

-Viivi

Helmi Kekkonen: Vieraat

Blogissa on ollut taas jo päälle viikon ajan hiljaista, ja julkaisutahti saattaa lähiaikoina pysyäkin vähän hitaampana. Tiedän, että blogin kasvattaminen vaatii kovaa työtä, ja hurjaa julkaisutahtia, mutta onneksi heräsin huomaamaan, että on tärkeämpiäkin asioita, kuin menestyminen. Oma jaksaminen on ollut kortilla, ja rakkaista harrastuksista, lukemisesta ja kirjoittamisesta, on meinannut tulla suorittamista. Siksi  minun onkin nyt aika keskittyä omaan hyvinvointiini, energian keräämiseen ja uuden elämänasenteen opetteluun (myös kirjojen avulla - tietysti!). Tämä siis tarkoittaa jatkossakin sitä, että julkaisen kirja-arvosteluja vielä harvemmin, kuin aiemmin (eli todella harvoin ainakin nykysomemittapuulla). Mutta pysykää mukanani, lukijat, blogi ei katoa minnekään, vaan jatkan sen kirjoittamista jaksamiseni mukaan. Tämä on kuitenkin yksi suuri ilon tuoja elämässäni, ja iloa olen taas etsimässäkin.

Mutta mennäänpäs nyt minusta itse pääosan esittäjiin, eli kirjoihin, ja tämänkertaiseen arvioon, joka otsikon mukaisesti on siis Helmi Kekkosen romaanista Vieraat (Siltala 2016). Kyseessä on sangen näpäkän kokoinen (alle 200 sivua) teos, jonka mielestäni erityisen kauniin ja herkän kannen (jonka on loihtinut Elina Warsta) alta paljastuukin aika kouriintuntuva kokoelma yhteen nivoutuvia ihmiskohtaloita. En osannut odottaa ihan sitä mitä sain, mutta sainkin parempaa, kuin osasin ollenkaan odottaa. Keveä kansikuva sai odottamaan keveää luettavaa (en juurikaan tutustunut kirjaan enkä sen arvosteluihin ennen lukemista), ja onhan teksti soljuvaa ja höyhenenkevyttä, mutta se kertoo aika tummanpuhuvia tarinoita. Kansi sopii oikeastaan kirjan teemoihinkin täydellisesti: mikään/kukaan ei ole sitä, miltä aluksi näyttää, tai miksi sitä luulet.

"---mitä jumalauta täällä oikein tapahtuu---"

(s.19)

Vieraat on episodiromaani, eli se koostuu useasta erillisestä tarinasta, jotka muodostavat yhden moniäänisen kokonaisuuden. Tässä romaanissa yhdistävä elementti on illallinen, johon jokainen päähenkilöistä on kutsuttu (mutta johon kaikki suinkaan eivät osallistu). Jokainen luku on siis eri henkilön näkökulmasta kerrottu hetki elämästä ennen juhlaa. Illallinen on ikään kuin kliimaksi, johon kaikki tähtää - tai ei tähtää. Episodirakenteen vaarana on liika irrallisuus, mutta mielestäni Vieraat on eheä kokonaisuus - etenkin koska kantavat teemat kieppuvat mukana koko romaanin läpi. 

Omassa lukukokemuksessani romaanin tärkeimmäksi teemaksi nousi vanhemmuus, jota käsitellään eri henkilöiden kautta eri tavoin ja hyvinkin eri näkökulmista. Vanhemmuutta ja lapsi-vanhempisuhdetta käsitellään niin suoraan kuin välillisestikin, niin lapsen kuin vanhemmankin näkökulmasta.  Vauvan ja aikuisen lapsen vanhemmat saavat äänen, äänen saavat niin rakastetut kuin hylätytkin lapset. Adoptio, yksinhuoltajuus, lapsettomuus ja myös lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö pääsevät kukin vuorollaan esille. Kenties kirjan esimerkit vanhemmuudesta ovat vähän äärimmäisyyksiin vedettyjä, mutta nuo äärimmäisyydet kuitenkin toimivat hyvin muodostaen taustan kaikelle tapahtuvalle - jylisevän taustavoiman kaikelle, mikä pinnan alla kuplii (ja siellä sitä tosiaan kuplii!).

"He olivat minun vanhempani, ainoat ja oikeat, vaikka sitä olikin mahdoton hyväksyä."

