PP: Saako silittää?

Hyvää alkanutta lukuviikkoa! 

Edellisen postauksen Rikki-romaani oli sen verran tunteikas luettava, että se vaati vastapainoksi jotakin täysin erilaista (mutta oliko niin erilaista sittenkään...). Siksipä päätin tarttua pieneen keltaiseen kirjaan, jossa on muistilapuille piirrettyjä yhden ruudun (sarja-)kuvia à la PP eli tuttavallisemmin Pieruperse. Kuten jo taiteilijan nimestä voi kenties päätellä, Saako silittää? (Atena 2017) sisältää huumoria, joka on niin huonoa, että on jo nerokasta.

Törmäsin Pieruperseeseen Instagramissa vasta ihan vähän aikaa sitten, ja ensimmäinen reaktioni oli ilahtunut hölmistys: Mitä kummaa olen missannut?! Onneksi tilanne on tullut sittemmin korjattua niin Insta-selailun kuin tämän kirjankin myötä. Suurin osa kirjan kuvista on muuten aiemmin julkaisemattomia, mistä ehdottomasti plussaa!

Mistä sitten oikein on kyse? PP:n Instagram-tili varmasti puhuu parhaiten itse puolestaan, mutta voinhan toki yrittää luonnehtia tätä muistilappusarjakuvaa: törkeää, mustaa ja vielä mustempaa huumoria, oivaltavaa ja nerokasta kritiikkiä. Se on juuri sitä suuresti ihailemaani "saako tälle edes nauraa" -settiä, joka haastaa lukijaansa ja puskee yli hyvän maun rajojen niin että ryskyy. Huumori on taitolaji, todettakoon kuluneesti, ja PP on kyllä törkeydessään sen yhdenlainen mestari. Stereotypioilla leikkiminen, karikatyyrit, yllättäminen ja hätkähdyttäminen - kerrassaan ala-arvoista ja siksi juuri niin mainiota.

Pieruperseen muistilappuja voi toki lukea hyvinkin aivottomasti, ja nauraa niille silti, mutta parhaiten mielestäni PP:tä lukee ajatuksen kanssa. Mitä siellä törkeiden heittojen, kakkahuumorin, porilaisvitsien ja mauttomuuksien takana oikein on? No, ei välttämättä aina mitään, mutta usein sieltä löytyy napakkaa yhteiskuntakritiikkiä ja surullisia (nykyajan) ilmiöitä pöydälle nostettuina ja mustekynällä alleviivattuina: rasismi, misogynia, lapsen itsetunnon tuhoavat aikuiset, käsittämättömät kasvatusmallit, mielenterveysongelmat, sairas maailma... Vai onko se nyt sairas, vai maailma vain sellaisena, kuin se on. Tutuiksi tulevat useammat toistuvasti sarjiksissa esiintyvät hahmot, kuten käsittämättömän törkeä mummo, Tiinan elosteleva mies, hienostelevat lokit, rehtori, joka joutuu näkemään ties millaisia lapsia ja etenkin vanhempia, sekä pojallensa naisvihaa opettava isukki.

Niin, siitä aiemmin mainitsemastani erilaisuudesta/samankaltaisuudesta: kuten Reija Gladin Rikki-romaanissa, myös PP:n sarjakuvissa on lapsia, jotka joutuvat elämään ja kasvamaan ihan käsittämättömässä maailmassa, ihan älyttömien aikuisten ympäröimänä. Mustavalkoista ja korosteista? Kyllä. Mutta myös totta. Paljon on Pieruperseellä myös mielenterveyttä (sen rakoilua) sivuavia muistilappukuvia, jotka nekin naurattavat oikeastaan juuri osuvuutensa vuoksi. Tarkkasilmäistä yhteiskunnan tarkastelua! 

Itkunauru (ilosta ja surusta) tekee joskus oikein hyvää, ja musta huumori, joka nostaa framille isoja kysymyksiä ja monenlaisia tunteita, on todella toimiva keino kyseenalaistaa asioita. Pipot joutavatkin nyt kevään myötä pois päästä, ainakin jos ne kiristävät liikaa. 

