Ninka Reittu: Oma rakas supernapa

Hyvää Lapsen oikeuksien päivää ja Lapsen oikeuksien sopimuksen 30-vuotisjuhlaa!

Tämän vuoden Lapsen oikeuksien päivän teema on Lapsen oikeus olla oma itsensä - eli Minä saan olla minä. Lisää teemaviikosta löytyy esimerkiksi osoitteesta https://www.lapsenoikeudet.fi/.

Olen viikon teemaan liittyen tutustunut työssäni lasten itsetuntoa ja minäkuvaa kohottaviin kuvakirjoihin, ja ajattelin nyt juhlapäivän kunniaksi käsitellä täällä blogissakin yhtä minua eniten ilahduttaneista löydöistä: Ninka Reitun Oma rakas supernapa -kirjaa (Otava 2018).

Reittu on tunnettu kuvittaja ja lastenkirjailija: Messi ja Mysteeri -kirjasarja on monille tuttu, samoin Prinsessa Pikkiriikki -kirjojen kuvitus.

Välihuomiona vielä: olen aiemminkin harvakseltaan käsitellyt lastenkirjoja täällä blogissani, mutta koska niin työssäni kuin vapaa-ajallakin tartun lastenkirjoihin sangen usein, ajattelin alkaa käsitellä niitä enemmän postauksissanikin. Tämä jo ihan sen vuoksi, että lasten- ja nuortenkirjat saavat aika vähän blogi- ja somehuomiota, vaikka niitä luetaankin edelleen melkoisen paljon - onneksi!

 

Oma rakas supernapa on toinen Reitun kirja isästä (Isosta) ja pojasta: ensimmäinen kirja Sinä olet superrakas (Otava 2017) ylsi Lasten ja nuorten Finlandia-ehdokkaaksi asti. Kolmas osa, Silloin kun on superolo (Otava 2019) on puolestaan aivan vasta ilmestynyt ihanuus. Jo nimistä voi päätellä, että Reitun kirjat ovat rakkauden ja positiivisuuden asialla. Niin myös Oma rakas supernapa.

Luin kirjan satutuokiossa aika isolle lapsiryhmälle, ja se toimi sellaisessakin loistavasti - tosin hieman pienehkö koko aiheuttaa sen, että pienemmälle kuulijaryhmälle kirja toimisi vielä paremmin. Tekstiä on sopivasti (eli sopiva niukasti) niillekin kuulijoille, jotka eivät jaksa kauheasti keskittyä. Kuvat ovat ihanan värikkäitä ja söpöjä, joten niin aikuisen kuin lapsenkin silmä lepää kuvitusta ihmetellessä pidemmänkin tovin. Tekstin jaksotus taas auttaa keskustelun virittelyssä: kirjasta löytyykin paljon ihmeteltävää ja pohdittavaa lapsen kanssa mietittäväksi.

Oma rakas supernapa on visuaalisesti ja sisällöllisesti kaunis kirja, jossa ihmetellään ja harmitellaankin omaa kehoa - ja opitaan lopuksi rakastamaan sitä juuri sellaisena kuin se on. Kaikki ovat erilaisia ja erinäköisiä, mutta kaikki ovat ihan yhtä jees. Sanoma on äärimmäisen tärkeä nykymaailmassa, jossa ulkonäköpaineet ovat vallanneet jo lastenkin päät. 

Minä saan olla minä, ja sinä saat olla sinä.

Ja onpa aikuisenkin hyvä muistuttaa itselleen, että se oma ei-nollakoon maha ei välttämättä olekaan hävettävä merkki epäonnistumisesta, vaan itse asiassa ihana ja halittava osa itseä.

Vanhempien ja aikuisten esimerkki on avainasemassa, olipa kyse sitten ulkonäköpaineista tai lukemisesta. Kannattaa miettiä, millaista esimerkkiä antaa. Sillä kun on välillä hurjan (ja pelottavankin) kauaskantoisia seurauksia lapsen elämässä.

