Katja Tukianen: Rusina

Tiesitkö, että jopa joka 3. synnyttäneellä on 6 viikkoa synnytyksen jälkeen trauman oireita? Että ei se iisi puserrus ole... (Pun intended.) 

Kun nyt näköjään mennään henkilökohtaisuuksiin, niin kerronpa kaikelle tätä lukevalle kansalle, että minä olen edelleenkin aika traumatisoitunut koko raskaudesta, synnytyksestä, laitos- ja vauva-ajasta - kehoni ja elämäni muutoksista. Niin siitäkin huolimatta, että kaikki meni ihan suhteellisen hyvin. (No miinus vakava raskaus- ja synnytysmasennus, jolla saattaa olla vahvasti tekemistä kokemukseni negatiivisuuden kanssa. Synnytysmasennuksesta puhun enemmän esimerkiksi tässä Vauvan varjo -kirjan arviossa.)

Olen kantanut traumojani kohta 5 vuotta. Yleensä ne ovat reilusti pinnan alla, mutta välillä ne pulpahtavat esille. Jään katsomaan raskausarpiani. Jään muistelemaan kipuja. Olen kieltäytynyt haluamasta lisää lapsia, koska en kerta kaikkiaan halua kokea kaikkea samaa kamalaa uudelleen. 

Mutta nyt olen, kuten jo aiemminkin olen todennut, varmaankin vihdoin valmis käsittelemään kokemukseni uusin silmin. Voisiko jo menneestä kokemuksesta muodostaa uudenlaisia muistoja?

Aloin työstää ajatuksiani kirjojen ja videoiden avulla. Yksi kirjastosta löytämistäni helmistä oli Katja Tukiaisen sarjakuva Rusina (Like 2008). Rusina näytti minulle uudenlaisen lähestymistavan raskauteen ja äitiyteen: on se perkeleen vaikeaa, mutta se voi silti olla aika rentoa ja ihanaa. 

Minä en ole lähdössä Intiaan - etenkään pienen vauvan kanssa. Minä en myöskään ole timmi elämäntapajoogaaja. Mutta samaistumispintaa Rusinassa on silti - ja paljon pohdittavaa, opittavaa: Rusinan äiti ottaa kaiken niin ihanan luonnollisena. Annettuna. Rentona. 

Kaikki ei ole ihanaa, mutta kaiken kökönkin voi hyväksyä. 

Se on varmaan syvemminkin yksi tärkein oivallus matkalla kohti onnellista elämää. Äitinä tai ei.

Jokainen äiti on yksilö, ja jokainen äitiyden kokemus on erilainen, mutta yksi yhdistää: lapsi pistää elämän uusiksi.

Sarjakuvana Rusina on melko simppeli sivun mittaisten episodien sarja, joka kuvaa matkaa raskaustestistä vauva-arkeen päiväkirjamaisesti. Piirrosjälki on yksinkertaista, mutta viehättävää: Rusinan visuaalinen ilme ihastutti minua kovin (katsokaa nyt jo tuota kantta!). Piirrosjälki (ja tarina) on lempeää - suorastaan herttaista, ja silti elämänmakuista ja tavallaan jopa kaunistelematonta. 

Jatkossa luvassa on siis myös lisää äitiysaiheeseen liittyvien kirjojen arvioita. Äitiysaihetta käsittelevien arvioitteni lista löytyy täältä.

Ps. Kannattaa tutustua tämän herttaisen sarjakuvan lisäksi Tukiaisen taiteeseen. So cool!

Tekijä: Katja Tukiainen

Teos: Rusina

Kustantaja: Like 2008

Sivuja: 96

Mistä: Kirjastosta

- Viivi 

Leena Sainio: Särmää serenadissa

Syksy etenee viimaisena, ensilumikin on jo saatu - oiva aika siis tarttua runomuotoiseen lämmikkeeseen. Ja melkoista lämmitystä tarjoaakin Leena Sainion Särmää serenadissa, joka kirjailijan ensimmäinen kokoelma ja Pesä Kustannuksen toinen julkaisu.