PP: Saako silittää? (Atena 2017)

Tekijä: PP

Teos: Saako silittää?

Kustantaja: Atena 2017

Sivuja: 128

Mistä: Arvostelukappale

Sarjakuvahaaste 2018

-Viivi 

Reija Glad: Rikki

On siis kevät - mutta soikoon se duurissa!

Tavaramarkkinoiden Kevät-hitin tapaan mollissa soi syvälle sieluuni koskettanut Reija Gladin pienoisromaani Rikki (Robustos 2017), kirja, joka käsittelee synkin sävelin mielen järkkymistä, köyhyyttä, alkoholismia ja elämää hiljenevässä maaseutuyhteisössä. Tämä Gladin esikoisromaani on voittanut Robustoksen pienoisromaanikilpailun kolmannen sijan vuonna 2015, ja minunkin lukukokemusrankingissa tämä nousee ehdottomasti korkealle (vaikka kaikenlaista paremmuusjärjestysten laatimista pyrinkin välttämään, koska se on liki mahdotonta).

"Säästän tämän ajan ja kaikki asiat. Säästän hetket, säästän nyrkit oven läpi ja lapsivetiset pikkuhousut säästän. Sieviä värejä säästän silmät täyteen, laitan kämmenkuoppiin pusuja."

(s. 40)

Rikki on luotaantyöntävä ja todella puoleensavetävä. Tarina on rankka kertomus lapsuudesta rikkinäisten aikuisten ympäröimänä - kohti omaa (rikkinäistä) aikuisuutta. Kaunis, lyyrinen kieli vetää ahmimaan tarinaa, jota ei toisaalta haluaisi lukea, josta ei haluaisi tietää mitään. Alkoholi rikkoo perheen, isä haahuilee ja häipyy, äidin mieli on rikkoutunut, ympäristö jaksaa tuomita muttei auttaa. Kaiken keskellä pyristelee kolmen poikasen tiivis joukko. Eeva, Niko ja Paula osoittavat, millainen ihmeellinen kyky lapsilla on selviytyä mistä vain, sopeutua millaiseen elämään tahansa - vaikka eihän muuta mahdollisuutta kai olekaan.

"On myöhä ja yö on nostanut kastetta kaiken päälle. Äiti juoksee alasti kaurapellossa, sen jalat painuu märkään multaan. Sillä on päässä häähuntu ja kesäsumu mekkona."

(s. 12)

Reija Glad: Rikki (Robustos 2017)



"Yritän keskittyä yhteen ajatukseen kerrallaan. Ajatella sen pois. Niitä tulee aina lisää. Ne kimpoilevat niin nopeasti. Kaadan vettä itkun päälle. Kylmää vettä kylmässä saunassa. Pienet ovat jo puhdistuneet. Menivät pesään unille. Minä kaadan päälleni koko yön painon."

(s. 55)

Osa kirjan viehätyksestä on ehdottomasti sen kertojissa, joista jokainen tuo omaa syvyyttään ja omia puoliaan tragediaan. Kaikkitietävä kertoja toteaa asioiden laidan, aikuinen Paula valottaa, mitä rikkinäisen perheen lapsista tulee isoina. Äidin ääni on oleellinen lisä tarinaan; ilman kurkistusta maahan lytätyn kaunosielun mieleen hänet olisi niin kovin helppo tuomita. Liian helppo. Tarinan kiehtovinta antia on ehdottomasti eniten äänessä ollut kertoja, joka yllätti, kiehtoi, kummastutti ja sai rakastumaan itseensä: me-kertoja, joka summaa lasten ajatukset yhdeksi runollisen kauniiksi, samaistuttavaksi kokemukseksi. "Me lapset" -kertoja korostaa sitä tiiviyttä, sitä tiivistä kollektiivia, joka perheen lasten on ollut selviytymisensä vuoksi pakko solmia. Samalla se summaa kokonaisen lama-ajan lasten sukupolvikokemuksen, hullun maailman lasten, avioerolasten ja rikkinäisten vanhempien lasten kokemuksen. Todella vaikuttavaa!