Kehutaan siis itseämme - ja kehutaan lapsiamme! 

Oman navan ympärillä pyöriminen on näet joskus ihan suositeltavaa!

"Ja minä mietin, kuinka ihmeellistä oli olla koko valtavan maailman erilaisista olennoista juuri minä"

(s. 30)

Tekijä: Ninka Reittu

Teos: Oma rakas supernapa

Kustantaja: Otava 2018

Sivuja: 31

Mistä: Kirjastosta

-Viivi

Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918

Ai se kansalais-/sisällis-/veljes-/sisarussodan muisteluvuosi meni jo?! Onkohan tämä sitten enää lainkaan relevantti postaus...

Kirjallinenkin maailma kohisi viime vuonna sadan vuoden takaisten tapahtumien muisteloiden tiimellyksessä. Muistojuhlaksi tätä tuskin voi sanoa, mutta oli tietenkin verrattaen raflaavaa, että Suomi 100 -juhlahumu vaihtui yhdessä yössä kansakunnan tragedian muisteluksi. Että ah ihanaa itsenäisyyttä, mutta kallis hintalappu sille tuli.

Minä seurailin vuoden 2018 kirjamaailman avauksia aiheesta tarkoituksellisen syrjästä. En ehkä uskaltanut tutustua Suomen sisällissotaan ja sen tarinoihin, sillä liikutun ja järkytyn vähemmästäkin - vaikka aihe kyllä kiinnostaa kovastikin. Ja olen toki Pohjantähteni aikoinaan lukenut. 

Alkuvuodesta törmäsin Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaisiin tutustuessani niin mielenkiintoiseen albumiin, että lopulta minun oli pakko lainata se kirjastosta. Monta kertaa se meinasi tarttua luettavakseni, mutta jokin minua hillitsi kuukausia. Hillitsi, vaikka kirja nappasi koko Sarjakuva-Finlandian voitonkin siinä empiessäni. Nyt vuoden pimeimpänä hetkenä olin kai sitten valmis sukeltamaan yhteen Suomen pimeimmistä ajanjaksoista. Siispä luin Sisaret 1918.

Reetta Laitisen toimittama Sisaret 1918 (Arktinen banaani 2018) ei olekaan mikä tahansa sarjakuvakokoelma; se tuo julki 10 naisen arkistojen kätköistä löydetyt tosikertomukset Suomen sisällissodan kokemuksista. Jokaisen 10 tarinaa on sarjakuvamuotoon laatinut 10 nais(-oletettu-)sarjakuvataiteilijaa. Lisäksi kirjasta löytyy Laitisen laatima esipuhe ja tarinoiden taustoitusalustukset, jotka avartavat vuoden 1918 tapahtumia myös niille, jotka niitä eivät vielä niin hyvin tunne.

Teoksen tekijöistä löytyy sellaisia nimiä, kuin Reetta Niemensivu (hänen sarjakuviinsa olen täysin hullaantunut), Annukka Leppänen, Aino Sutinen ja Emmi Nieminen. Se, että jokainen erilainen tarina on saanut oman erilaisen toteutuksensa, on mielestäni erittäin toimiva ja vaikuttava ratkaisu, vaikka täytyy myöntää, että toiset toteutukset ovat onnistuneet toisia paremmin. Osa tarinoista jää valitettavasti turhan kolkoiksi pintaraapaisuiksi, kun taas osa onnistuu luomaan lukijan verkkokalvoille liki eläviä sisaria, sydäntä raastavia tunteita ja taistelun jylyä. Tosin, uskoisin tämän "epätasaisuuden" johtuvan sarjakuvataiteilijoiden erilaisten ilmaisutapojen ja -kykyjen lisäksi myös siitä, että pohjana toimivat arkistojen tarinat vain ovat erilaisia, erilaisten naisten kertomia, erilaisissa tilanteissa talletettuja. Pohja-aineiston "laatu" tuskin on kovin yhtenäistä.