(s.134)

Pinnan alla kihisee jokaisella henkilöllä ja jokaisen pariskunnan välillä niin, että jossain välissä vähän tuskastuttaakin: eikö kenelläkään koskaan mene hyvin, miksi kaikki on ihan vinksallaan? Erityisen riipivää on lapsihaaveiden kariseminen kuvaus. Erityisen kaunista taas on nuoren yksinhuoltajaäidin suuri onni pienestä lapsestaan. Tuohon väliin mahtuukin sitten aikalailla koko tunteiden kirjo, joka tuntea Vieraita lukiessa. Mitä kihisevään pinnan aluseen tulee, heräsin jossain välissä huomaamaan, että enemmän kuin illallisvieraita, ovat kirjan henkilöt vieraita toisilleen, outoja, täysin tuntemattomia, vaikka periaatteessa läheisimpiä - lapsia, vanhempia, sisaruksia, puolisoita... Aukot täyttyvät tarinan edetessä, mutta vain lukijalle. Toisilleen nuo ihmiset säilyvät täysin mysteereinä, ja voivat siksi(kin) huonosti.

Kirja kuulostaa paljon raskaammalta kuin onkaan. Sillä kieli - se on niin kevyttä, kaunista ja vaivattomasti eteenpäin soljuvaa, että rankkakaan aihe ei vaikuta liian rankalta kohdata. Lataus kasvoi lukiessani pikku hiljaa niin, että yhtäkkiä vain huomasin olevani kyyneliin asti liikutettu, ja ihmettelin, että mitä oikein tapahtui. (Kevyen kielen ja rankan aiheen yhdistelmästä tuli mieleen taannoin arvostelemani ja myös kovasti ihastelemani Pertti Lassilan Kesän kerran mentyä (Teos 2017).) Yhdistelmä on vähän petollinen, mutta ah, niin koukuttava!

"---kukaan ei ole häntä niin lähellä ja hänestä niin kaukana kuin äiti."

(s.26)

Kaiken kaikkiaan Vieraat on kirja, jonka lukemisesta nautin suuresti, ja jota myös piti aikansa pureskella ja pohtia. Kuten jo aiemmin tuumasin, asioiden käsittely on aika kärjistettyä ja alleviivattua - välillä jopa stereotyyppistä, mutta ei kuitenkaan häiritsevällä tavalla. Kun pieni romaani antaa äänen usealle henkilölle, on selvää, että hahmoihin ei pääse tutustumaan kovinkaan syvällisesti ja kokonaisvaltaisesti - että jää paljon aukkoja, joita ei täytetä. Koin kuitenkin, että sain tietää tarpeeksi - tietyistä asioista, joihin fokus oli keskitetty (eli lähinnä ihmissuhteista: parisuhteista ja lapsi-vanhempikuvioista, ja siitä, miten lapsuutta kannetaan mukana läpi elämän) paljon ja toisista ei mitään - joten itse en kokenut jääneitä aukkoja mitenkään häiritseviksi, enkä päähenkilöiden määrää liialliseksi. Päin vastoin moniäänisyys takaa rikkaan lukukokemuksen, josta nautin ja jonka muistan varmasti pitkään.

Tekijä: Helmi Kekkonen
Teos: Vieraat
Kustantaja: Siltala 2016
Sivuja: 191
Mistä: Kirjastosta

Helmet 2018 19. haastekohta: Kirja käsittelee vanhemmuutta

-Viivi

Johan Alén: Alukseni, kirkas

Ihanaa, onnellista uutta vuotta kaikille!

Olin nyt todella epäammattimainen epäammattilainen, enkä kirjoittanut erikseen minkäänlaista postausta, joka olisi nivonut yhteen kirjavuoteni 2017. Teenkin sen nopsaan tässä: löysin vihdoin ja viimein oman tapani blogata ja kirjoittaa, löysin kauan kadoksissa olleen kirjojen ja lukemisen ilon, löysin bookstagrammauksen ja löysin niin pirun paljon kirjoja, sellaisia jotka onneksi luin, ja sellaisia jotka haluan lukea. Vuoden 2018 lukuharrastustani sävyttää ja ilostuttaa Helmet-lukuhaaste, johon osallistun ensimmäistä kertaa. Lisää tästä projektista omalta sivultaan.

Ja sitten asiaan, eli vuoden ensimmäisen arvostelun pariin. Kyseessä onkin ensimmäinen runokirja-arvostelu, joten uusi blogivuosi alkaa uudella aluevaltauksella! Sain jo jokin aika sitten kolme pdf-versiota kustannustoiminnan aloittaneen Kulttuurivihkot-lehden julkaisemista teoksista, joista yksi oli nyt käsittelyssä oleva Johan Alénin Alukseni, kirkas -runokirja (Kulttuurivihkot 2017). Takakansi lupaa kosmista matkaa, joka voi saada heikompaa huimaamaan. Ja toden totta, olipa aikamoinen matka.