"Niko potkii lunta pois niin kesä tulee äkkiä."

(s. 29)

Kirjan kieli on kaunista: etenkin äidin luvut ovat runoutta. Me-kertojan kielessä on mielestäni aivan äärimmäisen hienosti tavoitettu lapsen mieli ja lapsen kieli, joka on toisaalta naiivia ja toisaalta niin lyyrisen kaunista ja oivaltavaa, että ihan vihloo. Lapsen ajatus on runoutta. Raju ja rujo tarina pehmenee sopivasti hienon kielen ansiosta, ja vaikka riveilläkin on paljon luettavaa ja sulateltavaa on sitä ainakin toinen moinen rivien välissä - asioita, joita lapsi ei ymmärrä, ja ymmärtää kuitenkin. Maailmassa on inhottavia asioita, ihmiset tekevät inhottavia asioita. Kuinka niistä voikin kirjoittaa näin koskettavan kauniisti!

Kun yksilöiden välille on kasattu liikaa muistettavaa ja etenkin liikaa unohdettavaa, niiden muodostaman yksikön yhteen hitsautuneet saumat rikkoutuvat räsähtäen, eikä niitä saa enää sovitettua yhteen. Vaikeneminen ja kieltäminen on siunaus ja kirous, unohtaa voi ja ei kuitenkaan. Rikkinäiset aikuiset kasvattavat rikkinäisiä aikuisia. Rikkinäisen maailman lapset ovat rikki.

"On oman elämän anarkiaa selviytyä järjissään kaiken hulluuden keskellä. Eikä Eeva ajattele Saaraa, vaan muita ihmisiä ja muiden ihmisten hulluutta. Koko maailma on nyrjähtänyt."

(s. 80)

Tekijä: Reija Glad

Teos: Rikki

Kustantaja: Robustos 2017

Sivuja: 93

Mistä: Arvostelukappale

Helmet 2018 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

-Viivi

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Livakkaa loppuviikon alkua!

Blogista aiheutuneen stressin myötä (aikapula, tekemättömät arviot...) päätin jättää bloggaamisen vähän vähemmälle. Siksi päätinkin, että tästä kirjasta en blogipostausta tee. Lukukokemuksesta syntyi kuitenkin niin valtaisan miellyttävä, että pakkohan minun on jotakin kirjasta tänne blogiinkin kirjoittaa. Ja kyllä, ehkä osansa lukukokemukseen toi se vapautuneisuus ja stressittömyys, mikä syntyi, kun päätin lukea vaan, miettimättä blogia ja sitä mitä kirjasta sanoa laisinkaan.

Zinaida Lindénin Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Into 2017) on odotellut lainakirjojen kasassa vuoroaan jo hyvän aikaa, mutta jokin kumma sai minut pidättäytymään viemästä kirjaa takaisin kirjastoon lukemattomana. Jokin kumma sai minut haluamaan pitää kirjan hyllyssäni vielä hetkisen. Siellä aikansa kuiskailtuaan tämä novellikokoelma sai lopulta vuoronsa, ja tästä olen äärimmäisen tyytyväinen: muodostuihan lukukokemuksesta yksi merkittävin pitkiin aikoihin.

Minulla ei ole antaa mitään hienoja, jäsenneltyjä ajatuksia Appelsiineista, koska päätin vain lukea sen kummempia pohtimatta. No, eihän se ihan onnistunut, joten tässä muutama hassu hajatelma:

Lokaali - globaali - glokaali. Guroobarizeeshon. Ihmiset ovat levittäytyneet ympäri maailmaa, mutta ovat silti toisiaan hämmästyttävän liki. Eyjafjallajökull - Fukushima - Utøya.  Suurkatastrofit vavisuttavat ihmisiä kaikkialla, maailman laidoilla,  vaikuttavat omalla tavallaan jokaisen elämään. Kokemukset ovat uniikkeja ja jaettuja yhtä aikaa. Yhden novellin päähenkilö on toisen novellin sivuhenkilö. Jokainen on oman elämänsä päähenkilö ja muiden elämien sivuhenkilö.

