Milly Johnson: Kirsikoita ja joulun taikaa

Kaipasin, tapani mukaan, joulun alla jotain kevyttä joulukuuntelemista. Viime vuonna kuuntelin läpi Noita Nokinenän joulunajan kuunnelmat (heh, Nokinenää alkaa olla ikävä!). Tänä vuonna päätin ottaa kuunteluun jonkun uudemman jouluromaanin, joita on ilmestynyt tänäkin vuonna useampi kappale. 

Päädyin ensin kuuntelemaan Amanda Hellbergin Krinoliinijoulua (suom. Nina Mäki-Kihniä), mutta jouduin luopumaan siitä muutaman luvun jälkeen. Kirjan tarina ei oikein ilmaissut mukaansa, enkä oikein osannut nauttia suomennoksestakaan; ruotsin "kola"-sanaa ei oltu käännetty kotoisemmaksi "toffeeksi", ja "polkagrisar" oli suomennettu "polkapossuiksi", vaikka possuja nämä piparminttukaramellit eivät suomeksi yleensä taida olla.

Päätin sitten vaihtaa kirjaa, ja aloin kuunnella Milly Johnsonin romaania Kirsikoita ja joulun taikaa (2021; I Wish It Could Be Christmas Every Day; suom. Ullamarja Kankaanranta; lukija Anna-Riikka Rajanen). Siinäpä sitä olikin sitten jouluviihdettä kerrakseen!

Romaanissa kuusi ihmistä, kolme seuruetta, pelastautuu hirvittävästä lumimyräkästä suljettuun yorkshireläiseen majataloon joulun ajaksi. Suljetussa tilassa, lumen saartamina ja kännykät mykkinä porukka tutustuu toisiinsa ja hitsautuu yhteen ennätysvauhdissa. Joulun vieton lisäksi setvitään toki sitten omia ja toisten parisuhdesotkuja - ja jahkataan niiden kanssa. Muutamassa päivässä ainakin melkein kaikki ongelmat on ratkottu ja ihmisinä kasvettu niin, että vauhti hirvittää.

Johnsonin luomat hahmot ovat persooniltaan ihanan keskeneräisiä (vaikkakin aika karrikoituja), mutta fyysisiltä ominaisuuksiltaan hämmentävän täydellisiä: naiset ovat kauniita, siroja ja laihoja (ja se on alleviivatun hieno asia), miehet ovat raamikkaita ja komeita. Suurin osa hahmoista on kovan lapsuuden ja nuoruuden kokeneita, jollain tavoin traumatisoituneita, vanhempiensa tavalla tai toisella hylkäämiä. Melkein kaikki hahmot ovat varakkaita, rahakkaita, merkkitietoisia, snobbaileviakin (kyllä, hienoin ystävyyden tai kiitollisuuden osoitus on antaa/saada lahjaksi Versacen kello tai Chanelin laukku).

Tarinan lopusta löytyy sitä suomenkielisen laitoksen nimen lupailemaa joulun taikaakin. Romaani olisi toiminut mielestäni hyvin ilman tuota yliluonnollista ulottuvuutta. Toisaalta se ei myöskään tuntunut aivan turhaltakaan, vaan sopi kirjan tyyliin ihan passelisti - jouluna, jos joskus, voi uskoa magiaan.

Äänikirjan lukija on toki tärkeässä roolissa. Mielestäni heleä-ääninen Anna-Riikka Rajanen sopii hommaan vallan mainiosti, mutta muutaman vieraamman sanan äänneasu olisi kannattanut tarkistaa ennen lukemista, näistä nyt esimerkkinä "Liberace", joka oli äännetty hauskan englantilaisittain.

No, pienestä nurinasta huolimatta voin sanoa kuitenkin nauttineeni kepeästä jouluviihteestä, jota Kirsikoita ja joulun taikaa tarjoaa yllin kyllin. Keveydestä huolimatta on tarinaan kauhottu hankaliakin teemoja runsain (liiallisin?) mitoin, eli ihan pelkkää imellystä romaani ei ole. Eihän se vuoden paras lukukokemus ollut, mutta se oli juuri sitä, mitä kaipasinkin tähän väliin.

Tekijä: Milly Johnson (suom. Ullamarja Kankaanranta; äänikirjan lukija Anna-Riikka Rajanen)

Teos: Kirsikoita ja joulun taikaa (I Wish It Could Be Christmas Every Day)

Kustantaja: Bazar 2021 (2020)

Sivuja: 384 (äänikirja 11 t. 56 min.)

- Viivi

Katri Kirkkopelto: Mollin joulu

Katri Kirkkopellon ihastuttavan Molli-sarjan uusimassa, jo 12. osassa Mollin joulu (Lasten Keskus 2022), asioista usein hieman pihalla oleva Molli-otus törmää ensimmäistä kertaa elämässään jouluun - tai joulun käsitteeseen. Kaverit Sisu ja Suttu touhottavat joulun tulosta niin, että eivät hoksaa pysähtyä selittämään asiaa sen tarkemmin pöllämystyneelle karvapallerolle. Molli, tapansa mukaan, tarttuu kuitenkin tuumasta toimeen ja alkaa itsekin valmistautua joulun (tai siis Joulun) saapumiseen. Kukahan se on?!

Mollin jouluvalmistelut ovat hellyttävästi "vähän sinne päin", mutta mitäpä muuta sitä voisikaan odottaa, kun toimii kavereiden kiireessä heittelemien vinkkien varassa. Tästä tosin löysin yhden epäjohdonmukaisuuden: kukaan ei kehottanut Mollia kirjoittamaan joulukortteja, mutta sellaisia mörriäinen kuitenkin alkoi kirjoittaa - tutun omintakeisella tyylillään.

Olisin tosin suonut kirjaan vielä enemmän ajatusta siitä, että kiireen ja paniikin sijaan tärkeintä joulussa on kuitenkin pysähtyminen ja yhdessäolo - nyt ajatus jäi ehkä vähän puolitiehen. 

Kaiken kaikkiaan upeasti kuvitettu ja lämpimällä huumorilla päähenkilöään kohteleva Mollin joulu on ihastuttava tarina jouluun valmistautumisesta. Sen runsaan ja yksityiskohtaisen kuvituksen ja hihityttävänntekstin ääreen on ilo pysähtyä niin ison kuin pienenkin.

Tekijä: Katri Kirkkopelto 

Teos: Mollin joulu

Kustantaja: Lasten Keskus 2022

Sivuja: 34

- Viivi

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Tämän vuoden yhdeksi mieleenpainuvimmista lukukokemuksista kohoaa Leena Parkkisen romaani Neiti Steinin keittäjätär (Otava 2022). Kyseessä on historiallinen romaani, johon tarttuessani en tiennyt (= muistanut) ollenkaan, mitä olisi tuleva.

Romaanissa kulkee rinnakkain kaksi tasoa, kaksi aikaa, kaksi paikkaa: Parainen vuoden 1920 tienoilla ja Pariisi toisen maailmansodan korvilla. Näitä kahta paikkaa yhdistää yksi nainen, Margit, palvelustyttö ja keittäjätär. Paraisilla Margit on huonoista perheoloista perheelleen rahaa tienaamaan lähtenyt tyttöpolo. Pariisissa Margit on neiti Gertrude Steinin ja tämän naisystävä Alice B. Toklasin keittäjätär.

Jos olisin (ollut) sen verran sivistynyt, että olisin tiennyt, kuka oli Gertrude Stein (tai Alice B. Toklas), olisin heti alusta alkaen tiennyt lukevani faktafiktiota, tarkemmin elämäkerta-/biofiktiota. Mutta en tiennyt. Vaikkakin: Picasson, Hemingwayn ja kumppaneiden namedroppailu sai epäilemään, josko tarinalla sittenkin olisi todellisuuspohjaa - muuten se olisi ollut turhan huteralla pohjalla. Luin kirjan kuitenkin tarkoituksella loppuun ilman googlausta, mikä oli mielestäni ihan oiva ratkaisu: näin minun ei tarvinnut jatkuvasti pohtia toden ja keksityn suhdetta, kuten yleensä tapaan tehdä faktafiktiota lukiessani.

Kuten jo sanottua, kirjassa kulkevat rinnakkain, vuorotellen, kaksi aikaa ja paikkaa. Keskiössä, mutta kuitenkin aina syrjässä, on Margot. Paraisten aikaa avaa kirjeidensä kautta Margotin palveluspaikan puutarhuri. Pariisissa äänessä on kumppaninsa taustavoimana puurtanut Alice B. Toklas. Pala palalta ja luku luvulta Margotin elämäntarina avautuu. Samalla avautuu kokonaisen kansankerroksen elämäntarina - palvelijoiden, palvelevien naisten, hiljaiset, vaiennetut äänet.

Kirjan arvioissa osa lukijoista on sitä mieltä, että Margotin (keksitty) traaginenkin tarina on turha. Ja kyllä, minunkin mielestäni kirjaksi olisi riittänyt jo neitien Stein ja Toklas suhteen kuvaus. Mutta toisaalta: Margotin tarina tuo kirjaan perspektiiviä, sen jännite on kirsikka kakun päällä.

Parkkisen kirja on kirja näkymättömän töiden tekijöistä; oodi niille naisille, joiden työpanoksen näkee vasta sitten, kun se uupuu. Niille, jotka mahdollistavat muiden loistamisen, menestymisen, keskittymisen työhön ja taiteeseen. Niille, jotka tekevät sitä työkseen, ja niille, jotka palvelevat perheitään ja rakkaitaan, "ruuan ja mukavuuksien tarjoajia". Naisille, jotka palvelevat toisia elääkseen - vaimona, tyttärinä, kumppaneina, palkollisina... Joita ilman maailma ei olisi pyörinyt, klassikkoteoksia ei olisi kirjoitettu ja maita johdettu. (En tiedä, puhuisinko preesensissä vai menneessä aikamuodossa.)

Samalla romaanin hiljaiset puurtajat, kodinhoitajat, taloustöiden tekijät, Margot ja Alice, ovat niitä, jotka onnistuvat repäisemään itsensä irti vanhasta ottamaan oman elämän haltuunsa, olemaan uskomattoman itsenäisiä aikana, jolloin omasta elämästään päättävä nainen oli outolintu. Ja toki on myös Gertrude Stein, sukupuolirajoja aikansa mittapuulla rajustikin rikkonut kirjailija, joka löysi Pariisista paikkansa yhdessä Alicensa kanssa.

On Neiti Steinin keittäjätär myös romaani rakkaudesta - naisten välisestä, silti usein epätasa-arvoisesta.

"Rakkaus on hemmottelua," minä kirjoitin. "Vain harvalla on siihen varaa. ---" (s. 229)

Parkkisen uutuus on ilahduttava sekoitus vetävää juonta ja syviä ajatuksia. Sen ajankuva on uskottava; Parainen ja Pariisi avautuvat todentuntuisina miljöinä. Tarina yksi kerrallaan avautuvine solmuineen ja kiristyvine jännitteineen (toisaalta Paraisten traagiset tapahtumat ja toisaalta Pariisissa sodan edellä kiristyvä ilmapiiri) on koukuttava ja kiehtova. Kaiken yllä leijuu ihastuttavien ruokien tuoksu.