Teos jakaantuu 4 osaan, joista jokainen on tyyliltään erilainen. Runojen teemat syleilevät niin lintuja ja puita, kuin hiukkasia ja  tähtien välejäkin - ja vähän muitakin välejä, mutta siitä myöhemmin lisää. Mitään helppoa runoutta tämä ei ole, vaan ainakin omalla kohdallani vaati aika monta lukukertaa, uusintaa, peruutuksia ja jopa perheenvälisen kollektiivisen analysointisession (taide yhdistää), ennen kuin aloin saada edes heikkoa otetta siitä, mitä näillä runoilla on oikein tahdottu sanoa. Ja sieltähän se löytyi: parisuhde, rakkaus. Nainen. Kaiken takana on nainen - tähtienkin, kuun ja planeettojen, jääkarhujen, itsetehtyjen oravien ja talojen.

Kielellä ja kielillä leikkiminen, sanoilla ja sanomatta jättämisellä leikittely, kielikuvilla häivyttäminen on tunnusomaista useimmille teoksen runoille. Ja täytyy sanoa, että sen verran etäännyttäviä etenkin alkupuolen runot olivat, etten saanut aluksi niistä mitään otetta. Kuvaavaa lienee, että edellämainitun kollektiivisen analyysisession lopputulema oli se, että miespuolinen henkilö oivalsi runojen sanoman (toki koska tulkinnalle on paljon tilaa, voivat tulkinnatkin olla erilaisia) - naisen, parisuhteen, rakkauden. Vaikean rakkauden. Onko kyse sitten runojen vahvasti miehisestä lähestymistavasta, vai pelkästä sattumasta, että juuri mieshenkilölle runot avautuivat, mene ja tiedä.

Miesnäkökulmasta naisnäkökulmaan (maskuliinivinkkelistä luonnollisesti katsottuna), jota väläytelläänkin sitten Alkukseni, kirkas -teoksen neljännessä (ja viimeisessä) osiossa niin räävittömän konkreettisesti ja jopa rumasti, että ensimmäisellä lukukerralla saattaa herkimmillä lukijoilla loksahtaa leukaluu sijoiltaan, tai ainakin pipon resori alkaa kiristellä pahemman kerran. Vittu-sanan viljelystä (ja puhetavasta ylipäätään eräiden runojen kohdalla) tulee mieleen lähinnä lapsi, joka rankuttaa kirosanaa ihan vain saadakseen kuulijassaan aikaan reaktion, ja nähdäkseen, millainen se reaktio on. Herää kysymys: miksi? Ehkä se on juuri Aléninkin tarkoitus: kohahduttaa, havahduttaa, hämmentää, kertoa jostakin kauniista niin rumasti kuin mahdollista. Katsoa, mitä tapahtuu. Minulla ei ole tarvetta kokeilla lukijoitteni leukaluita, joten en laita tähän näytettä kyseisistä runoista.

On Alénin teoksessa kirjoitettu kauniista asioista myös kauniisti:

Synnyit aalloista kuin nainen
Ensimmäisen meren vaahdosta sinut keräsi aurinko
Toisen päivän kuumuudessa sinua viilensi pilvi
Kun olit valmis, löysin sinut ja tulit syliini
Mahtavampana kuin meri ja kuumempana kuin hiekka
Vilvoittavampaa hetkeä en ole tuntenut
Kuin sinun tuulesi hiekan päällä 
(s.32)

Kauniit ja ymmärrettävät välähdykset eivät auttaneet kokonaisuuden kanssa, vaan päällimmäisenä Alukseni, kirkas -runoteoksesta minulle jäi vain paljon ihmetystä ja kummastusta, hämmenystä ja jopa aavistus närkästystä. Tämä oli aika vaikeaa runoutta minulle; ei vain auennut tämä matka kotiplaneetalta avaruuteen - ja naisen tykö. En päässyt mukaan avaruusmatkalle, vaan tipahdin mustiin aukkoihin.

Tekijä: Johan Alén
Teos: Alukseni, kirkas
Kustantaja: Kulttuurivihkot 2017
Sivuja: 51
Mistä: Kustantajalta

Helmet 2018 2. haastekohta: Kotimainen runoteos

-Viivi