Mitä me toisistamme tiedämme? Mitä me tiedämme, ja mitä luulemme tietävämme? Mitä toiset tietävät meistä? Tietämättömyys lisää tuskaa enemmän kuin tieto. Tietämättömyys kasvattaa sellaisia lapsia, kuin ennakkoluulot, syrjintä, pelko, viha ja katkeruus. Kyse ei aina ole (vaikkakin voi olla) kulttuurieroista tai yhteisen äidinkielen puuttumisesta, oi ei tosiaan! Joskus muukalainen asuu saman katon alla. Joskus katsoo jopa peilistä.

Vähäeleisyys, ilmaisuvoima, nyanssit, melankolia, persoonat ja yksilöt. Lindén on onnistunut luomaan omanlaisensa (silti aina melko surumielisen) tunnelman jokaiseen novelliin. Henkilöt ovat aitoja, inhimillisiä, järkkyviä ja joskus vähän järkyttäviäkin. Ja usein, globaalissa maailmassa, ihmisten ympäröiminä, niin pirun yksin.

Kielen (propseja suomentaja Jaana Nikulalle) ja tarinoiden imu oli valtaisa. Pitkästä aikaa luin kirjaa, jota en meinannut millään päästää käsistäni. Tarinoita oli ahmittava ahmimatta, hotkien ja nautiskellen, pohtien ja pureskellen. Kaunista, oivaltavaa, haikeaa, hyrisyttävää, nautinnollista. Suosittelen.

Ja propseista puheenollen: Jaana Nikula voitti tänään Mikael Agricola -palkinnon Appelsiinien ja Johanna Holmströmin Sielujen saaren (Otava 2017) suomennoksesta. Sattuipas tämä postaus  nyt oivalliseen saumaan (ja vannon, että täysin sattumalta). Ja täytyy sanoa, että ihailtavaa työtä. Siis: wau ja onnea!

Tekijä: Zinaida Lindén

Teos: Rakkaus kolmeen appelsiiniin (ruotsinkielinen alkuteos: Valenciana; suom. Jaana Nikula) 

Kustantaja: Into 2017

Sivuja: 210

Mistä: Kirjastosta

Helmet 2018 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

- Viivi

Kristiina Mäkimattila: Olonkolo - Lyydia Moukun suuri seikkailu I

Olen lukenut pienestä pitäen, joten aikoinaan ovat lasten- ja nuortenromaanitkin tulleet tutuiksi. Nyt on kuitenkin hurahtanut vuosia, että en ole tarttunut nuoremmille ikäpolville suunnattuihin teoksiin. Tämä on kenties ymmärrettävää, mutta myös valitettavaa, koska olen varmasti missannut helmiä. Onneksi kirjaihmiset (ihan aikuiset) Instagramissa ovat nostaneet myös nuortenkirjoja esille, ja itsekin olen pikkuhiljaa avautunut sille ajatukselle, että voisin tosiaan välillä tarttua myös lapsille ja nuorille markkinoituihin kirjoihin. Elämällä on aina polkunsa, joista eteenpäin rämpivällä ei välttämättä ole mitään haisua, mutta joiden tarkoituksellisuus avautuu, kun tarkastelee taivaltaan taaksepäin. Niinpä juuri uudelleen lanu-kirjoista kiinnostuneelle ihmiselle tarjottiinkin tilaisuus tutustua yhteen lasten ja/tai nuorten romaaniin. 