Tästä kirjasta voisi - ja pitäisi - sanoa niin paljon, mutta kaikkea en osaa edes sanoittaa.

Tekijä: Leena Parkkinen 

Teos: Neiti Steinin keittäjätär 

Kustantaja: Otava 2022

Sivuja: 464

Psst! Instan puolelta löytyy arvonta: https://www.instagram.com/p/Cl1GIazN0xo/?igshid=YmMyMTA2M2Y=

- Viivi

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2022: luukku 3

Kirjabloggaajien perinteisen joulukalenterin tämän vuoden kolmas luukku on myös Lasten lauantai!

Edellinen luukku löytyy Kirjasähkökäyrä-blogista.

Seuraava luukku löytyy Amman lukuhetki -blogista.

Joulukalenterin kaikki osallistujat löytyvät ensimmäisen luukun takaa Ankin kirjablogista.

Joulukalenterin organisoinnista ja visuaalisesta ilmeestä on vastannut Niina Yöpöydän kirjat -blogista.

Sirkka Knuutila (kirj.) & Olga Badulina: Rosmariini ja kadonnut lumiukko

Rosmariini ja kadonnut lumiukko (Avain 2022) on uunituore, jouluinen satukirja, jonka on kirjoittanut Sirkka Knuutila ja kuvittanut Olga Badulina. 

Kyseessä on kolmas Rosmariini-tonttutytöstä kertova kirja; sarjan ensimmäinenkin osa, Rosmariini ja joulun taika, on ilmestynyt jo tovi sitten, vuonna 2007, Kolibrin kustantamana ja Taru Castrénin kuvittamana. Toinen osa, Rosmariini ja valkoinen joulu, ilmestyi viime vuonna. Sarjan ensimmäinen osa on minulta lukematta, mutta toisen osan nautiskelin viime joulun alla. Ainakin nämä kaksi viimeisintä ovat  jatkoa toisilleen, vaikka itsenäisinä satuina toimivatkin.

Rosmariini on perheensä toiseksi nuorimmainen vesa, joka on ikäisekseen erityisen neuvokkaan oloinen - hän ei ole vielä kouluikäinenkään, mutta toimii silti hämmästyttävän itsenäisesti (mutta kenties tontut ovat sellaisia?!). Suurisydäminen Rosmariini ei iästään huolimatta  pelkää hypätä seikkailuihin ja kohdata vaarojakaan.

Tämä satu on edeltäjänsä tavoin ihastuttavassa joulukalenterimuodossa: kirjassa on 24 lyhyehköä lukua, jotka toimivat hyvin pieninä iltasatuina. Aivan en kannen mainintaa: "24 tarinaa joulunodotukseen" allekirjoita: erillisinä tarinoina kirjan luvut eivät sentään toimi.

Tarina on sinällään aika yksinkertainen: Rosmariinin rakas lumiukko ei ole ilmestynyt kotipihalle talven/joulun tultua - eikä joulu tule pienelle tontulle ilman ukkokultaa. Niinpä Rosmariini ottaa ohjat omiin käsiinsä, ja alkaa selvittää kadonneen lumiukkonsa kohtaloa.

Sadun tarina on varsin harmiton, klassisen sadun keinoja hyödyntävä seikkailu, jossa kohdataan noitia ja jäätävissä väleissä olevia Talven ihmemaan asukkaita. Ja jossa hommat hoituvat lapsen neuvokkuudella ja sydämen viisaudella. Itse tarinaa merkityksellisemmäksi muodostuukin mielestäni kirjan tunnelma, joka on täynnänsä joulun lämpöä, perheen yhteyttä ja hyvyyttä, joka ei sulje ulkopuolelleen edes hölmöyksiin hairahtunutta noitanaista.

Kielellisesti (kuten tarinaltaankin) kirja sopii varmasti myös pienemmille joulunodottajille - kieli on melko selkeää ja yksinkertaista. Kekseliäisyyttä ja kielileikkejäkin sadussa kuitenkin on ilahduttavasti: tonttujen nimet ovat mausteita, ruokia ja luonnonantimia. Ilahduttava (ja vähän rasittava) hahmo on "Ratiritirallaa" joka repliikissään rankuttava Pyrypoika. Nimeltään hauskin on kirjan pahis Anelma Alviina Myhkyränryömä; myös peikot Peeveli ja Kehveli Pahkeinen ovat oivallisesti nimettyjä!

Ja, ah, Olga Badulinan kuvitus on aivan ihana!

Kyllä tämän parissa joulua odottaa 🥰

Tekijä: Sirkka Knuutila (kirj.) & Olga Badulina (kuv.)

Teos: Rosmariini ja kadonnut lumiukko 

Kustantaja: Avain 2022

Sivuja: 103

Psst. Katselin tässä juuri Pikku Kakkosen Tonttuakatemia-joulukalenteria, jossa tontuilla on niinikään mausteita niminään. Onks tää joku juttu?!

-Viivi

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Keski-ikäinen nainen ihastuu noin 1000 vuotta sityen eläneen japanilaisen Sei Shōnagonin tarinaan ja tämän Tyynynaluskirjaan, päättää kirjoittaa tästä tietokirjan ja lähtee vuorotteluvapaalle ja Japaniin tukirahojen turvin. Tuloksena ei ole niinkään kirja Sei Shōnagonista, vaan ennemminkin Kankimäestä itsestään, hänen matkoistaan ja hänen kokemuksistaan Japanissa. Tässä lyhyt luonnehdintani Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013).

Kankimäen kirjat (tämä sekä Naiset joita ajattelen öisin) olivat ainakin jossain vaiheessa jonkinlaisia somehittejä, joten tottahan minäkin (mattimyöhäsenä tietysti) kirjaan tartuin - ja sain aika ristiriitaisen lukukokemuksen.

Kirjan kaunista antia on antaumuksellinen Japani-fiilistely ja -ihastelu, johon on helppo uppoutua, vaikkei varsinainen Japani-intoilija olisikaan. Ruuat voi melkein maistaa, teatterin tunnelman aistia, kirsikankukat nähdä yövalaistuksessa. Sei Shōnagonin elämään ja Heian-kauden Japaniin luodaan mielenkiintoisia katsauksia, jotka Kankimäki on ansiokkaasti koonnut pienistä tiedon murusista.

Ja sitten on muutama mutta. Mikä on tämä ajatuspieru?!:

"---mutta vaikutan vain autistiselta idiootilta, joka ei ole herännyt koko matkalla tai elämässä ylipäätään." (s. 352)

Myös, näin savolaismurretta arjessani viäntävänä, jouduin hieman hämilleni seuraavasta:

"Matkalukemisen on oltava tilanteeseen sopivaa. Jos kaipaa suomenkielistä luettavaa, voi Japanissa lukea Rei Shimura -dekkareita, Haruki Murakamia tai Kenkōn Joutilaan mietteitä. Suomen sota-aikaan sijoittuva, savon murteella kirjoitettu teos, vaikka kuinka loistava ja palkittu, on sen sijaan täysin sopimaton ja sellaista on turha matkalaukkuun pakata." (s. 304)

Ymmärrän toki toisaalta ajatuksen, mutta silti jäin miettimään, että olisinkohan minä ollut täysin sopimaton matkaseuralaiseksi - olisinko pilannut herkän tunnelman, jos olisin alkanut vääntää hänelle savoa keskellä Kioton kirsikkakukkamerta tai hämyisän piilobaarin pöydässä - vaikken nyt toisen maailmansodan aikainen olekaan..?! Ja jos lukija ei koe olevansa tervetullut matkakirjan matkaseuralaiseksi, niin kokemus saattaa jäädä vähän laimeaksi...

Tuo savoletkaus on tietysti kaiketi huumoria, mutta siitä kuitenkin paistaa sellainen hieman snobbaileva asenne, joka vaivasi minua koko kirjan ajan. 

Japanista luotu kuva jäi kirjassa ehkä vähän turhan kiiltokuvamaiseksi - tarkoituksella varmastikin, sillä kirjan tyyli mukailee ainakin ajatuksen tasolla Tyynynaluskirjan runollista otetta. Kaikki vain oli Japanissa parempaa jo tuhat vuotta sitten, kauniimpaa, herkempää, sivistyneempää, jännempää - eurooppalaiset (ja etenkään suomalaiset - ja etenkään savolaiset) eivät ymmärrä tästä kerta kaikkiaan mitään. Paitsi tietysti harvat ja valitut, jotka harrastavat ikebanaa myös kotimaassaan.

Tämän kirjan on varmasti tarkoitus olla kaunis, herkkä. Kankimäki puhuttelee Sei Shōnagonia kauniisti, kuvailee Kiotoa aistivoimaisesti, kirjoittaa nokkelia Tyynynaluskirjan innoittamia listoja (mm. asioista, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin). Rosoja ei juurikaan mahdu mukaan, hieman huumoria ja paljon oman itsen puimista kylläkin.

Teoksen kyydissä pääsi tutustumaan Kiotoon ja sen kulttuuriin, vähän Sei Shōnagoniin ja paljon Mia Kankimäkeen. Oi, olisin halunnut ihastua tähän, mutta nyt jäi hieman epätervetulleeksi olo tämän matkakirjan kyydissä.

Lopuksi vielä Sein (ja Mian) innoittama lista:

Masentavia asioita:

Neurologisen erilaisuuden dissaus

Savolaismurteiden ja niiden puhujien pitäminen lähtökohtaisesti moukkamaisina

Matkustaminen, kun tunnet, ettei matkakumppanisi halua viettää aikaa kanssasi

Tekijä: Mia Kankimäki

Teos: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin 

Kustantaja: Otava 2013

Sivuja: 380

-Viivi

Sari Kanala: Lumikeiju

Pitkästä aikaa blogissa vietetään Lasten lauantaita! Arvioitavana on uunituore kuvakirja Lumikeiju (Avain 2022), jonka on kirjoittanut Saru Kanala ja valokuvin kuvittanut Hannu Ahonen. Kirjan piirrosten tekijää ei ole mainittu.

Lumikeiju on melko perinteikäs tarina itsensä ja oman paikkansa löytämisestä. Tarinan pääosassa on Hile-keiju, joka luulee olevansa metsäkeiju, mutta joka ei kuitenkaan koskaan oikein sovi toisten joukkoon. Lopulta, talven kutsuessa ja jääkuningatarta etsiessä (tämä ei kai ole kovin paha juonipaljastus, kun kirjan nimestäkin voi asian päätellä:) Hile löytää lumikeijujen joukkoon.

Kirjan kieli on ajoittain hassun kokeilevaa. Tarina kulkee sujuvan konstailemattomasti eteenpäin, mikä on kohderyhmä huomioon ottaen tärkeää. Välillä tarina tuntuu tosin pomppaavan vähän turhankin joutuisasti asioissa eteenpäin, jättäen juonen kulkuun pieniä, sangen harmittomia, aukkoja.