Vaikuttavimmiksi kokemukseksi itselleni nousivat  Mari Ahokoivun (Oksinsa on ihana) Toini, Tiitu Takalon Ida ja Helena Richertin Katri: Toini katsoo sotaa lapsen silmin, Ida taas on punaisten naiskaartilainen ja Helena valkoisten huoltojoukoissa. Tästä otannasta jo huomaa, kuinka monenlaiset naiskasvot albumi piirtää - jos sodalla nyt on naisen kasvoja... Sisaret 1918 käsittää nuorten ja vanhempien, punaisten ja valkoisten, aktivistien ja ajautuneiden tarinoita, ja kuljettaa rintamalta kotiin ja sieltä käsittämättömiin vankileirioloihin. 

Kokonaisuus on vaikuttava. Ja ehdottomasti Sarjakuva-Finlandiansa ansainnut.

Tekijä: Reetta Laitinen (toim.)

Teos: Sisaret 1918 

Kustantaja: Arktinen banaani 2018

Sivuja: 112

Mistä: Kirjastosta

-Viivi 

Paula Havaste: Vierashuoneet (Vilja ja Villem #2)

Pakkasterveiset itärajalta!

Ulkona paukkuva liki 20 asteen pakkanen houkuttelee kaivautumaan vilttien alle hyvä kirja kainalossa. Tai mieluiten se kirja on käsissä luettavana. Yksi oivan lämminhenkinen valinta pakkaspäivän luettavaksi on Paula Havasteen Vierashuoneet (Gummerus 2019), joka jatkaa  (vähän yllättäen) Pronssitähdestä (arviooni pääsee tästä) tuttujen Vilja ja Villem Talvikin tarinaa neuvostoajan Virossa.

"Yllättäen" siksi, että en osannut odottaa Pronssitähdelle jatkoa, enkä etenkään ensinäkemältä osannut kannen perusteella ajatella, että Vierashuoneet olisi samaa sarjaa Pronssitähden kanssa - sen verran erilainen on kansien tyyli. Miksiköhän näin - muiden Havasteen kirjasarjojen kansien tyyli on kuitenkin yhtenäinen..?

Sanoisin, että Vierashuoneet on tuttua ja turvallistakin Havastetta: voimakkaita naisia, vesielementtiä, vaaran uhkaa, äitiyttä, naiseutta, rakkautta, taikauskoa ja kotilieden lämpöä. Luontoa, vastoinkäymisiä ja voittoja.

Uhkakuvat pitävät yllä jännitystä, vaikka romaanin juoni on sangen yksinkertainen: Viljalle ja Villemille on tarjoutunut mahdollisuus perustaa majatalo ja päästä näin pois kalasovhoosin työvelvotteista. Kirjallisia intohimoja omaava Villem kirjoittaa romaania, mutta tajuaa, että neuvostokirjailija on osa koneistoa tavalla, jota ei välttämättä ole helppoa omaksua. Päääkaupunkilaiset taiteilijavieraat aiheuttavat harmaita hiuksia, mutta onneksi aina lopulta kohtalo järjestää asiat parhain päin - tai sitten se on melkein yliluonnollisen tomera ja vaikutusvaltainen Anna-täti.

Olen tutustunut Neuvostoliiton historiaan hävettävän pintapuolisesti. Siksipä on aina yhtä ravisuttavaa saada muistutus siitä, kuinka lähellä kylmä Siperia on ollut niinkin kaukana, kuin kesäisellä Saarenmaalla asuvalle pienelle ihmiselle. On viisautta vaieta, olla varovainen ja suututtamatta ketään. Keneenkään ei voi ehkä ihan luottaa. Pahaa on nähty ja koettu liikaa. Suuri ideologia muodosti jäykät raamit jokaisen elämälle, ja jos niihin ei taipunut, joutui katkeamaan. Tai maan alle - Viron metsäveljetkin ovat saaneet kirjassa osansa, ja herättivät mielenkiintoni tutustua näiden kapinallisten elämään lähemminkin. Koko ajan kytevä sanaton toive ja usko Viron itsenäistymisestä ja noususta on myös äärimmäisen mielenkiintoinen ilmiö, jonka kirja niinikään nostaa esiin eteläisen naapurimaamme historiasta.