Kristiina Mäkimattilan (Murupumpula) Olonkolo - Lyydia Moukun suuri seikkailu I (Marketiimi 2017) on Kirjasammossa  määritelty lastenkirjallisuuteen kuuluvaksi ja - mielestäni osuvammin - saturomaaniksi. Miksipä Olonkoloa ei voisi fantasiakirjaksiksin sanoa, sillä aikamoiseen satu- tai fantasiamaailmaan lukija rouva Moukun kanssa astuu. Sadulliseksi romaanin osaltaan tekee ihanan söpö kuvitus, joka on kuvituksia tekevän Mäkimattilan omaa kädenjälkeä sekin. Kuvia on siellä täällä, eli ne eivät ole pääosassa, mutta ovat ihana lisä tarinaan. Jos turvallinen, mutta kuitenkin jännittävä pako todellisuudesta kiinnostaa, niin Olonkolo sopii loistavasti myös aikuisen luettavaksi! Itse päätin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, ja luin kirjaa ääneen taaperolleni iltasatuna, mikä oli toisaalta ihan toimiva ratkaisu, toisaalta vähän toimimaton, mistä lisää myöhemmin.

Olonkolon kuvitus on hellyttävä!

Lyydia Carmelita Moukku on jäpinkäinen, tontuille ja maahisille sukua oleva olento, ihmismäinen ja inhimillinen, vähän vain ihmistä pienempi. Tämä täti-ihminen asuu Jääränpäässä miehensä Gerhardin kanssa. Parisuhteen asetelmasta tulee aika lailla mieleen Pokka pitää -sarjan Hyacinth ja Richard: rouvalle on tärkeää pitää yllä jonkinlaista hienostelevaa kulissia, ahkeran ja toimeliaan emännän julkisivua moitteettomine ulkomuotoineen ja kakkukisavoittoineen, kun taas joltisenkin tahdotonta miestä viedään kuin pässiä narussa. Gerhard Moukku tosin elää niin omassa kirjojen ja tutkimuksensa maailmassa (ollen aika lailla hajamielisen professorin arkkityyppi) että ei osaa juuri edes kyseenalaistaa asetelmaa - ja miksi tietenkään haluaisikaan, kun vaimo kantaa ruokaa eteen ja sallii miehensä uppoutua työhönsä nurkumatta.

No, käy kuitenkin niin, että Gerhard ottaa ja katoaa kellarikirjastostaan, ja jäljelle jää vain reikä seinässä. Tästä alkaakin Lyydian seikkailu, tämän jonkinlaisen antisankarinkin sankarillinen matka etsimään miestään. Maanalaista käytävää pitkin Lyydia saapuu uuteen salaiseen maailmaan, Olonkoloon, linnukkeiden kotiin. Linnukkeet ovat minikokoisia, lempeitä, ihmisen näköisiä, savvoo viäntäviä olentoja, joilla on käsivarsissaan siipisulat. Lyydia asettuu linnukkeiden luokse, missä kaikki ei olekaan niin idyllistä ja rauhallista, kuin miltä aluksi näyttää. Vaara, suru ja tuntemattomien hyökkääjien uhka, häilyy alati taustalla. Synkeät sävyt ovat ymmärrettäviä (läheisiä on kadonnut ja pelottaa), mutta tämän vuoksi en ehkä suosittelisi kirjaa ihan herkimmille lukijoille.

Itse koin tarinan vahvasti myös jonkinlaisena kehityskertomuksena: kun arki on kaukana, aiemmin tärkeältä tuntuneet asiat menettävät merkityksensä. Onko tärkeämpää pitää huolta huolitellusta ulkonäöstään (keeping up appearances), vai hoitaa ihmissuhteitaan. Onko tärkeämpää olla aina oikeassa, vai olla ystävällinen. Rouva Moukku ei ole mikään perinteinen sankari, mutta pakon edessä, pakotettuna kohtaamaan pelkojaan, tuosta tädistä löytyy uudenlaista uskallusta ja rohkeutta, mutta myös nöyryyttä, mikä on ihailtavaa. Mitä väliä on Jääränpään Tikkuajanaisten mielipiteellä, kun oma mies on pelastettava! Joskus pitää ravistella kunnolla, että elämään alkaa löytyä uutta perspektiiviä.