Alkusivuilla runokokoelma näyttää särmänsä: lukijan silmille hyppii sellainen määrä tulta ja tappuraa, että tuskin kenellekään jää epäselväksi, että nyt ollaan oikeasti vihaisia ja turhautuneita maailman tilanteeseen. Voi maailman lapset, kuinka teidät voisi pelastaa!

Tulikivenkatkun rinnalta löytyy toisenlaista valoa; silmäkulmassa kiiltää niin kyynel kuin pilkekin. Ei kai tätä maailmaa ilman huumoria jaksakaan.

"onnen päivä, vihan päivä, laskettu päivä, surun päiväpäiväsi ovat luetutmitä? mitä niissä luki?päivää! osaako kukaan kertoa, mitä niissä luki?" 

(Runosta "Nousee kavala päivä", s.12)

Sitten vaihtuu osa - niin kirjassa kuin runojen pääasiallisella puhujaäänelläkin (poislukien esimerkiksi tiaran timanttien samalla kertaa ihana ja hirveä puheenvuoro). Yhteiskunnallisesta yksityiseksi, vaikka kaikkihan on yhteiskunnallista ja kaikki on yksityistä. Löytyy naisen ääni. Ja miesmuistot. Löytyy Olli, karvanoppajannu ja Henrik VIII. Löytyy Lasarus ja vaniljasikarisormet. On siinä muistoja kerrakseen, ja naisella kestämistä niiden kanssa. Muistojen ja miesten. Eikä aina niin kestäkään...

Osanvaihto. Varttuminen. Kaikki ovat rikki ja kaikki rikotaan. Kun on saanut ampiaispesän päähänsä (tai ampiaisen lasiinsa, kuka ties), on saanut myös sellaisia kokemuksia, joita ei olisi tarvinnut saada. Aikuisten maailma on muutakin kuin tupeerausta ja hiuslakankatkua - pitäisi osata varoa mitä toivoo. Ehheh, siinäpä se onkin!

"avaraa ahavaa, aavaa rahaa, vanha arvaa vaaranharvaan haavaan ei ole varaaihossa tuskin arvetonta tilaa
---
haavat tapaavat kasvaa umpeenminä en" 

(Runosta "Haavanvaara", s. 49)

Neljäs osa. Seesteisin. Kukkia, vaihevuodet, vanha nainen. Hunningolla? Kai vähän. On kai se uskottava, että perillä ei olla koskaan. Mutta silti voi löytyä toinen manner, johon törmätä - tumps - ja jäädä edes hetkeksi paikoilleen. Keho muuttuu, mieli heittää häränpyllyä nimeltä menopaussi. Ja silti olo on kuin voittajalla. Kai sitä onkin. Herttareeti!

"Kun nuoresta saakka piinanneetveriset kuunkierrotyhtäkkiä päättyvät, en tiedäpitäisikö itkeä vai lyödä voitonkämmenet rintaan.Ehkä kumpaakin.Elämää elämälle, sitä en enää voi olla.Jokin minässä sammuu.Toisaalta tuskallinen muistuttaminenelämän monistamisen optiosta raukeaa.Pääsen irti kehon tuotantolinjalta jaleikkaan kellokortin kahtia.Hyvästi kolmivuoro.Jatkan kahta,tavoitteeksi yksi nightshift,jossa en apua kaipaa."

(Runo "Kun nuoresta saakka", s. 68)

Jokaisen kirjan osan välissä on kuva jostakin Sainion maalauksesta - kuten myös kokoelman kannessa. Kokonaisuus täydentyy, kokemuksesta tulee myös visuaalinen. Kaunista!

Särmää serenadissa on kielellistä iloittelua: runon lajit pomppivat novellimaisesta pätkittyyn, rytmi on jatkuvassa muutoksessa runon sisälläkin. Välillä hypitään alkusoinnuista loppusointuihin, välillä ladataan molemmat kerralla piippuun ja ripotellaan murresanoja päälle. Ei ihmetytä yhtään, että kirjan takakansi sanoo Sainion esiintyvän lavarunotapahtumissa. Lavalla näiden runojen rytmien ja sointujen voi kuvitella heräävän ainakin potenssiin x. Tai olkoon vaikka impotenssiin... sellaista kipunaa saattaa lavalta näet sinkoilla!