Havasteen kirjojen suola on aina naiskuvaus ja voimakkaat naishahmot. Hiljainen ja sulkeutunut Vilja on herkullisen salaperäinen päähenkilö, jota lukijakaan ei opi yrityksistään huolimatta täysin tuntemaan. Jopa yltiöpäisen alistuvan ja hiljaisen ulkokuoren alla kuohuu, mutta ainakaan tässä kirjassa ei vielä ryöpsähtele. Siinäkin piilee osa kirjan vetovoimaa.

Kirjan miehet taas ovat omien intohimojensa itsekkäitä ja onttoja seuraajia - Viljan mies Villem äärimmäisenä esimerkkinä. Vilja pitää kaiken pystyssä ihan tietoisesta päätöksestään; Villem ei puolestaan edes tajua olevansa perheensä etuoikeutettu jäsen - se on hänelle niin naurettavan itsestään selvää. No, niinhän sitä sanotaan (Viljakin mielessään), että suuren taiteilijan taustalla on aina joku, joka pitää kaiken arkisen kasassa... Stereotyyppista? Kenties. Mutta jostakinhan ne stereotypiat syntyvät, toki...

Milloin se hiljainen uurastus ja nurkumaton aherrus sitten palkitaan? Tai jos ei joskus palkita edes kiitoksella, niin miten pitkään Vilja sitä nurisematta jaksaa? Päähekilömme on piilottanut sielunsa ja sydämensä sopukoihin niin paljon ajatuksia, tunteita ja taidetta, että on ihme, jos tämä jaksaa pelkän pelon ja itse kiillottamansa sädekehän voimin pakertaa majatalossaan ja kodissaan vuodesta toiseen. Paitsi tietenkin, jos ei ole vaihtoehtoja. En ole varma, onko hänellä niitä juurikaan...

En tiedä, mikä on lukuromaani (ja monelle ilmaus tuntuu aiheuttavan allergiaa), mutta sellainen sana putkahti mieleeni, kun mietin, kuinka lähtisin avaamaan Vierashuoneita. Romaani on helppolukuinen ja helppotajuinen, mutta siitä löytyy kuitenkin tasoja, joiden ansiosta vaativampikin lukija saa siitä itselleen irti. Teemoina pyörivät kaikki salaisuuksista parisuhteisiin, maalaiselämästä taiteilijuuteen, neuvostokansalaisuudesta äitiyteen ja kiellettyyn seksuaalisuuteenkin - vain joitakin mainitakseni. Ehdottomana plussana mainittakoon, että lukijan ei varmastikaan tarvitse pelätä (historiallisten) faktojen puolesta; niin omistautunut Havaste on historialle koko kirjallisen uransa ajan ollut. 

Vaaran uhka on alati olemassa, mutta lukukokemus on kuitenkin kaikkinensa seesteinen ja ei-pelottava, mikä on mielestäni positiivinen asia: esimerkiksi itse en lukuhetkellä olisi kestänyt yhtään itseni piinaamista jännityskirjan parissa. Sydän on pamppaillut elämän muutoksissa muutenkin tarpeeksi! Tätä samaa samanaikaisen jännityksen ja turvallisuuden ilmiötä olen pohtinut jo aiemminkin arvioidessani Havasteen kirjoja. Jotenkin hän onnistuu yhä uudelleen luomaan kirjallisen maailman, jossa ei olla koskaan turvassa, mutta ollaan koko ajan kuitenkin. Rikkoutunut idylli: kaunista ympäristöä, perhosia ja kukkia, eläimiä ja luontoa - ja jossain aina jokin varjo.