Tarinassa pääosassa on Hileen lisäksi talvinen luonto, jota jääkuningatar ajoittain kurittaa. Tarinaa elävöitävät pienet piirrokset ja sivun kokoiset makrovalokuvat luonnon maalaamista jäähiletaideteoksista.

Mietin ensin onko valokuva lasten kuvakirjaan ihan se paras kuvitusratkaisu. Mutta sitten pysähdyin Ahosen kuvien äärelle, ja ymmärsin niiden taian: läheltä kuvatut jääkidesommitelmat saavat mielikuvituksen laukkaamaan, ja niissä voi nähdä asioita ja hahmoja, jotka herättävät talvimaiseman eloon.

Lumikeijun tarina on viehättävä, ja sen lumikidekruunu on ehdottomasti valokuvat, joiden ääreen kannattaa pysähtyä lapsen kanssa ihmettelemään: "Mitä tässä kuvassa näet?" Sehän siinä yhdessä lukemisessa parasta (ja tärkeintä) on muutenkin - pysähtyminen! 

Tekijä: Sari Kanala (kirj.) & Hannu Ahonen (valokuv.)

Teos: Lumikeiju

Kustantaja: Avain 2022

Sivuja: 34

-Viivi

Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan

On kirjoja, jotka kertovat huikeita tarinoita. On kirjoja, jotka opettavat ja valistavat lukijaansa tälle vieraista asioista. Ja sitten on kirjoja, romaaneja, jotka onnistuvat tekemään molemmat yhtä aikaa. Tällainen viimeksi mainittu on ehdottomasti Susan Abulhawan Rakkaudetonta maailmaa vastaan (Like 2022, suom. Anna-Mari Raaska).

Abulhawa on palestiinalaispakolaisten lapsi. Rakkaudetonta maailmaa vastaan on palestiinalaispakolaisten lapsen tarina - ei Susanin, vaan Nahrin. Nahrin tarina ei ole vain Nahrin tarina, vaan myös palestiinalaisten tarina. 

Nahrin tarina kulkee kahdessa tasossa: on nykyhetki eristyssellissä ja on muistot ajasta, jotka johtivat lopulta vangitsemiseen. Nuori nainen ajautuu tekemään käsittämättömän kipeitä uhrauksia perheensä vuoksi, palaa etsimään juuriaan - ja rakastuu. Nahr rakastuu mieheen ja rakastuu kotimaahansa, jossa ei ole koskaan asunut. Rakkaus vie hänet maan alle taistelemaan oikeudenmukaisuuden puolesta.

"---hän oli vienyt puumme. Vienyt maan jalkojemme alta." (s. 180)

Kirjan kantavia teemoja ovat Palestiinan ja muutenkin Lähi-Idän poliittisen ja humanitaarisen tilanteen lisäksi myös sen aiheuttama inhimillinen kärsimys: pakolaisuus, kodittomuus, juurettomuus - toisen luokan kansalaisuus, eristäminen, kiduttaminen. Vaikka Nahr rakastaa maataan, uskontoaan ja kulttuuriaan, ei niiden nurjistakaan puolista vaieta; naisen ja seksuaalivähemmistöjen asema nousevat tarinassa ajoittain keskiöön. Keskiössä ovat koko ajan perhe, suku, toveruus ja - totta kai - rakkaus.

Kun puhutaan Palestiinasta on aika mahdotonta olla puhumatta Israelista. Ja kun näistä kahdesta puhutaan samalla aikaa, ei voitane välttyä puhumasta politiikasta. Kun tarina vieläpä kertoo Palestiinalaisten vastarintaliikkeestä, on aivan selvää, että kirja on myös poliittinen. Se ottaa kantaa Nahrin äänellä, mutta myös kokonaisen kansan äänellä.

"Vaikutti siltä, että vapaimmat yksilöt olivat niitä, jotka päätyivät valtion vankiloihin." (s. 226)

Rakkaudetonta maailmaa vastaan on eittämättä kantaaottava ja poliittinen romaani. Se myös opettaa lukijaansa paljon kansan kulttuurista - ruuasta, tanssista, käsityöstä. Tästä huolimatta se ei ole kuitenkaan kuiva tai luennoiva - päinvastoin. Rankoistakin teemoista huolimatta teksti soljuu napakan lempeästi. Abulhawan kynä (ja Nahrin kieli) on terävä ja huumori mehevän mustaa. Tarina lumoaa elävyydellään, koskettaa monilla tasoilla. 

Kerrassaan upea, tärkeä kirja!

Tekijä: Susan Abulhawa (suom. Anna-Mari Raaska)

Teos: Rakkaudetonta maailmaa vastaan (Against the Loveless World)

Kustantaja: Like 2022 (2020)

Sivuja: 284

-Viivi

Katri Rauanjoki: Kesämerkit

Olen jonkin verran kurkistanut kolttasaamelaisuuteen käsityöharrastukseni kautta: Minna Moshnikoffin Erään kolttanaisen käsityöpäiväkirja on ollut kiintoisaa katsottavaa niin käsitöiden kuin kulttuurikurkistustenkin osalta. Heränneen kiinnostuksen vuoksi tartuin mielenkiinnolla Katri Rauanjoen Kesämerkit-romaaniin (S&S 2022); kertoohan se kuvaavansa 2020-luvun kolttasaamelaisten elämää.

Romaanin lähtökohta on tietenkin taas hieman hankala - sen on kirjoittanut ei-kolttasaamelainen. Viimeaikaisista lukemistani tulee tässä yhteydessä mieleen esim. Jeanine Cumminsin Amerikan maa, jonka yhteydessä on niinikään ruodittu sitä, onko "valtaväestön edustajalla" oikeus kirjoittaa vähemmistön asioista - ainakaan vähemmistön näkökulmasta. Rauanjoki ruotii asiaa Kesämerkkien loppusanoissa: 

Mielestäni siihen, että suomenkieliselle yleisölle avataan kirjallisuuden keinoin maassamme asuvan vähemmistökansan nykypäivää ja kulttuuria, ei välttämättä tarvitse käyttää vähiä omankielisiä resursseja." (s. 248)

Kirjan henkilöt kuitenkin pohtivat:

"Aivan kuin me ei osattais puhua omasta puolestamme. Tai niin kuin vanhempi puhuu lapsen pään yli ---" (s. 38)

No, tästä nostosta huolimatta Rauanjoki ei mielestäni puhu kolttien pään yli, eikä kai tavallaan heidän puolestaankaan.

Kesämerkit on episodiromaani, jonka näkökulma muuttuu luvusta toiseen. Päähenkilöinä vuorottelevat niin nuoret kuin vanhatkin, niin koltat kuin luontokappaleetkin. Kaikkia yhdistää kolttasaamelaisuus ja/tai Sevettijärvi. 

Kirjan kantavana teemana on vähemmistökulttuurin eloonjäämistaisto valtakulttuurin ympäröimänä - modernin ja perinteisen kitkaisa yhteensovittelu. Aihetta tarkastellaan useista eri näkökulmista aina mielenterveysongelmista nuorison tulevaisuudennäkymiin, kielen katoamisesta nettiaktivismiin. 

"Kukaan ei osaisi hänen kieltään. Hän hapertuisi lakanoihin kuin kuivamaan nostettu kalan nahka. Niin kuin huonekaveri, jonka puhe ei ollut puhetta muille." (s. 58)

Luku luvulta käsiteltyä tulevat liki kaikki modernin kolttasaamelaisuuden kipukohdat. Välillä tämä jopa alleviivaava ja kärjistäväkin(?) rakenne hieman puuduttaa, mutta toisaalta: Rauanjoki osoittaa taitavan monitahoisesti, mitä kolttasaamelaisuus nykyisin on. Se voi olla katkeria muistoja Petsamosta, se voi olla saamelaisperheiden kokoontumisia Helsingissä, se voi olla taidenäyttely New Yorkissa.

Kolttasaamelainen kulttuuri on Kesämerkkien sivuilla perittyä ja nykyisyyttä, haavoja, arpia, rakkautta, juuria ja juurettomuutta, kuulumista ja kuulumattomuutta, oman paikan ja roolin etsimistä. Se on uskottava kuva vähemmistökulttuurista - vaikka en tietenkään voi tietää, kuinka totuudenmukainen se onnistuu olemaan.

"He olivat kulttuuria kahdella jalalla. Raskas työ sellaiselle, joka halusi vain kalastaa." (s. 118)

Kunniamaininta vielä kirjan äänikirjaversiolle, jonka lukija on kolttasaamelainen Tauno Ljetoff. Äänikirjoissa on valitettavasti joutunut tottumaan siihen, että lukijoilla ei ole yleensä mitään käryä siitä, kuinka vieraskielisiä sanoa lausutaan. Kesämerkkien toteutus ilahduttaa tätä taustaa vasten todella suuresti; kerrankin kirjalle on valittu natiivi lukija, joka ei takeltele, vaan lukee niin suomen- kuin koltankielisetkin sanat sujuvasti!

Arvion loppuun vielä vinkki: Yle Areenasta löytyy 15.4.2031 saakka Katja Gauriloffin lumoava dokumenttielokuva Kuun metsän Kaisa, joka kertoo ohjaajan isoisoäidistä, joka oli kolttasaamelainen tarinankertoja. Suosittelen! Kuten suosittelen Kesämerkkejäkin - kyllä tästä romaanista saa ainakin aavistuksen siitä, millaista on olla kolttasaamelainen 2020-luvun Suomessa.

Tekijä: Katri Rauanjoki

Teos: Kesämerkit

Kustantaja: S&S 2022

Sivuja: 256

-Viivi

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu (Kalmanperho #1)

Olen tottunut sanomaan, että en lue fantasiaa. Meinasin sanoa niin vielä nytkin, mutta tajusin, että viime aikoina olen lukenut aika paljonkin fantasiaa! Jostain syystä tämä genre on jännäreiden/dekkareiden lisäksi ollut minulle aina kumman vieras. Mutta onneksi kirjabloggauksen ja kirjasomeyhteisön myötä olen kiinnostunut kirjoista yhä laajemmalla skaalalla. Kirjasomen myötä tartuin myös uuteen kotimaiseen nuortenfantasiaromaaniin, Ulpu-Maria Lehtisen Kalmanperhon kutsuun (S&S 2022), sainhan siitä ennakkokappaleen (kiitos!!!).

Kalmanperhon kutsu aloittaa trilogian, jonka seuraavien osien on luvattu ilmestyvän seuraavina kahtena tulevana vuonna. 

Romaanin päähenkilönä on 14-vuotias Lilja, joka muuttaa veljineen mummon luokse maalle isän uuden perheen jaloista. Lilja on hiljainen, tottunut kulkemaan suositun veljensä varjona. Pian varjoksi muuttuu kuitenkin veli, joka alkaa nähdä hirveitä painajaisia ja houria jotain pääkallokiitäjästä. Kerran Lilja kuitenkin näkee kyseisen perhosen, lähtee seuraamaan sitä ja ajautuu toiseen todellisuuteen.