Kirjan tematiikasta mieleeni jäi päällimmäisenä (no ystävyyden ja avunannon ja muutoksen ym. ohessa) mieleeni tietynlainen kolonianismin ja "amerikkalaistumisen" kuvaus. Lyydia saapuu uuteen maahan tai maailmaan, ja antaa heti ensi töikseen muutamalle linnukkeelle itselleen tutun nimen yrittämättä edes opetella linnukkeiden omia nimiä, jotka vaikuttavat liian vaikeilta oppia. Näin esimerkiksi Fi-fi-fiuuhista tulee Pirkko (tästä tosin kiittää kirjaa ääneen lukenut äiti). Toisaalta: kun vieras on antanut muutamalle linnukkeelle uudet nimet omasta kulttuuristaan, syntyy kansanliike, jonka seurauksena melkein jokainen linnuke saa itselleen uuden, hienolta kuulostavan jäpinkäis-/ihmisnimen, joita he myös alkavat käyttää (ainakin rouva Moukun läsnäollessa). Kaikki oman kulttuurin ulkopuolelta tullut on hienoa, jopa taianomaiselta tuntuvaa, ja siitä halutaan olla osallisina. Sitten on vielä pelottavien, tuntemattomien tunkeutujien uhka - kovasti etanaa muistuttavat lötköttäjät ovat yrittäneet tunkeutua linnukkeiden paratiisiin jo pitkään, ja ilmeistä on, että joku toinenkin oliojoukko liikuskelee linnukkeiden mailla, ehkä pahat mielessä.

Tarina kulkee leppoisaan tahtiin. Se on täynnä sivujuonia tai -juonteita, siinä pysähdytään tarkastelemaan, muistelemaan, pohtimaan, pureskelemaan. Vauhti ei siis päätä huimaa, vaan tarina etenee leppeästi. Ehkä näin vanhempana lukijana olisin kaivannut tarinaan vähän enemmänkin tahtia. Nyt tuntui, että kirjan 220 sivua kuluivat itse asiassa vasta seikkailun aloittamiseen. Tämä kirja on tosin tarinan 1. osa, eli tarinalle on luvassa jatkoa! Ja sitä paitsi voihan leppeän tahdin nähdä suorastaan passiivisena hyökkäyksenä nykymaailman hektisyyttä vastaan. Mitteepä tuota hötkkyilemmään valammiissa mualimassa.

Murupumpulan postikortteja

Kielellä luodaan tunnelmia. Tiettyyn murteeseen liitetään tiettyjä (stereotyyppisiäkin) ominaisuuksia. Lyydia puhuu jäykänsorttista, hienostelevaakin puhekieltä, mikä osaltaan luo henkilökuvaa hienohelmamaisemmaksi. Linnukkeet taas, kuten jo mainitsin, puhuvat savon murretta kuka enemmän ja kuka vähemmän (ääneenlukiessa olin vähän pinteessä, vaikka viäntelen ja kiäntelen itsekin), mikä puolestaan luo kuvan lupsakoista ja huumorintajuisista pikkuolennoista. Stereotypioilla leikittelyä on siis tässäkin suhteessa. En tiedä, onko tuntumani miten tosiperäinen, mutta minulle jäi lukiessa sellainen fiilis, että linnukkeiden (etenkin eniten viäntelevän Vaarin) murre lievenee kirjan loppua kohden, ja muuttuu yleiskielisemmäksi, mikä on vähän harmi.