Kirja on muuten voittanut Turun kirjamessujen ja ruokamessujen yhteisen Kirja á la Carte -tunnustuspalkinnon. Kirjan sivuilla päästäänkin kurkistamaan melkoisen tarkkaan 1950-lukulaisen virolaismajatalon ruokalistaan (kirjaimellisestikin, koska hauskana kuriositeettina Viljan majatalon ruokalista löytyy kirjan lopusta).

Vierashuoneet on kirja, joka imaisi minut mukaansa niin, että pitkään vaivannut lukujuntturakin selättyi täysin huomaamatta - ja univelka kasvoi. Tv:n tanssituomaria ja kuoromme johtajaa mukaillakseni: "Ei huono!"

Pssst! Olen arvioinut Havasteelta myös Vihat-sarjan, johon suosittelen myös tutustumaan, jos historiallinen fiktio kiinnostaa. Havaste on ehdottomasti nykyisen kirjallisuskenttämme historiakuningatar!

Tässä linkki sarjan ensimmäisen osan, Tuulen vihat, arvioon (klik klik).

Tekijä: Paula Havaste

Teos: Vierashuoneet (Vilja ja Villem #2) 

Kustantaja: Gummerus 2019

Sivuja: 341

Mistä: Kirjastosta

-Viivi 

Kristiina Mäkimattila: Lötkölinna - Lyydia Moukun suuri seikkailu II

Rouva Lyydia Moukku vauhdissa jälleen!

Vihdoinkin sain siis luettua toisen osan Kristiina Mäkimattilan kirjoittamasta lastenromaanisarjasta, joka kertoo kakkumestarijäpinkäisrouvan huimasta seikkailusta vierailla mailla (tai vieraassa todellisuudessa) kadonnutta Gerhardiaan etsimässä.

(Yksi syy kirjan lukemisen viivästymiseen oli muutto: muuton tiimellyksessä jo aloittamani kirja otti ja katosi. En löytänyt sitä mistään pariin kuukauteen. Lopulta päätin varata ja lainata kirjan kirjastosta, jotta saan sen luettua. Kun kirjaston kirja oli saapunut varaushyllyyn, oma kappaleeni löytyi askartelutarvikekassista. Niinpä niin...)

Arvioni Olonkolo-kirjasta, joka on siis sarjan ensimmäinen osa, voit lukea tästä (klik klik).

Juonellisesti Lötkölinna jatkaa tasan siitä, mihin Olonkolossa jäädään. Lyydia Moukun huima ja jännittävä mutta kuitenkin aika turvallinen seikkailu siis jatkuu. Tapahtumiltaan Olonkolo on hieman hidastempoisempi, kuin jatko-osansa: Lötkölinnassa seikkailu tuntuu tosiaankin seikkailulta, johon lukija tempautuu mukaansa. Turhan kiireellä ei Lötkölinnankaan juoni etene, mutta actionia ja kiperiä tilanteita riittää niin, että lukijan mielenkiinto pysyy kutkuttavasti yllä.

Olonkolo on täynnänsä kielellisestikin kekseliäitä olentoja (mm. savoa viäntäviä linnukkeita), ja Lötkölinna - odotetustikin - jatkaa tyystin samalla linjalla. Kuitenkin, siinä missä Olonkolon kieli on vanhahtavan koukeroista ja jopa hieman hankalaa pitkine virkkeineen, on Lötkölinna kieli huomattavasti helppotajuisempaa. Tämä on hyvä kehityssuunta, sillä kyseessä on kuitenkin lastenromaanien sarja.