Rinnakkaismaailmassa eletään esiteollista aikaa, jossa kuninkaat hallitsevat valtakuntiaan pelolla ja mielivallalla. Lilja löytää Kalmansyrjän kylän, johon asettua ja saa kavereikseen kolme muuta ulkopuolista: kylään paenneen kaupunkilaistyttö Aurelian, erakkoparantaja Jiron ja viholliskuningaskunnan kruununperijä Rolandin. Syntyvien ihmissuhdesotkujen keskellä Liljalle alkaa pian selvitä, että Joonatan-veljeä piinannut synkkyys on jotain paljon suurempaa ja kamalampaa, kuin alkuun olisi voinut uskoakaan. Nuoresta naisesta alkaa kuoriutua omaääninen sankaritar kaveriporukan yrittäessä selvittää pimeyden ja pääkallokiitäjän (eli Kalmanperhon) salaisuutta.

Sanoin juuri alussa, että en ole juurikaan lukenut fantasiaa. Silti menen nyt tässä sanomaan, että Kalmanperhon kutsussa on paljon perinteisiä fantasian piirteitä. Näitä ovat esimerkiksi esiteollinen aika, (meille) yliluonnolliset olennot, hyvän ja pahan taistelu, kehityskertomus luuserista sankariksi... Se ei näistä kliseistään huolimatta ole kuitenkaan tylsää tai puuduttavaa luettavaa. 

Kirjassa hauskaa on eri maailmojen eli siis eri aikojen vuoropuhelu, jota päähenkilö Lilja käy eritoten parantaja Jiron kanssa sairauksien modernista hoidosta. Sairauksista puheenollen: leviävän pimeyden vaikutukset ihmisiin muistuttavat erittäin paljon masennuksen ja psykoosin oireita. Tämä on mielestäni oikein tervetullut ja tuoreen tuoksuinen lisäys fantasiatarinaan. 

Kirjan läpi kulkee myös hienosti puhe sivistyksen ja koulutuksen merkityksestä; tämä tietenkin ilahduttaa minua kirjastoalan ammattilaisena. Kalmansyrjässä enemmistö ei juurikaan koulutuksen perään haikaile, mikä näkyykin kylän elämässä välinpitämättömyytenä, vieraan ja toiseuden pelkona ja sokeana uskona valtaapitävien sanaan. Tieto on valtaa, kirjat voivat pelastaa. Ja unohtaminen on vaarallista. 

Kirjatieto ei kuole sukupolvien mukana. (s. 281)

Tapahtumia ja teemoja riittää, mutta tarina pysyy hyvin kasassa, ja maailma on uskottavasti (heh, voiko fantasia olla uskottavaa?!) rakennettu. Kalmanperhon kutsu sopii oikein hyvin yläkoululaiselle, kokeneemmalle lukijalle, joka kaipaa kirjaltaan seikkailua ja toimintaa - ja samaistuttavan päähenkilön. Kirjassa piilee taustalla koko ajan kauhumaisen synkkä sävy - onhan se pimeys kantavana teemanakin - ja konflikteja ja taisteluakin on hiukan. Mitään kauhean raakaa tai pelottavaa siinä ei kuitenkaan ole, ja ihmissuhteetkin ovat sellaista varovaista hapuilua. 

Mainio esikoisromaani kerrassaan!

Tekijä: Ulpu-Maria Lehtinen

Teos: Kalmanperhon kutsu (Kalmanperho #1)

Kustantaja: S&S 2022

Sivuja: 511

-Viivi

Reetta Hänninen: Tulisydän - Maissi Erkon kiihkeä elämä

1900-luvun alun suomalaisnaiset ovat eläneet viime aikoina ilmeistyneiden elämäkertojensa mukaan jos jonkinlaisia elämiä: Helmi Krohn eli ihmeellisen elämän, Olly Donner kiehtovan elämän ja Maissi Erkko kiihkeän elämän. Tämä on nyt pieni piikki elämäkertojen nimien takana oleville: muitakin nimeämistapoja naisten elämäntarinoille voisi ehkä ajatella?!

Mutta tietääköhän monikaan nykylukija, kuka Maissi Holländer oikein oli? Ei varmaankaan. Tai edes Maissi Erkko? Tuskin, mutta sukunimi saattaa jo soittaa joitain kelloja. Erkkojen nimi on tunnettu Helsingin Sanomien (ja sitä ennen Päivälehden) takaa, mutta Eeron, Eljaksen (ja tavallaan Aatoksenkin) rinnalta on vuosikymmenten kuluessa unohtunut pois aikansa merkkinainen, tulisieluinen (ja/tai -sydäminen) Maissi (Maria Aurora, 1872-1936).

Kun Olly Donnerin elämäkerta on minulla vielä varsin tuoreessa muistissa, en voi olla hieman vertaamatta Maissin ja Ollyn elämiä ja elämäkertoja toisiinsa - olivathan naiset vielä saman aikakauden kasvattejakin. Siinä missä Olly Donner eli elämäntapanaan matkustelu ja henkisyyden tutkiskelu (kiinnostuksen kohteitaan olivat kyllä myös esim. Steiner-pedagogiikka ja lasten asiat), oli Maissi Erkon elämä monellakin tavalla kiinni maassa: toisaalta omassa puutarhassa ja toisaalta Suomen yhteiskunnallisissa asioissa. Olly Donnerin elämäkerta on kohteensa näköinen: kokeileva, pohdiskeleva. Ja niin on Maissinkin: suora ja täynnä asiaa.

Maissin elämäkertaa lukiessa päässäni kirkui monta kertaa ajatus: Ei tällaisia ihmisiä ja elämiä saisi unohtaa!

"Aikalaiset kuitenkin todella tiesivät sen työn tärkeyden ja vaativuuden, jota poliittisesti aktiivinen nainen saattoi tehdä puolison rinnalla sekä kotona että omissa järjestöissään. --- Kun naiset pääsivät yhä tasa-arvoisemmin esille omana itsenään, alkoi näyttää siltä kuin nuo vaille virallista asemaa jääneet mutta poliittisesti aktiiviset naiset eivät olleet tehneet oikeastaan mitään." (s. 360)

Maissi Erkko ei ollut eduskunnassa, mutta oli silti aktiivinen toimija niin omana itsenään kuin tietysti myös päätoimittaja-poliitikkomiehensä rinnalla. Hänninen on käyttänyt kirjaansa varten ihan suunnattoman määrän Erkkojen arkistojen kirje- ja kirjoitusaarteita, joista käy enemmän kuin selväksi, että Maissilla oli sanottavaa - ja myös keinonsa saada äänensä kuuluviin.

Tulisydän on hyvin kokonaisvaltainen ja kattava elämäkerta, eikä se onneksi keskity vain Maissin rooliin Eero Erkon vaimona. Mutta aviomies ja sanomalehdet olivat Maissille tärkeitä, eikä niiden roolia tämän elämässä voi kiistää.

Aikansa lehtikirjoittelua kirjan sivuilla seuratessa en voinut olla ajattelematta, että sanomalehtien mielipidekirjoitukset olivat oman aikansa Twitter ja Maissi Erkko suorasanainen, välillä kärkäskin twiittaaja - joka tosin ei arkaillut esiintyä mielipiteittensä takana omalla nimellään. Myös polarisoitunut asenneilmapiiri juuri itsenäistyneessä Suomessa toi lukiessa valitettavan vahvasti mieleen nykypäivän yhäti mustavalkoistuvan asenneilmapiirin, jossa toisin ajattelevia ei kunnioiteta lainkaan. Maissin muotokuvan rinnalla kirja tarjoaa kattavan kuvan 1900-luvun taitteen suomalaisesta yhteiskunnallisesta keskustelusta ja poliittisesta ilmapiiristä.

Kirja on kuitenkin ennen kaikkea kuva Maissista ihmisenä; epätäydellisenä, hankalana, tulistuvana - sivistyneenä, vahvana, lämpimänä. Osana yhteiskuntaa, perhettä ja sukua, Helsingin Sanomia. Nuorsuomalaisena, puutarhurina. Äitinä, isoäitinä, vaikuttajana, omana itsenään.

Kun sydämessä palaa tuli vuosikymmeniä, ei ole kuitenkaan ihme, että se aikansa roihuttuaan pettää. Maissin sydän petti 1.9.1936.

Kerrassaan upea elämäkerta.

Tekijä: Reetta Hänninen

Teos: Tulisydän - Maissi Erkon kiihkeä elämä

Kustantaja: Otava 2022

Sivuja: 414

- Viivi 

Jeanine Cummins: Amerikan maa

Täytyy sanoa, vaikka kuinka kulunut sanonta onkin, että pitkästä aikaa tuli vastaan kirja, jota en millään malttanut laskea käsistäni. Jeanine Cumminsin Amerikan maa (Sitruuna 2022) on ristiriitainen teos, mutta problemaattisuudestaan huolimatta se tarjosi hienon lukukokemuksen.

Amerikan maa kertoo meksikolaisen Lydian ja tämän pojan, Lucan, hurjasta pakomatkasta pakoon kaikkialle lonkeronsa kietonutta huumekartellia karkuun. Lydian toimittajamies ja liki koko perhe murhataan miehen kirjoittaman paljastusjutun jälkeen. Huumekartellin pomo, jota juttu koskee, sattuu tietenkin vielä kaiken hyvän lisäksi olemaan Lydian kirjakaupan vakiasiakas: charmantti älykkö, joka on suorastaan ihastunut Lydiaan.

Kun viranomaisiin ja lain toteutumiseen ei voi luottaa, äidin ja pojan on pakko paeta. Ja koska on pysyttävä piilossa, on käytettävä kaikkein vaarallisinta pakoreittiä, joka mahdollistaa nimettömyyden: junien katolla matkustamista laittomina siirtolaisina.

"Älkää meidän hyvinvoinnistamme piitatko", Lydia tokaisee. "Murehtikaa mieluummin sitä, toteutuuko oikeus."

(s. 28)

Romaanin kerronta vaihtaa näkökulmia ja aikatasoja hämmästyttävällä notkeudella, jonka ansiosta tuloksena on eheä, uskottava kokonaisuus, jossa äänen ovat saaneet ne, joille sitä ei useinkaan anneta. Tarina on riipaiseva, raaka ja raju, mutta kuitenkin syvän inhimillinen. Lukiessa toivoo - turhaan - että luettu ei olisi totta. Mutta se on. Vaikka ei tietenkään olekaan. Mutta voisi olla.

Kirjan tarina kulkee, pitää otteessaan. Suomennos toimii. Ainoa rakenteessa töksähtävä elementti on repliikkien sekaan pirskotellut espanjankieliset sanat, jotka ovat jo alkutekstin ongelma: on varmaankin haluttu luoda vähän väliamerikkalaista tunnelmaa puheeseen, mutta lopputulema on vain ontuva. Miksi dialogin kaikkia sanoja ei olisi käännetty (jos edes olisi käännetty, mutta todellisuudessahan kirja on kirjoitettu englanniksi)?