Leppeään tunnelmaan liittyy vahvasti kieli, joka on Olonkolossa muutenkin oikein herkullista! Kieli on vähän vanhahtavaa, vivahteikasta, kekseliästä. Lauserakenteet ovat aika monimutkaisia ja monipolvisia, mistä syystä kirja ei ehkä sovi juuri lukemaan oppineelle itsenäiseksi lukemiseksi. Monimutkaisten lauserakenteiden takia myös ääneen lukeminen oli aika kinkkistä ja jopa hengästyttävää; kirjan lukeminen äänettä olisi varmasti tuottanut paljon sujuvamman ja vetovoimaisemman lukukokemuksen, vaikka sujuihan se hyvin noinkin. Kuten on Mäkimattilan luoma rinnakkaismaailmakin monella tapaa oivaltava, on sitä myös kieli, joka jaksaa hykerryttää läpi kirjan. Lempisanakseni taisi muodostua emännänjatkejakkara, ja samanlaista kielellistä ilottelua kirja on läpeensä täynnä. Tykkään!

"Eräskin tarina kertoi linnukkeesta, joka oli varoituksista huolimatta mennyt syömään kirkkaanpunalehtisen vaarakkipensaan vihertävänmustia marjoja. Häntä oli etsitty pitkään, kunnes lopulta hänet löydettiin kosimasta polvillaan ylikypsää plumplumpuli-hedelmää ja tarjoamasta tälle gonjakin papanoita myötäjäisiksi. --- Tämäkin seonnut sulhasehdokas palautui kutakuinkin ennalleen viikon kuluessa, tosin verrattuna entiseen oli hänestä tullut mukavampi, kun hän ei pyrkinyt enää päällepäsmäröimään kaikkia muita, vaan keskittyi mieluummin plumplumpulien kasvattamiseen ja hoivaamiseen."

(s. 188)

Ihana kirjapaketti -
ja tuo lammas on niin söpö, että ihan liikutun!

Kaiken kaikkiaan Olonkolo on ihana, lempeä seikkailutarina, joka sopii kaikille todellisuutta välillä pakoon haluaville, rauhaa etsiville, söpöistä asioista ja kielellisestä leikkimisestä nauttiville - niin lapsille, kuin aikuisillekin. Ja tämä on varmasti todella oivallinen kirja lukea yhdessä isommankin lapsen kanssa. Nyt en vain malta odottaa jatkoa tarinalle!

Tekijä: Kristiina Mäkimattila

Teos: Olonkolo - Lyydia Moukun suuri seikkailu I

Kustantaja: Marketiimi 2017

Sivuja: 220

Mistä: Arvostelukappale

Helmet 2018 7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

Joella Koskenranta: John

Ihanaa pääsiäisenaikaa!

Niemen jälkeen koin tarvetta tarttua ihan erilaiseen kirjaan, ja kaivattua vaihtelua toikin Joella Koskenrannan pieni tarina John (BoD 2017). John on äitinsä nunnaluostariin hylkäämän pojan kehitystarina, koskettava kertomus juurettomuudesta ja äidinkaipuusta, rakkaudesta, perheettömyydestä ja perheestä. Mielenkiintoinen tarina erityisen kauniiden kansien sisällä!

"Elämässämme oli taas lisää asioita, joista olla kiitollinen."

(s. 141)

Johnin kannet on toteuttanut Hanna-Riikka Kontinaho.

Pidin mielenkiintoisena ratkaisuna sitä, että suomalaisen kirjailijan kirjoittama kirja sijoittuu täysin toiseen maahan, Isoon-Britanniaan, ja henkilöhahmotkin ovat kaikki täysin brittiläisiä. Ratkaisu toimii, sillä miljöö ja kulttuuri tukevat tarinaa hienosti. Kirja vie nunnaluostariin, hevostilalle, sirkukseen ja maataloon, erilaisten naishahmojen läheisyyteen. Johnilla on elämässään erilaisia naisia, nuoria ja vanhoja, lämpimiä ja villejä, etäisiä ja rakastavia - tärkein, ja määrittävin suhde on kuitenkin naiseen, joka on ollut melkein aina poissa, äitiin, jonka kaipuu soi taustalla surumielisiä säveliä, kunnes tämä trauma lopulta räjähtää voimalla silmille - niin kai käsittelemättömille asioille usein käy. Monesta kirjan hahmosta säteilee inhimillisyys, viisaus ja tasapaino sellaisena pakettina, johon itsekin haluaa elämässään pyrkiä. Aina ei ole helppoa, eivätkä reaktiotkaan ole aina ihanteellisia, mutta lopulta aina löytyy rauha ja rakkaus, lempeys ja ymmärrys niin itseä kuin toisiakin kohtaan. Myös eläinten läsnäolo romaanissa on vahvaa, ja karvakaverit tuovat paljon hyvää ja kaunista Johnin ja läheistensä elämään - ja niin se usein on oikeassakin elämässä.