Tässä kohden haluan lasten lukuintoon ja -taitoon opintojeni tiimoilta tutustuneena sanoa, että lapsia ei missään nimessä tule aliarvioida lukijoina. Hankalampi teksti toimii etenkin luettaessa lapselle ääneen - ja lapsellehan kannattaa lukea ääneen, vaikka tämä jo olisikin oppinut lukemaan itse. Mielestäni Lyydia Moukun seikkailut toimisivatkin erittäin hienosti ääneenluettuina esimerkiksi  pienemmille alakouluikäisille: sarjan pääasiallisen kohderyhmän (luulen ainakin kirjan kiinnostavan eniten juuri alakouluikäisiä) voi olla vielä hankalaa tarrttua pitkiin romaaneihin itsenäisesti; tekstiä ja sivuja on  kirjoissa paljon, kun taas kuvia (Mäkimattilan piirrosjälki on kerrassaan hurmaavaa, kannattaa tutustua hänen taiteeseensa!) vain pikkumausteina siellä täällä.

Lisäksi jännittäviä ja ajoittain pelottaviakin tapahtumia voisi  lapsen olla helpompi käsitellä yhdessä aikuisen kanssa, ja juonikuviot ja hahmot voisivat avata antoisia keskusteluita esimerkiksi kiusaamisesta ja epäoikeudenmukaisuudesta.

Kristiina Mäkimattilan luoma fantasiamaailma ei ole pelkkiä linnu(kkeide)npesiä ja auringonpaistetta, vaan kirjoissa on paljon pelottavia asioita ja olentoja. On vankeutta, orjuutta ja jonkinlaista kulisseissa alati kumottavaa sotaa. On raivoisia lohikäärmeitä, tappavia kylmänkouria ja hyökkääviä hiiskatteja (ihan huippu keksintö: hiisi ja kissa risteytettynä vaanivaksi vesipedoksi). Suurimmat ja näkyvimmät kirjan pahiksista ovat tietenkin Lyydian(kin) vangitsevat lötköttäjät, jotka ovat jättimäisiä, limaisia etanaolentoja, jotka nimensä mukaisesti vain lötköttävät laiskoina, ahneina ja  pahantahtoisina ihrakasoina sohvillaan.

(Sivuhuomautuksena voitaneen todeta, että jäin muutamaksi toviksi pohtimaan pahisten kuvausta kulttuurissa/taiteessa: miksi pahan pitää olla aina "ruma" ja "vastenmielisen" näköinen - eli normien kauneusihanteiden vastainen? Tekeekö esim. poikkeava ulkonäkö, vamma tai epämuodostuma ihmisestä/hahmosta siis aina automaattisesti pahan ja pelottavan? Mitä taiteen representaatiot tekevät asenteille yhteiskunnassa? Aiheesta on puhunut mm. kirjailija Jen Campbell (Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa) Youtube-videoillaan. Tässä yksi niistä: Let's Talk | Villains & Disfigurement.)

Jotenkin Mäkimattila on kaikista kauhuelementeistä huolimatta onnistunut luomaan romaanin sivuille ilmapiirin, joka sulkee syliinsä turvallisesti ja lämpimästi. Koska tärkeintä on kuitenkin ystävyys. Ja yhteistyö ja avunanto. Kirjassa kaikki vaikeudet selätetään liittoutumalla, toisia tukemalla ja auttamalla. Lötkölinna näyttää, kuinka erilaiset persoonallisuudet voivat ristiriidoistaan huolimatta löytää yhteisen - vaikkakin välillä riitasointuisen - sävelen, jos vain tahtovat niin. Se, jos mikä, on tässä yksilökeskeisyyden kulttuuriassamme hyvä oppi.

Lyydia Moukun suuri seikkalu -sarja on upean rikkaan mielikuvituksen tuote. Kolmatta osaa odotellessa siis - jokohan se Gerhard vihdoin löytyisi?!

Tekijä: Kristiina Mäkimattila

Teos: Lötkölinna - Lyydia Moukun suuri seikkailu II

Kustantaja: Marketiimi 2018

Sivuja: 268

Mistä: Arvostelukappale

- Viivi