Aivan yhtenäiseksi kokonaisuudeksi omassa tulkinnassani Särmää serenadissa ei muodostu. Alun yhteiskuntakritiikki tuntuu jäävän hieman irralliseksi, vaikka antaakin tietynlaisen tulivuorenpurkaustaustan loppukokoelmalle ja sen maailma(/-oi-)lle. Osa runoista jyrää suoraan tajuntaan, osa jää vähän etäämmälle. Mutta nainen tulee lähelle. Tulee nuorena, tulee äitinä, tulee rakastajattarena, tulee lapsena, tulee vanhana, tulee raivottarena. Tulee vahvana, tulee vavisten. Tulee iholle.

Nainen on tämän kokoelman suola. Pippuri. Karamelli ja kuorrutettu manteli. Kipuileva, ailahteleva, epävarma, tyyni, varttuva ja varttunut. Särmikäs, vihdoin ehkä vähän sinut.

Maailmassa on epäoikeudenmukaisuutta niin suuressa kuin pienessäkin mittakaavassa, niin kansakuntien kuin yksilönkin mittakaavassa, että jos sen uskaltaa nähdä, ei auta muu, kuin katsoa sitä vähän viistosti. Viistosta kulmasta. Suu viistossa hymyssä, jossa on toinen puoli lakoniaa ja toinen puoli silkkaa euforiaa. Tää on tätä. On aina ollut, ja aina tulee olemaan.

"Kierrokset käydään uudelleen.Musteen jälki on tieto ja tunne,paperi ei pala, onni on sama, pelot ovat samateikä ihminen muutu." 

(Runosta "Nahkatakki", s. 74)

Ps. Blogistani löytyy arvio myös Pesän ensimmäisestä julkaisusta, Nelli Ruotsalaisen niin ikään särmikkäästä runokokoelmasta Täällä en pyydä enää anteeksi (klik klik), joka oli vuoden 2019 Tanssiva karhu -ehdokkaana!

Tekijä: Leena Sainio

Teos: Särmää serenadissa

Kustantaja: Pesä 2019

Sivuja: 79

Mistä: Arvostelukappale

- Viivi 

Piia Haarala: Vauvan varjo

(Tämä postaus on osa äitiyttä käsittelevää postausteni sarjaa, jotka on listattu tälle sivulle.)

Viime vuonna julkaistu Äiti aallokossa -kirja tuntui raflaavalta ja uraauurtavalta kirjauutuudelta: viimeinkin puhutaan synnytysmasennuksesta kokonaisen kirjan verran! Mutta aihetta kolutessani huomasinkin, että suomalainen kirjallisuus oli rikastunut aihetta käsittelevällä opuksella jo 13 vuotta sitten. Tuolloin ilmestyi nimittäin Piia Haaralan toimittama Vauvan varjo - Kokemuksia synntyksenjälkeisestä masennuksesta (Kirjapaja 2006). Se, jos mikä oli varmasti uraauurtava teos - yhtään Äiti aallokossa -teosta väheksymättä.

Em. väitteeni perustan sille, että synnytysmasennus (tai raskausmasennus, synnytyksenjälkeinen masennus tai lapsivuodepsykoosi) on edelleenkin aikamoinen tabu ja tuntematon käsite meidän yhteiskunnassamme. Äimä (Äidit irti synnytysmasennuksesta ry) on tehnyt hienoa työtä kyseisen sairauden stigman poistamiseksi ja äitien auttamiseksi. 

Mutta mielenterveyden ongelmat tuppaavat olla vaikeita aiheita ilmankin, että niihin sairastuukin  juuri vauvan saanut äiti, jonka pitäisi kaikkien ihanteiden ja odotusten mukaisesti olla onnensa kukkuloilla, eikä suinkaan seota.