"Kaikki oli tässä ja nyt ja annoin kaiken tapahtua."

(s. 136)

Koska kirja on vain vähän päälle 150-sivuinen ja tarina ainakin puolen ihmiselämän pituinen, ei kirjassa päästä kovin syvälle tasolle.  Jäin kaipaamaan useampia tasoja tarinaan, sillä aineksia syvälliseempäänkin asioiden käsittelyyn selkeästi on niin tarinan kuin kerronnankin puolesta. Kieli soljuu sujuvana ja auttaa luomaan tunnelman ja miljöön ilman turhia krumeluureja. Kielen ansiosta kirjaa on lempeä ja helppo lukea, vaikka teemat ovatkin suuria. Kirja on lyhyt ja ytimekäs, mikä on toisaalta hyvä juttu, mutta toisaalta sen vuoksi jotkin ratkaisut tuntuvat aika helpoilta ja itsestäänselviltäkin, ja jotkut mutkat vähän oiotuilta. Mutta onhan se ihmiselo välillä sitäkin - mutkat suoristuvat ja itsestäänselvyyksiä tapahtuu. Koskenranta osaa luoda tunnelman, jossa on niin tunnetta kuin filosofiaa tai elämänkatsomustakin. Tunsin etenkin kirjan loppua kohden lukevani romaanin ja self help -oppaan rakkauslasta, eikä se ollut lainkaan huono juttu, sillä esiin nostetut seikat, kuten kiitollisuus ja hetkessä eläminen, ovat asioita, joita on jokaisen hyvä opetella, ja joista itseään muistutella.

Joella Koskenrannan John on kirja, joka antaa ajattelemista. Kirjassa on kauniita ajatuksia, elämänviisautta ja lämpöä, jonka kokeminen näin kirjojen kansien välistäkin on aina tervetullutta ja miellyttävää. Aineksia olisi ollut vielä enempäänkin, sillä aistin Koskenrannan kerronnasta ja tyylistä, että ajatuksia ja rakkautta olisi antaa paljonkin enemmän, kuin mitä Johnin sivuille on päätynyt. Tarinassa olisi myös, kuten sanottua, ollut aineksia enempään, mutta jo tällaisessa kompaktissa paketissa oli paljon ajatuksia herättävää ja hienoa. Self help -romaani on itselleni uusi, mutta kiinnostava genre, ja voi hyvinkin olla, että tutustun tähän tyylilajiin tulevaisuudessa syvemminkin (toki määrittelin Johnin ihan itse mielivaltaisesti sellaiseksi, mutta jos se nyt ei aivan puhtaasti self help -romaaniksi luokitu, niin on ainakin oman kokemukseni mukaan vahvasti sinne päin).

"Uskon, että synnymme tänne valmiina lahjojemme ja unelmiemme kanssa. Unelmamme johdattavat meitä niihin hetkiin, joissa voimme parhaiten käyttää lahjojamme. Meillä jokaisella on syntyessämme joku tai joitain erityislahjoja, joita toteuttamalla maailmaan syntyy lisää valoa. Lahjojemme avulla voimme palvella toinen toistamme, rakkaudella ja ilolla."

(s. 76)

Tekijä: Joella Koskenranta

Teos: John

Kustantaja: BoD - Books on Demand 2017

Sivuja: 151

Mistä: Kirjailijalta

Helmet 2018 23. Kirjassa on mukana meri