Miksi kirja siis on ristiriitainen? Monen muun lukijan kanssa jouduin miettimään aika-ajoin kirjailijan oikeutta kirjoittaa tätä kirjaa - teoksen ympärillä on ollut keskustelua kulttuurisesta omimisesta; kenen tarinoita kukakin saa kertoa? Cummins ei ole meksikolainen, ei siirtolainen (vaikka aiemmista polvistaan sellaisiakin löytyy). Jättääkö valkoisen amerikkalaisen kertoma tarina varjoonsa niitä tarinoita, jotka olisivat siirtolaisten itsensä kertomia?

Näitä pohdintoja enemmän vaakakupissani kuitenkin painaa se, että on ylipäänsä tärkeää, että nämä tarinat tulevat päivänvaloon ja yleiseen tietoisuuteen. Kirja on hienosti kirjoitettu ja taidokkaasti suomennettu. Cummins on eittämättä taustatyönsä tehnyt; riittääkö se autenttisen kuvaan, en tiedä. Kirjassa raflaavaa tarinaa olennaisempaa on lukijalle syntyvä ymmärrys siitä, mitä Amerikan maaperällä tapahtuu - ja se on aika karua.

Tekijä: Jeanine Cummins (suom. Elina Salonen)

Teos: Amerikan maa (American Dirt)

Kustantaja: Sitruuna 2022 (2019)

Sivuja: 440

- Viivi 

Katri Kauppinen: Laakson linnut, Aavan laulut

Meri Luttisen Myrskynsilmä (WSOY 2020) osoitti minulle päälle vuosi sitten, että suomalainen mytologia taipuu hienosti fantasian aineksiksi. Samasta muinaisuudesta esikoiseensa on ammentanut myös Katri Kauppinen; nuorten aikuisten romaani Laakson linnut, Aavan laulut (Otava 2022) rakentuu muinaissuomalaisen kansanperinteen ainesten ympärille raikkaana.

Laakso on paikka, joka kukoistaa. Siellä laulut ovat säilyneet, siellä on sampo. Sampo on aiemmin jaettu aavalaisten kanssa, mutta nyt on Aava ilman sammon voimaa, ja siksi, näin uskotaan, sen asukkaat kärsivät yhä enemmän. Siellä eivät laulut enää soi.

Kirjan juoni on aika perinteinen fantasiapakkaus, jossa hyvä ja paha mittelevät, jossa valinnat ovat ratkaisevia, ja jossa uusi sukupolvi tarvitaan muutoksen alkuunpanemiseksi. Kirjan nuorten päähenkilöiden kautta tarinan eri puolet kiertyvät kokonaisuudeksi, joka on toimivaa fantasiaa. Muinaissuomalaisuudesta ammentavia elementtejä ovat esimerkiksi voimaeläimet/henkioppaat, sampo, Tuonen virta, karhu, usko esivanhempien läsnäoloon, samanismi, luonnonhenkiin uskominen...

Kirjan lyhyet luvut (niitä mahtuu 102 kappaletta 295 sivuun) tekevät lukemisesta kevyttä kuitenkaan rikkomatta tarinan rakennetta. Vaikka näkökulmat vaihtuvat luku luvulta, säilyy kaunis, luontosuhdetta vaaliva tarina hyvin koossa.

Kun romaanissa laulut ovat aivan keskeisessä asemassa, niin en voinut olla pettymättä niiden muotoon. Mikä hukattu mahdollisuus, kun ne eivät olleet sitä muinaissuomalaisille ominaista, alkusoinnullista nelipolvista trokeeta (nk. kalevalamitta), vaan vasta paljon myöhemmin meille tuotua loppusoinnullista runoutta. Oletan, että tämä on ollut tietoinen valinta. Kenties on ajateltu, että nuoriso karsastaa nykyisellään antiikkisen kuuloista vakavanhaväinämöistelyä. Mutta minä voisin olla eri mieltä. Minä luulen, että kieleemme edelleen täydelleen istuva kalevalamitta mahtuisi ihan hyvin nykynuortenkin kirjallisuuteen - etenkin, kun kirjaan tarttuva nuori näkee jo takakannesta, että tässä mennään muinaissuomalaisille apajille. (Samaa loppusointuilua muuten harmittelin Myrskynsilmänkin kanssa...)

Laakson Linnut, Aavan laulut onnistuu myös ilahduttamaan representaatioillaan. Ensinnäkin siinä on aavistus muinaissuomalaista sateenkaarevuutta homoseksuaalisuutensa kanssa epäröivän nuoren miehen muodossa. Aika varovaista, mutta kuitenkin ilahduttavaa. Sukupuolirooleilla on leikitelty hauskasti: Aavan miehillä on pitkät hiukset, naisilla lyhyet. Aavalaiset naisetkin voivat olla sotilaita, miekkoja, täysin siinä missä miehetkin. Laaksossa puolestaan naiset ovat yhteisön johtajia, ja pojat ovat kaikkein heikoimmassa asemassa olevia pyykinpesijöitä, jotka jopa pelkäävät tulevaa seksuaalista kanssakäymistä neitojen kanssa.

Vanhat ukot väittivät, ettei se sattuisi, jos vain antaisi tytön tehdä, mitä tämä halusi.

(s. 195)

Vähän etäiseksi Laakson linnut, Aavan laulut minulle jäi, eikä maailmaan päässyt sukeltamaan ihan niin syvällisesti, kuin olisin toivonut. Kirja on kuitenkin täynnä herkullisia aineksia, ja kevyen rakenteensa vuoksi uskon, että nuorempi lukija voisi viihtyä sen parissa oikein hyvin. Kaunis kirja on, niin kanneltaan, tarinaltaan kuin myös etenkin kieleltään. 

Tekijä: Katri Kauppinen

Teos: Laakson linnut, Aavan laulut

Kustantaja: Otava 2022

Sivuja: 295

Psst. Jos suomalainen kansanperinne kiinnostaa, niin kannattaa ehdottomasti lukea myös Anniina Mikaman Myrrys!

- Viivi 

Satumaarit Myllyniemi: Yliluonnollinen sota

Olen oman sukuni parissa törmännyt tarinoihin yliluonnollisista kokemuksista - myös sota-ajoilta. Siksi tartuinkin suurella mielenkiinnolla Satumaarit Myllyniemen Yliluonnollinen sota : 1939-1945 (SKS 2021) -kirjaan. Se on yleistajuiseksi luonnehdittu tietokirja, joka kokoaa yhteen niin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston aarteita kuin myös (ymmärtääkseni) Myllyniemen tekemien haastatteluiden satoa.

Kirja on alun historian kertauksen jälkeen lähinnä teemoittain esitettyjä haastattelu-/arkistopätkiä, joissa ihmiset kertovat omista kummallisista sota-ajan kokemuksistaan talvi- ja jatkosodan ajoilta, aina enneunista luonnonilmiöihin ja haamuista eläviin kuolleisiin. Kirja ei pohdi, ovatko nämä yliluonnolliset kokemukset tosia; teos lähtee ennemmin siitä olettamuksesta, että kokemukset ovat olleet (kokijoilleen) aitoja. Pohtiipa Myllyniemi myös, että kamalat ajat näyttäisivät luovan uusia, herkempiä yhteyksiä halki ajan ja paikan.

Minä en kiellä yliluonnollisen olemassaoloa, jos nyt en täysin sitä osaa myöntääkään. Siksi, uskon, kirjan lukeminen oli minulle mieluisa kokemus (jos nyt sodasta ja kummituksista lukeminen voi sitä olla). Jos odottaa jotakin syvempää psykologista analyysiä sota-ajan vaikutuksesta mieleen, saa etsiä sitä muualta. Kirjaa lukee nimenomaan kansanperinteen kokoelmana - onhan Myllyniemi kulttuuriantropologi. Sellaisena Yliluonnollinen sota kannattaa lukea, ja sellaisena se on erittäin mainio tietokirja.

Myllyniemen haastattelu SKS:n Keskustelemuksia-podcastissa löytyy esim. täältä: https://youtu.be/IhoEtFR5xLc

Ylen tekemä Myllyniemen haastattelu löytyy täältä: https://yle.fi/uutiset/3-12088206

Tekijä: Satumaarit Myllyniemi

Teos: Yliluonnollinen sota : 1939-1945

Kustantaja: SKS 2021

Sivuja: 227

- Viivi 

Bubble - venäläistä nykysarjakuvaa

 Bubble - venäläistä nykysarjakuvaa (Rosebud / Umpihanki / Suomen Rauhanpuolustajat 2021) on ihan kiehtova katsaus venäläiseen supersankarisarjakuvaan, mutta ehkä konsepti ei kuitenkaan taipunut tarkoitukseensa. Antologian pätkät jatkokertomuksista herättävät enemmän kysymyksiä, kuin antavat vastauksia. 

Neljän sarjakuvan kokoelma esittelee Bubble Comics-sarjakuvakustantamon, joka on erikoistunut venäläisten supersankareiden tarinoihin. Tarinoista ei lyhyiden pätkien valossa osaa oikein sanoa mitään (paitsi, että kovin helppoa ei niiden maailmaan ole hypätä), mutta kuvapuoli kyllä miellyttää silmääni kovasti. Opiskelijoiden tekemät käännökset olivat muutamaa kömmähdystä lukuun ottamatta toimivia, mutta vähän kummeksutti se, että ääniefektejä ei oltu translitteroitu latinalaisille aakkosille, kaikkien lukijoiden ei kai kuitenkaan voi olettaa osaavan kyrillisiä kirjaimia..? Onhan se vähän eri asia, kuuluuko rakennuksen rikkoutuessa "KPAK" vai "KRAK".

Yhtään en voi sanoa tuntevani amerikkalaista supersankarisarjakuvaskeneä, mutta Bubble Comics taitaa luoda sille venäläistä vastinetta. Kokoelman mielenkiintoisimmaksi sarjakuvaksi itselleni nousi - tietenkin - Exlibrium, jonka päähenkilö Lilja on kirjanoita! 

Teos: Bubble: venäläistä nykysarjakuvaa

Kustantaja: Rosebud / Umpihanki / Suomen Rauhanpuolustajat 2021

Sivuja: 144

Kirsi Vainio-Korhonen: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa

Kirsi Vainio-Korhosen Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa : seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa (SKS 2018) tarttuu hiljaisten ja vaiennettujen historiaan, kuten alaotsikostakin ilmi käy. Alaotsikko on tosin hieman totuutta raflaavampi: varsinaisesti kirja kertoo turkulaista ns. "tarkastusnaisista". Turussa 1838 aloitetut naisten sukupuolitautitarkastukset toki koskivat mitä suurimmassa määrin seksityöläisiä, mutta sellaisiksi näitä naisia ei kuitenkaan ole lähteissä tituleerattu.