Olen tutustunut synnytysmasennukseen sangen syvällisesti. Jopa turhankin syvällisesti - piti näemmä päästä kokeilemaan ihan itse. Ihmiskokeeni rinnalla olen lukenut keskustelupalstoja, Äimän sivuja ja lehtiartikkeleita. Tämän vuoksi Vauvan varjo ei tuonut faktatiedollisesti minulle juurikaan mitään uutta (paitsi hormoniheittelyiden vaikutuksen korostaminen - miksei minulle tarjottu hormonikorvaushoitoa, miksei edes mitattu hormonitasoja?!). Vauvan varjo koostuu alun faktapommin lisäksi 16 äidin itsensä kirjoittamista kokemuksista synnytysmasennuksesta. Jokainen kokemus onkin samankaltaisuudestaan ja yhteisestä diagnoosinimikkeestä huolimatta uniikki. Omanlaisensa. Erikoislaatuinen. Erikoinen. Erityinen.

Kirjan tarinat ovat äitien itsensä kirjoittamia, joten jokainen on kieliasultaan ja tyyliltäänkin erilainen: toisten kuvaukset ovat kauniin maalailevia, toisten hengästyttävän nopeatempoisia. Toiset ovat taidokkaasti kirjoitettuja, toiset yksinkertaisemmin sanankääntein ilmaistuja. Mutta minusta on hienoa, että jokaisen erilainen ääni on jätetty kuuluviin, vaikka se tavallaan rikkookin kirjan yhtenäisyyttä: eihän ole mitään kaavaa siitä, kuka tai millainen nainen sairastuu synnytysmasennukseen. Sairaus kun iskee taustaan, koulutukseen tai elintasoon katsomatta, ja kyykyttää kaikki yhtälailla polvilleen ja sulloo suohon.

Kirjan nimi on aika synkeä (tosin ihan totuudenmukainen), mutta kirjan tarinoista löytyy paljon toivoa. Lääkehuuruista tavalliseen lapsiperhearkeen, suljetulta osastolta rakastavaksi kotiäidiksi.

"Minulla on helpottunut olo, kun olen saanut tarinani kerrottua. Synnytyksenjälkeisestä masennuksesta puhutaan nykyisin jo paljon. Vaikka olin valmistautunut hyvin itse synnytykseen, en ottanut lainkaan huomioon elämää synnytyksen jälkeen. Olin kyllä miettinyt, missä vauvan pylly pestään, missä hän nukkuu, mitä vaatteita laitetaan ja niin edelleen. Oman itseni olin unohtanut täysin."

(s. 163)

Synnytysmasennus on kamala tauti. Erityisen kamalan siitä tekee se, että yleensä se syö rakkauden omaan lapseen - tai peittää sen ainakin hyvin syvälle alleen.

Kuten jo aiemmassa postauksessani Helmi Kekkosen Olipa kerran äidistä pohdin, suomalaisessa yhteiskunnassa äitiyteen liittyy edelleenkin paljon täysin turhia odotuksia, ihanteita ja tabuja. Tämä sekä lisää synnytysmasennuksen riskiä, että vaikeuttaa sairastuneiden oireita ja kasvattaa kynnystä hakeutua hoitoon.

Minun piti itkeä monta kuukautta, ennen kuin uskalsin myöntää itselleni (ja etenkin toisille), että kaikki ei ole kunnossa. Toisaalta oli hyvä, että romahdus synkkyyteen tapahtui, ja pakotti minut vihdoin, minua jo vuosia ennen raskautta piinanneen harmauden jälkeen, katsomaan itseäni ja totuutta silmiin ja hakemaan apua. Olen joutunut sittemmin hakemaan sitä uudelleenkin, mutta kynnys on nyt ilahduttavan matala, kun ensimmäisellä kerralla jouduin hakkaamaan päätäni siihen kynnykseen, kunnes lopulta tajusin harpata sen yli.

Enää en onneksi ole äidin muotoinen toteemipaalu.
Mutta vaikka olisinkin, olisi erittäin lohdullista tietää, etten ole ainoa. Toteemipaaluja riittää, mutta onneksi kuoret sulavat - sulattipa ne sitten rakkaus, aika tai lääkkeet.

Hatunnosto (meille) kaikille paskan läpikäyneille!

"Ennen vanhaan lapsivuodepsykoosiin vajonneet lähetettiin varmaankin autiolle saarelle tai poltettiin roviolla. Tai sitten he vaan kuvittelivat olevansa lintuja ja hyppäsivät jostain tarpeeksi korkealta."