Turun tarkastusnaiset olivat paljon muutakin, kuin "vain" seksityöläisiä. Kirjan sivuille piirtyykin monia traagisia ihmiskohtaloita ja koskettavia elämäntarinoita (joiden selvittäminen on eittämättä ollut aikamoista salapoliisityötä). Köyhyys, osattomuus, sairaus... Seksityön syitä ja seurauksia löytyy kirjasta monia. Kirja ei tuomitse eikä glorifioi, vaan kohtelee kohteitaan kunnioituksella.

Toisaalta käy myös selväksi, että ei se seksityön tekeminen välttämättä niin kauheaa ollutkaan. Ainakaan se ei ollut niin tuomittua, kuin mitä nykylukija äkkiseltään luulisi. Ehkä se ei ollut julkisesti mitenkään suotavaa, mutta jonkinlainen hiljainen hyväksyntä sillä (ainakin Turussa) taisi kuitenkin olla. Se oli - ainakin alempien yhteiskuntaluokkien piirissä - vain yksi tapa ansaita rahaa muiden joukossa... vaikkakin toki ehkä sieltä hyväksytyn reunamilta.

Harvemmin kirjaa tulee kommentoitua fyysisenä esineenä, mutta tämä teos ansaitsee kyllä siitä(kin) erityismaininnan: kirja on kädessä laadukas paksuine ja kiiltävine papereineen, se on upeasti taitettu ja kuvin koristeltu. Niin sisältö kuin ulkoasukin antavat arvon pienistä pienimmille ihmisille. Tämä oli mielestäni hienon yleistajuinen mutta kuitenkin kattava tietokirja - todella mainio luettava.

Vinkkinä vielä: Yle Areenasta löytyy Yleisistä naisista seksityöntekijöihin -ohjelma, jonka toisessa jaksossa Vainio-Korhonen avaa omaa tutkimustaan. Toki kannattaa kuunnella koko ohjelma!

Tekijä: Kirsi Vainio-Korhonen

Teos: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa : seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa

Kustantaja: SKS 2018

Sivuja: 283

- Viivi

Ps. Kuvassa bloggaajan kana, (Musta-)Maija, joka sai kuin saikin nimensä nimenomaan tästä kirjasta 🐔

Jasmine Westerlund: Olly Donnerin kiehtova elämä

Siinä missä Helmi Krohn eli elämäkerturiensa (tai kustantajan) mukaan ihmeellisen elämän, eli Olly Donner kiehtovan elämän. Jasmine Westerlundin kirjoittama elämäkerta on siis nimeltään Olly Donnerin kiehtova elämä (WSOY 2022), ja päähenkilönsä tapaan myös kirja on vallan kiehtova!

Olly Donner (os. Sinebrychoff; 1881-1956) oli, kuten jo sukunimistä voi päätellä, Suomen rikasta eliittiä. Olly oli kultturelli kosmopoliitti, matkailija, kirjailija, antroposofi ja Steinerin oppeihin vihkiytynyt hyväntekijä - siis varakas, etuoikeutettu nainen, jolla oli mahdollisuus etsiä ja toteuttaa itseään ympäri Eurooppaa (ja vähän muuallakin) matkustellessaan. Tämän pinnan alta Westerlund raaputtelee esiin mielenkiintoisen persoonan ja elämän, johon mahtui kaikkia mahdollisia sävyjä.

Kirjan loppusanoissa Westerlund kirjoittaa teoksensa sijoittuvan luovan tietokirjoittamisen (narrative ninfiction) genreen:

Luovassa tietokirjoittamisessa tieto puetaan tarinan asuun; kysymys ei ole keksimisestä vaan asioiden esittämisestä fiktiosta tutuilla tavoilla. En tehnyt valintaa lajityypistä tietoisesti. Ollyn arkistoaineisto tuntui toisaalta liian runsaalta ja toisaalta liian aukkoiselta, liian moninaiselta ja kutkuttavalta tavalliseen elämäkertaan. Halusin kirjoittaa esille juuri elämäkerran aukot ja kaiken sen, mitä koin arkistojen äärellä: hämmennyksen, ilon, surun, kiukun, riemun. (s. 267-268)

Kirjailijan luonnehdinta lajityypistä ja kirjoittamisen tavasta kuvastaa erittäin hyvin teoksen tyyliä, jonka äärellä olin aluksi vähän ymmälläni: Voiko ja saako kirjoittaja näkyä ja kuulua toisen henkilön elämäkerrassa? Saako elämäkerturi olla kirjoittaessaan puolueellinen, tunteellinen, eksyksissä, avoin itsestään, rehellinen - subjektiivinen? Kuka silloin on kirjan päähenkilö? 

Westerlund-minä-kertoja mukanaan Olly Donnerin elämäkerta on kaukana perinteisestä asioita ja tapahtumia listaavasta, objektiivisuuteen pyrkivästä elämäkerrasta. Mutta ai että, kuinka kohdettaan kunnioittavasti genre onkaan teoksessa otettu haltuun! Kirjailija kirjoitusprosesseineen näkyy ja kuuluu ihanan epävarmana ja herkkänä, mutta onnistuu kuitenkin samalla antamaan (liki) kaiken huomionsa kirjansa päähenkilölle, Ollylle. Westerlundin tausta niin tutkijana kuin sanataiteilijanakin näkyy: kirjaa varten tehdyn taustatyön määrä on ollut varmasti uskomaton, ja se on aivan äärimmäisen hyvin kirjoitettu.

Westerlundin mukanaolo ei vaivaa, eikä sotke, sillä kirjan rakenne on onneksi hyvin selkeästi jäsennelty. Ollyn tarina kulkee sivuilla pääpiirteittäin kronologisessa järjestyksessä, mutta kuitenkin teemoittain järjestettynä. Joskus vuosia ohitetaan yhdellä virkkeellä. Joskus pysähdytään yhden kirjeen tai ihmissuhteen äärelle pitkäksi aikaa.

Kaiken kaikkiaan minun tekisi mieleni sanoa, että Olly Donnerin kiehtova elämä on kuin Olly Donner itse - että se kuvaa häntä tyylilajeineen kaikkineen niin vallan hyvin. Mutta enhän minä oikein vieläkään tiedä, kuka Olly Donner oikein oli! Sen voin kuitenkin sanoa, että tämä on hieno elämäkerta, ehdottomasti Ollyn arvoinen.

Tekijä: Jasmine Westerlund

Teos: Olly Donnerin kiehtova elämä

Kustantaja: WSOY 2022

Sivuja: 279

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat

Hanna-Reetta Schreckin Säkenöivät ja oikukkaat - Suomen kultakauden naisia (Like 2021) on vallan kiehtova kokoelma (nimensä mukaisesti) Suomen taiteen kultakauden, eli 1800- ja 1900-lukujen taitteen merkittävistä naishahmoista.

Kirjassa esitellään ihana kattaus naistaiteilijoita, jotka jäivät sangen usein miesten(sä) varjoon ja perhe-elämän velvotteiden jalkoihin. Mukana ovat Ellan Edelfelt, Aino Sibelius, Ellen Thesleff, Alma Söderhjelm, Siri Strindberg, Sigrid af Forselles ja Thyra Thesleff monine sisarineen, ystävineen ja kollegoineen. Samalla syntyy hieman uudenlainen kuva suomalaisen (hyvin eurooppalaisen) taidemaailman historiasta ja käänteistä.

Kuten jo aiemmin mainitsin, kirjan kokoava teema on ikävän haikea unohdus, johon nämä naiset, heidän intohimonsa ja taitonsa on painettu. He olivat (useimmiten) miesten(sä) rinnalla, takana, taustalla. Raha ja suvun vaikutusvalta antoivat näille naisille etulyöntiaseman kanssasisariinsa verrattuna luoda omaa taiteellista uraa, mutta silti heidät sysättiin systemaattisesti syrjään. Miten esimerkiksi tuon ajan kiitetty riikalainen taiteilijatar Ida A. Fielitz on voinut unohtua ja kadota maailmasta niin, että hänestä ei ole jäänyt tietoon edes synnyin- tai kuolinvuotta?!

Kirjan kaunista antia ovat kirjailijan kirjoittamat koskettavat kirjeet naisille. Hmm, muut saivat oman kirjeensä, mutta jostain syystä Alma Söderhjelm ei ole saanut omaa kirjettä?! Kirjassa on kaunis kuvitus, ja tarinaa kuvittavia valokuvia ja taidetta. Kirja on kosmopoliittien juhlaa ja taiteentekemisen tuskaa. Ihana!

Tekijä: Hanna-Reetta Schreck

Teos: Säkenöivät ja oikukkaat - Suomen kultakauden naisia

Kustantaja: Like 2021

Sivuja: 239

Liisa Louhela: Kaikkeus on meidän

Liisa Louhelan Kaikkeus on meidän (WSOY 2021) on vahvan omaääninen esikoistomaani. Sen minä-kertojana toimii nuori Reeta, miljöönä 1930-luvun Kainuun takaperoinen kyläyhteisö, jossa jokaisella on oma paikkansa - ja Reetan paikka sattuu olemaan varsin huono. 

Rakkaus on ankara ja lempi on kova, siihen kuolee seisaalleen ja silmät jäävät selälleen. (s. 142) 

Reeta on punikkien lapsi, köyhän mökin akan sittemmin orvoksi jäävä tytär, jolla on vilkas mieli ja suuria unelmia. Niitä ei etenkään köyhällä tytöllä saisi olla, vaan tämän pitäisi osata tyytyä siihen, mitä on ja mitä tarjotaan: Herran ja herran pelko, piikomispaikka isommassa talossa ja lapsuudenystävä Eljas heilana. Sitten taloon asettuu liuta mustilaisia, jotka eivät ole Reetan tapaan oikeastaan edes yhteiskunnan reunalla, vaan tyyten sen ulkopuolella. Ja Reeta ottaa ja rakastuu epätoivoisesti komeaan Tenhoon - tai ehkä ennemminkin tämän edustamaan vapauteen ja muutokseen.

Pieneen romaaniin mahtuu paljon aineksia, joista yhdeksi tärkeimmistä nousee kieli. Tarina on kerrottu Reetan suulla, Reetan kielellä. Onko se murretta? Tavallaan varmaan on, ainakin sinne päin - yleiskielistettyä sellaista, otaksun. Se kuitenkin toimii. Se ei hienostele, ei pokkuroi, ei yritä olla muuta kuin on. Ja ilmaisut ovat aitoja, ajanmukaisia. Esimerkiksi se pieni seikka, että puhutaan "korpirojusta" eikä "viinasta" kertoo, että taustatyö on tehty huolella ja ajan henki tavoitettu.

Kainuulaista kansanperinnettä löytyy tarinan seasta ilahduttavina makupaloina. Myös sivusta seurattu romaniperinne lauluineen ja tapoineen piirtyy sivuille todentuntuisena.

Tarinana Kaikkeus on meidän on tietenkin päällimmäisenä tarina epätoivoisesta rakkaudesta niin sen kohteena kuin sen kokijanakin. Lisäksi se on tarina nuoruudesta, vapaudenkaipuusta, haaveista. Mutta ennen kaikkea se on mielestäni tarina yhteiskunnasta ja sen reunoille ja ulkopuolelle jäämisestä, osattomuudesta. 