(s.161)

Tekijä: Piia Haarala (toim.)

Teos: Vauvan varjo - Kokemuksia synntyksenjälkeisestä masennuksesta

Kustantaja: Kirjapaja 2006

Sivuja: 168

Mistä: Kirjastosta

- Viivi

Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti

Olipa kerran äiti. 

Äiti.

Maailman luonnollisin asia. 

Se, joka on kaikilla. Se, joka hääsää. Hyörää. On. 

Se, josta ei puhuta.

On äiti, ei enää henkilö. Ei kokonainen ihminen. 

Äiti.

Toisia varten.

Helmi Kekkosen melko tuore Olipa kerran äiti on kuvaus yhdestä äitiydestä, yhdestä subjektiivisesta äitiyden kokemuksesta. Ja juuri siksi se on suora kannanotto. Juuri siksi se on poliittinen ja etenkin yhteiskunnallinen teko.

Tavallisesta äitiydestä ei puhuta. Ei kirjoiteta. Äitiys on tabu, jos se ei ole äärimmäistä tuskaa, tai jos se ei ole pelkkää rakkaudentäyteistä onnen huumaa ja itsensä jatkuvaa uhraamista. Jos se ei ole pelkkä sivulause.

Olipa kerran äiti huutaa äitien ääntä kuuluviin. Omaa elämäänsä elävien, omia intohimojaan toteuttavien äitien. Sellaisten, jotka ottavat epiduraalin, eivätkä pyytele sitä anteeksi. Sellaisten, jotka itkevät väsymystä ja touhuavat silti omiaan vauvan nukkuessa. Sellaisten, jotka kiukuttelevat, huutavat ja käyttäytyvät lapsiaan typerämmin.

Sellaisten, jotka joskus pysähtyvät miettimään: "Entä jos..?!"

Sellaisten... aitojen äitien.

Olipa kerran äiti on kirjoitettu - näin olen ymmärtänyt - keskellä vauva-arkea. Se näkyy. Siinä, missä Kekkosen ensimmäinen raskaus, synnytys ja vauva-arki käsitellään jokseenkin kokonaisvaltaisen analyyttisellä otteella. Toisen vauva-arjen myötä kirjaan ryömii sivuittain kuvauksia siitä, kuinka vauva nukkuu tai ei nuku kunakin yönä- ja miten paha on univelkatilanne.

Mutta sitähän se on. (Vauva-)arki on sumuista tunteesta toiseen raahustamista, kun sitä elää. Analysoinnin aika on myöhemmin.

Kirjasta puuttui mielestäni yksi oleellinen osa-alue äitiydestä. Keho, kehollisuus. Ruumiillisuus. Seksuaalisuus. Ne ja niiden muutokset ovat vaikuttaneet omaan äitiyteeni (naiseudestani puhumattakaan) todella paljon, mutta Kekkonen ei puhu tästä aiheesta juuri lainkaan. Jäin pohtimaan, onko niin, että nämä asiat eivät ole Kekkosella mielessäkään, vai onko ne jätetty tarkoituksella pois.

Mutta voiko puhua äitiydestä, jos ei puhu kehosta? Voiko äitiydestään puhua (etenkin kun haluaa tehdä sen vähän uraauurtavan avoimesti) ilman, että puhuu myös omasta kehostaan ja seksuaalisuudestaan?! Raskaus ja synnytys muuttavat niin paljon.

Kaiken kaikkiaan Olipa kerran äiti on kiinnostava, vetovoimainen sekoitus henkilökohtaisia tunnustuksia, vakavia julistuksia ja vauvahuumaa. Vakavasta synnytysmasennuksesta kärsineelle oli avartavaa lukea äitiydestä, joka ei ole sairauden varjostamaa: se on vaikeaa, mutta se voi silti olla ihanaakin!

Jatkossa on luvassa lisää postauksia äitiysaiheesta: koska se on aihe, jota haluan nostaa esille samalla, kun sukellan henkilökohtaisesti omaan äitiyden kokemukseeni.

Tekijä: Helmi Kekkonen
Teos: Olipa kerran äiti
Kustantaja: Siltala 2019
Sivuja: 220
Mistä: Kirjastosta

- Viivi