Ei sitä kuule köyhän kannata haaveilla. Se pitää ottaa, akkaväellä varsinni, vastaan se mitä annetaan. (s. 103)

Se ei ole kaunis tarina, vaan rujo ja aito, tavallaan raaka kuten raakile on Raakelkin. Lapsuuden takaumat ovat kumman väkivallansävyttämiä, enkä aina ihan ymmärtänyt niiden funktiota, mutta ehkä paljon kärsimystä kokeneet lapset tuppaavat olemaan vähän raakoja esimerkiksi eläimiä kohtaan..?

Kaikkeus on meidän on sivumäärältään pieni ja luvuiltaan lyhyt - näennäisen kevyt siis. Mutta aiheiltaan se on iso ja tarinaltaan painava. Se laittoi tekemään paljon muistiinpanoja ja kirjaamaan ylös otteita. 

Loppu on alku (kirjaimellisestikin) - tai voi se loppukin olla - ja se jää aivan avoimeksi. Jäin miettimään sen merkitystä, että pääosa tarinasta sijoittuu vuoteen 1938. Se päättyy vuoteen 1938. Se päättyy aikaan juuri ennen sotaa, mullistusten kynnyksellä. Olisiko Reetankin maailmalla mahdollisuus mullistua? 

Tekijä: Liisa Louhela

Teos: Kaikkeus on meidän

Kustantaja: WSOY 2021

Sivuja: 212

Jenna Kostet: Margaretan synti

Jenna Kostetin Margaretan synti (Aula & Co 2021) on varma valinta historiallisen romaanin ystävälle. Mikään "perinteinen" historiallinen lukuromaani se ei kuitenkaan ole, vaan hämmentävän koskettava ja kouriintuntuva tarina kuolemaantuomitusta naisesta. Koskettavintahan tässä on se, että kirja on saanut innoituksensa 1600-luvun Turussa oikeasti tapahtuneesta teloituksesta.

Margaretan synti on tarina siitä, mitä ahtaat sukupuoliroolit, epätasa-arvoinen rajoittaminen ja näennäinen siveellisyyden ihannointi pahimmillaan saavat aikaan: onnettomuutta, kärsimystä ja ruumiita. Särkyneitä ihmisiä.

Kirjassa on myös Jakob, joka on kaupunginpalvelija - se, joka hoitaa vangit ja muut saastaisuudet. Hän on mies, siis jo lähtökohtaisesti etuoikeutettu, joka joutuu kasvotuksin vahvan nuoren naisen kanssa. Ja yhä kasvavan epävarmuuden kanssa: kenties kaikki ei olekaan aina niin mustavalkoista.

Kommentoidakseni ajankuvaa ja kirjan tyyliä: viihdyin, pidin, ihailin. Ainoa, mihin kiinnitin huomiota, oli kirjan alkuosan lausahdus: "Vaatteilla tuskin on sinulle suurta merkitystä. Se johtuu siitä, että olet mies." Ymmärtääkseni menneinä vuosisatoina ainakin ylempien yhteiskuntaluokkien miehet olivat aivan yhtä kiinnostuneita muodista ja materiaaleista, kuin naisetkin... No niin, muuta huomautettavaa minulle ei siis jäänyt. Pidin, pidin, pidin.

Margaretan synti oli minulle vahva elämys; elävä ja kipeä tarina, jonka tunnelmaa olen kantanut sisälläni lukemisesta lähtien. Olen kosketettu.

Tekijä: Jenna Kostet

Teos: Margaretan synti

Kustantaja: Aula & Co

Sivuja: 287

Koonti: kirjabloggaajien kesälukumaraton 16.-17.7.2022

Kirjabloggaajien tämän kesän toinen lukumaraton pidettiin 16.-17.7.2022. Toimin maratonin emäntänä, joten tässä on pieni koontipostaus omista kokemuksista.

Vaikka olenkin lukenut liki koko elämäni, olen hidas lukija - eikä perhe-elämä velvoitteineen ainakaan helpottanut suoritusta. Oma maratonsuoritukseni ei siis ole kovinkaan massiivinen, mutta maratonien idea onkin ennemminkin lukemisesta nauttiminen ja lukuinnosta iloitseminen. Ja luin kuitenkin enemmän, kuin tavallisena viikonloppuna!

Di Gregorio & Barbucci: Sarahin uni (Sisarukset Grémillet #1) (Story House Egmont 2021) 71 s.

Lukuvuorokausi alkoi 17.7. klo 15 nuortensarjakuvalla, joka minun on pitänyt lukea jo pitkään. Sarahin uni aloittaa Grémilletin siskoksista kertovan sarjan. Se on kaunis, kaihoisa tarina, joka yhdistelee maagista realismia ja perheen dynamiikkaa ja salaisuuksia kiehtovalla tavalla. Luin kirjan kokonaan: 71 s.

Katri Kauppinen: Laakson linnut, aavan laulut (Otava 2022) 5 + 1 h.

Äänikirjat ovat sujahtaneet elämääni varsin vaivattomasti. Siksipä nautiskelinkin Katri Kauppisen nuorten (aikuisten) fantasiaromaania Laakson linnut, aavan laulut äänikirjana pihatöitä ym. askareita tehdessäni. Muinaissuomalaisesta perinteestä paljon ammentava tarina imaisi mukaansa, ja kuuntelinkin sitä lauantaina 5 tuntia, ja sunnuntaina tunnin. Kuunneltavaa jäi vielä muutama tunti.

Bubble - venäläistä nykysarjakuvaa (Suomen rauhanpuolustajat 2021) 144 s.

Lukupinossani on pitkään ollut toinenkin sarjakuvakirja: Bubble - venäläisestä nykysarjakuvaa. Kokoelma esittelee moskovalaisen Bubble Comics -kustantamon neljä sarjakuvasankaria, joista omaksi lempparikseni nousi - luonnollisesti - kirjanoitasarja Exlibrium! Luin kirjan iltalukemisena kokonaan, siis: 144 s.

Jasmine Westerlund: Olly Donnerin kiehtova elämä (WSOY 2022) 120 s.

Olga "Olly" Donnerin elämäkerta on ollut luettavanani jo tovin, mutta arki on jättänyt lukuhetket kovin lyhyiksi. Kiehtovasta kosmopoliitista kertova kirja on itsekin niin hienon omaäänisesti kerrottu, että siitä tekee mieli nauttia muistiinpanoja tehden. Sain sunnuntaina luettua kirjaa 120 sivua eteenpäin, mutta vielä jäi kirittävää, jotta ehtisin lukea kirjan ennen naistenviikon lukuhaasteen Olgan päivää!

- Viivi

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta

Tiina Miettisen Piikojen valtakunta - Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla (Atena 2015) on mielenkiintoinen tietokirja naimattomien naisten elämästä esimodernissa Suomessa. Kirja pohjaa Miettisen väitöskirjaan Ihanteista irrallaan. Hämeen maaseudun nainen osana perhettä ja asiakirjoja 1600-luvun alusta 1800-luvun alkuun (2012), ja väitöskirjan kattavampi nimi kuvaa myös Piikojen valtakunnan aiherajausta: se keskittyy etenkin Hämeen alueen maaseudun naisten elämän kuvaukseen. Varsinaisen piikojen ammattikunnan lisäksi kuvatuksi tulevat myös muutkin naimattomat naiset.

Kirjasta päällimmäiseksi mieleeni jäi ihmetys siitä, kuinka väärä on kuvani ollut entisaikojen elämästä etenkin seksuaalimoraalin osalta - enkä usko olevani ainoa! Kirja loihtii esiin todellisuuden, jossa seksuaalisuuteen suhtauduttiin varsin leppoisasti ja turhia niuhottamatta. Kihlaus tulkittiin niin vakavaksi lupaukseksi, että naimisiin ei aina ollut hoppu. Eikä pariutumisen kanssa kiirehditty muutenkaan - parisuhteen solmimisikä oli yleisesti lähemmäs kolmeakymmentä. Se, että avioton lapsikaan ei usein ollut pelkkä häpeän ja kurjuuden aihe, oli minulle uusi ja ilahduttava tieto!

Toinen avartava elämys oli tajuta, kuinka itse asiassa piian asema saattoi olla sangen vapaa ja onnekaskin: nainen sai itse päättää palveluspaikkansa, sai tienata itse ja päättää muutenkin omista asioistaan aika vapaasti. (No, tämän kolikon kääntöpuolena on se, että jokaisella piti olla paikka, asema, asuinpaikka ja rooli, jonka mukaan elää. Irtolaisuus oli yhteiskunnan tuomitsemaa ja rankaisemaa.)

Kirjassa käy selväksi myös se, kuinka yksityisyyttä ei tosiaankaan ollut eikä tunnettu (kylä-)yhteisössä. Jokaisen piti kuulua johonkin yhteisöön, tietää paikkansa siinä. Ja saattoi olla aivan varma, että jokaista liikettä oli seuraamassa joku silmäpari. Ahdistava ajatus, mutta ei kai yksityisyyttä osattu juuri kaivatakaan..?

Piikojen valtakunta kurkottaa sen verran kauas historiaan ja sellaisen näkymättömän kansanosan maailmaan, että on uskomatonta, että tämä kirja on ylipäätään olemassa! Mitenkään kokonaisvaltaista kuvaa se ei naimattomien naisten elämistä 1600- ja 1700-lukujen Suomessa anna, keskittyyhän se ennen kaikkea Hämeen (ja siellä Hauhon) alueen elämänmenoon. Mutta hieno, harvinaislaatuinen kurkistus historiaan se kuitenkin on.

Piikojen valtakunta julkaistiin äänikirjana vuonna 2021, eli sen voi myös kuunnella - kuten minäkin tein!

Tekijä: Tiina Miettinen

Teos: Piikojen valtakunta - Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla

Kustantaja: Atena 2015 (äänikirja 2021)

Sivuja: 184 (äänikirja 5 h 45 min)

-Viivi

Henna Karppinen-Kummunmäki: Tyttöjen vuosisadat

Henna Karppinen-Kummunmäen Tyttöjen vuosidat -teoksen (Avain 2022) alaotsikko pohdituttaa: "Lasten ja nuorten historiaa keskiajalta 1800-luvulle". Käsitelläänkö kirjassa kaikkia lapsia ja nuoria vai vain tyttöjä? No, pian selviää, että tyttöjen ja nuorten naisten elämään teos zoomaa. Se pohjaa kirjailijan väitöskirjaan Elite English Girlhood in the Eighteenth Century, ja tämän aihe-, aika- ja aluerajaus antaakin osviittaa myös Tyttöjen vuosisadan perspektiivistä: 1700- ja 1800-lukujen ylhäisöön keskitytään.

Eliittiin keskitytään siitä ymmärrettävästä syystä, että kirjailijan lähdemateriaalinaan käyttämiä kirjallisia lähteitä (kirjeet, päiväkirjat) on olemassa lähinnä eliitin piiristä. Näin etenkin tyttöjen osalta, sillä harva rahvaan tyttö (jos poikakaan) osasi lukea saati kirjoittaa vielä 1800-luvun alussakaan. Siinä, missä väitöskirja keskittää huomionsa englantilaistyttöihin, on tyttöjen vuosisatoihin otettu mukaan myös suomalaisia nuoria naisia. Tyttöyden ja nuoruuden kokemuksia avataan niin brittiläisen Jane Austenin kuin kajaanilaisen Lina Rislachinkin esimerkkien kautta.

Tyttöjen vuosisadat keskittyy nimenomaan henkilökohtaisiin kokemuksiin tyttöydestä ja naiseksi kasvamisesta. Se etenee aika pitkälti lapsen elinkaaren mukaan vauva-ajasta imettäjän hoivissa, perheeseen, koulutukseen, ystävyyssuhteisiin ja lopulta seuraelämään ja rakkauteen. Yleisiä katsauksia värittävät lukuisat lainaukset tyttöjen ja nuorten naisten kirjallisista tuotoksista. Tämä kokemuksellisuus ja tyttöjen omien (kirjallisten) äänien kuuluminen ovat kirjan ehdoton suola.

En sano, että tyttöjen ja naisten elämä olisi nykyäänkään helppoa - päinvastoin. Mutta ei se muutama sata vuotta sittenkään sitä ollut! Nuoriin naisiin kohdistetut ristiriitaisey odotukset tuntuvat monelta osin (valitettavasti) edelleen relevanteilta: Nätti pitää olla, mutta pynttäytyä ei saa. Kaino on oltava, mutta ei tuppisuu. On oltava hyvä keskustelija, mutta ei kuitenkaan turhan nokkela ja viisas. 

Annetut raamit olivat tiukat, eikä vaihtoehtoja annettu - etenkään sen jälkeen, kun katolisuudesta luovuttiin: miellytä muita ja mene naimisiin. Katolisena aikana nuorella naisella oli sentään kaksi vaihtoehtoa: avioitua tai alkaa nunnaksi. Eikä luostarielämä tosiaankaan välttämättä ollut kamaluus, vaan oikeastaan naisen ainoa mahdollisuus elää omistautuen opiskelulle ja itsensä kehittämiselle - ja välttää synnytyskoneeksi tuleminen.

Kirjan aikarajaus on laaja, mutta sivumäärä suppeahko 175; kovin syvälle aiheeseen ei päästä, mutta hyvä yleiskuva syntyy. Aluerajaus taas on ehkä vähän hassu - vaikka englantilaiset ja suomalaiset säätyläistytöt elivät varmastikin pitkälti samanlaista elämää. Karppinen-Kummunmäki toteaa itse, että kokee tieteellisen tutkimuksen laajemmalle yleisölle saavutettavaksi saattamisen tärkeäksi. Sitä Tyttöjen vuosisadat kyllä tekee erittäin mallikkaasti.

Naistenviikko 2022 -haaste 18.-24.7.2022 + Kaari Utrio 80 v.

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi kutsui kaikki osallistumaan tänäkin vuonna Naistenviikon lukuhaasteeseen. Tänä vuonna myös Kirjailuja on mukana, luenhan muutenkin paljon naisten kirjoittamaa ja naisista kertovaa kirjallisuutta!

Tuijan postauksesta löytyy tarkemmat osallistumisohjeet.

Tässä omat postaussuunnitelmani viikolle - oikeudet muutoksiin pidätetään. 🌞

Naistenviikon nimipävät

18. heinäkuuta – Riikka Henna Karppinen-Kummunmäki: Tyttöjen vuosisadat - Lasten ja nuorten historiaa keskiajalta 1800-luvulle (Avain 2022) 

19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta - nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla (Atena 2015)

20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta Jenna Kostet: Margaretan synti (Aula & Co 2021)

21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna Liisa Louhela: Kaikkeus on meidän (WSOY 2021)

22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat - Suomen kultakauden naisia (Like 2021)

23. heinäkuuta – Olga, Oili Jasmine Westerlund: Olly Donnerin kiehtova elämä (WSOY 2022)

24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja Kirsi Vainio-Korhonen: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa - Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa (SKS 2018)

Psst. 28.7.2022 Kaari Utrio täyttää 80 vuotta! Kirjasähkökäyrä-blogi emännöi Utrio-haastetta 1.7.-28.7.

Lukemisiin!

-Viivi

Silja-Elisa Laitonen: Valinta (Suviranta #1)

Lotta Svärd -järjestön jäsenistä, lotista, on olemassa aika häviävän vähän kirjallisuutta, kun vertaa toisen maailmansodan myllerryksistä ammentavien teosten määrään kaikkinensa. Sotahistoriakin on (ollut) miesten kirjoittamaa. Siksipä Silja-Elisa Laitosen Valinta (Tammi 2022) onkin ilahduttava poikkeus: se on romaani nuoresta Raakelista, joka haluaa ja pääsee lotaksi rintamalle.

Joku luonnehti jossain lukemassani arviossa Valintaa historialliseksi lukuromaaniksi, ja sitähän se on: historiallinen ja sujuvasti luettava romaani. Kirjan päähenkilönä on juuri ylioppilaaksi kirjoittanut Raakel Suviranta, jonka lottataivalta seurataan aina sen alusta loppuun saakka. Lisäksi päästään ajoittain seuraamaan Raakelin tädin ja äidin elämää.

Kirjan mielenkiintoisinta antia on lottien töiden kuvauksen lisäksi Raakelin motiivien tutkiminen: miksi nuori nainen haluaa palavasti rintamalle vanhempien vastustuksesta huolimatta? Syyt ovat ilahduttavan tuoreella tavalla enemmän henkilökohtaisia kuin isänmaallisia. Suvirantojen perhedynamiikassa on paljonkin pielessä, joten lottaura auttaa nuorta naista irtautumaan pois äidin ikeestä. Samalla avautuu mahdollisuus näyttää itselle ja muille - perheelle ja kiusaajille - että on pystyvä ja kykenevä, rohkea. 

Kirjan vanhemmat naishenkilöt, Raakelin Elisabeth-täti ja äiti, osoittavat esimerkillään, että vahvuus ja pakonomainen pyrkimys siihen voi myös sairastuttaa.

Raakel on yksinäinen ja isokokoinen. Tarinan edetessä hän löytää muutamia merkittäviä ihmissuhteita ja - sotaolosuhteissa aivan ymmärrettävästi - laihtuu, ja tästä iloitsee niin nuori nainen kuin kertojakin. Tämä painon ja ulkonäön kanssa kamppailu muodosti omaan lukukokemukseeni särön. Oliko tämä juonne aivan välttämätön saada tarinaan mukaan?

Kirjassa käsitellään isoja teemoja, kuten mielenterveyttä ja sodan seuraamuksia: tuskin kukaan pääsi sota-ajasta ehjänä ja entisellään. Moraaliakin sivutaan - ja moraalittomuutta, kaksnaismoralismia. Kirjassa tehdään näkyväksi niin lottiin kohdistuneet tiukat (seksuaali-)moraalisäännöt, kuin heidän kohtaamansa huorittelukin. Kuvaan pääsevät myös vielä enemmän mustamaalattu ja vähemmän kuvattu naisjoukko: työvelvolliset, joista etenkin pesulajunien naiset ovat tulleet erityisen tunnetuiksi oletetusta kevytkenkäisyydestään (kirjassa he eivät sitä ole).

Asemasodan kuvauksessa on paljon myös miesten, sotilaiden, toiminnan kuvausta - vähemmän mairittelevassa valossa. Ylipäätään kirja onnistuu luomaan kuvan asemasotavaiheesta kouriintuntuvan elävästi: lopunaikojen tunnelma, jota elettiin jähmeässä pysähtyneisyydessä pahaa odottaen, kuoleman ollessa jatkuvasti läsnä, sai ihmiset toimimaan holtittomasti, itseään ja toisiaan rikkoen. Pahaa nähtiin ja pahaa tehtiin.

Raakelin elämässä sattuu ja tapahtuu, eikä juoni kaikkinensa ole aivan uskottava etenkään eturintamaan karkaamisen osalta. Valinta onnistuu kuitenkin luomaan sodasta kuvan inhimillisenä tragediana, jossa kaikki, pienet ja isot ihmiset, ovat tekemisissä liian suurten asioiden ja kysymysten äärellä. Erityisen koskettavaa on sotilaan särkyvän mielen sivusta seuraaminen; onko tällaisella tai tällaisen kanssa minkäänlaista tulevaisuutta? 

Kaiken kaikkiaan Valinta on vahva esikoisromaani ja Laitonen upea lisä kotimaiseen kirjallisuuskenttään. Nyt kiinnostaakin kovin, kuinka sarja tulee jatkumaan!

Tekijä: Silja-Elisa Laitonen

Teos: Valinta (Suviranta #1)

Kustantaja: Tammi (2022)

Sivuja: 479

-Viivi

Kirjabloggaajien kesälukumaraton 16.-17.7.2022

Kirjabloggaajien kesän 2022 toinen lukumaraton pidetään heinäkuun kolmantena viikonloppuna 16.-17.7.!

Kesän ensimmäistä lukumaratonia isännöi Yöpöydän kirjat.

Jos hyvin käy, eli jos vetäjä löytyy, niin lukumaratonia vietetään vielä elokuussakin!

Lukumaratonin säännöt:

• Lukuaikaa on maratonille varattu 24 tuntia. Voit pitää taukoja, mutta ne sisältyvät kokonaisaikaan. Muista syödä ja levätä riittävästi, jotta lukuinto säilyy!
• Maratonin voi aloittaa esimerkiksi jo perjantaina 15.7. tai jatkaa maanantain 18.7. puolelle, kunhan osa maratonista tapahtuu lauantaina tai sunnuntaina.
• Osallistua voi niin bloggaajana, Instagramissa tai Twitterissä, kuin myös ilman näitä alustoja.
• Somessa voi julkaista etukäteen lukupinon esittelyn tai fiilistellä maratonin aikana. Kaikki kirjallisuus lasketaan mukaan, niin paperisena kuin elektronisenakin aineistona.
• Maratonin lopuksi voi julkaista koontipostauksen, josta käy ilmi luettu sivumäärä tai kuunneltu aika, sekä luetut kirjat. Koontipostauksen linkin tai edellä mainitut tiedot voi julkaista maratonia seuraavan tiistain aikana täällä ilmestyvän postauksen kommenttilaatikkoon.
• Halutessasi voit seurata muiden lukumaratonia. Somessa aihetunnisteena käytössä ovat #lukumaraton ja #kesälukumaraton2022. Maratonpostauksissa voi käyttää tässä julkaisussa olevaa kuvaa.
• Ja lopuksi, maraton ei ole kilpailu siitä kuka lukee eniten sivuja, vaan lupa upota kirjojen maailmoihin! 

  

Lukuiloa maratonille!

    

Mukana maratonilla:

• Yöpöydän kirjat
• Kirjaimia
• Kirsin Book Club / Minna
• Ja kaikkea muuta
• Kirjailuja