Kirjabloggaajien joulukalenteri 2020: 2. luukku

Ihanaa joulukuun alkua!

Kirjailuja osallistuu tämän(kin) vuoden kirjabloggaajien joulukalenteriin heti 2. luukulla!

Edellisen, ensimmäisen joulukalenterin luukun löydät Kian Luetaanko tämä? -blogista. Huomisen, 3. luukun puolestaan pääsee avaamaan Virpin Elämä on ihanaa -blogista. 

Joulukalenterimme kuvasta vastaa Niina Yöpöydän kirjat -blogista.

Kirjan etukannessa poseeraa suomalainen reissunainen Helinä Rautavaara.

Tässä jouluisessa postauksessa haluan nostaa esiin kirjan, joka ei varsinaisesti ole jouluinen, mutta joka sopii aivan erinomaisesti pukinkonttiin ja ahmittavaksi joulunpyhien aikana - suklaakonvehtien lisäksi. Kyseessä on Päivi Laitisen vallan hurmaava Reissunaisia - Seikkailijoita, tutkijoita ja edelläkävijöitä (Tammi 2019).

Reissunaisia sisältää yhteensä 10 hurjan ja rohkean ja huiman seikkailijanaisen minielämäkerrat. Naiset on jaettu 5 kategoriaan, joista jokaista edustaa 2 naista. Tutkijoita ovat Mary Kingsley ja Louise Arner Boyd; etsijöitä ovat Isabella Eberhardt ja Alexandra David-Néel; kirjoittajia ovat Isabella Bird ja Ethed Tweedie; kipailijoita ovat Nellie Bly ja Annie Londonderry; seikkailijoita ovat Helinä Rautavaara ja Rosie Swale Pope.

Koska tämän vuoden yksi kirjakohokohdistani on ehdottomasti Maria Petterssonin Historian jännät naiset (Atena 2020), en voi välttää tekemästä hieman vertailua sen ja Reissunaisten välillä - onhan kyseessä kuitenkin kaksi hyvin samalla ajatuksella tehtyä kirjaa. Reissunaiset ovat jänniä, ja jännistä naisista aika moni on reissunaisia. Molemmat kirjat siis kokoavat yhteen mielenkiintoisten, oikeasti olemassa olleiden naisten (tai naisoletettujen) elämäkertoja. 

Se, missä kirjat eroavat, on henkilökuvien määrä ja perinpohjaisuus. Siinä missä Historian jännät naiset tarjoaa makupaloja mahdottoman monen naisen elämästä laajalla skaalalla, Reissunaisia tarjoaa jo melkein pääruuan verran infoa valikoiduista sankarittarista. Toinen tarjoaa suppeammin infoa, toinen tarjoaa suppeammin henkilöitä. 

Huomattavaa on, että Historian jännät naiset tarjoilee elämäkertoja myös länsimaisen kulttuuripiirin ulkopuolelta (vaikka pääpaino siellä onkin) myös hyvin kaukaa historiasta, Reissunaisista taas kaikki ovat länsimaisia seikkailijoita 1800 - 1900 -luvuilta. Aikarajauksenkin kyllä ymmärtää, sillä edes näinkin lyhyisiin elämäkertoihin, kuin mitä Reissunaisia tarjoaa (383 sivua jaettuna 10 naiselle), tarvitaan jo aika paljon kirjallisia lähteitä, joita alkaa olla saatavilla vasta noilta ajoilta.

On mielestäni täysin turhaa lähteä laittamaan kirjoja paremmuusjärjestykseen, sillä molemmat toimivat omilla tavoillaan aivan mahdottoman hyvin. Reissunaisia nousi vuoden 2020 kirjallisiin huippuhetkiini Historian jännien naisten rinnalle!

Reissunaisten kieli on vaivatonta ja tarinat hyvin rakennettuja. Uppouduin monena iltana naisten seikkailuihin niin, että valvoin pahasti ohi nukkumaanmenoaikani.

Osan kirjasta luin ja osan kuuntelin äänikirjana. Kirja toimii molemmilla tavoilla; Karoliina Kudjoin lukemana äänikirja vetää ja upottaa (melkein) yhtä hyvin kuin itse luettunakin. Se, missä äänikirjan kuulija häviää, ovat kuvat: jokaisesta esitellystä naisesta on paperisessa kirjassa kuva, ja mielestäni ne ovat oleellinen osa elämäkertakirjallisuuden viehätystä.

Kirjassa on naisia, jotka hylkäsivät perheensä päästäkseen reissuilleen. Jotka valehtelivat ja kauniselivat totuutta saadakseen julkisuutta. Jotka olivat itsekkäitä ja ilkeitäkin. Silti kirja ei tuomitse eikä moralisoi. Se selittää, avaa ja kertoo rehellisesti. Tämä tekee siitä erittäin hyvän tietokirjan (vaikka sitä lukeekin, kuin seikkailuromaania). 

Kaikki reissunaiset(kaan) eivät olleet ihania ihmisiä, mutta silti: hatunnostoni heille kaikille siitä, että he uskalsivat lähteä reissuilleen silloin, kun se oli kaikkea muuta kuin yleisesti hyväksyttyä. Haloo, jo pelkkä pitkän housuhameen (bloomersit) käyttö oli suurimman osan elinaikana skandaali!

Nämä naiset olivat (kirjaimellisestikin) edelläkävijöitä ja polunraivaajia meille muille.

Myös kirjan kirjoittaja, toimittaja Päivi Laitinen on oikea reissunainen, joka kirjan takakansiliepeen mukaan seikkailee maailmalla yleensä pyörän selässä.

Epäilemättä jokaisesta reissunaisesta olisi saanut kirjoitettua ihan oman kirjansa. Mutta hyvä näinkin - erittäin hyvä!

Tekijä: Päivi Laitinen

Teos: Reissunaisia : Seikkailijoita, tutkijoita ja edelläkävijöitä

Kustantaja: Tammi 2019

Sivuja: 383

Mistä: Arvostelukappale

***

Mutta mitäpä olisi joulukalenteri ilman joulukirjoja?!

Lopuksi vielä kaksi uutuusnostoa loppuvuodelta joulunodotuksen seuralaisiksi:

Mauri Kunnaksen ihana Joulupukin joululoma (Otava 2020) avaa sitä, mitä Korvatunturilla tapahtuu joulun jälkeen. Suosittelen koko perheen lukemistoksi. Ja tätähän voi lukea myös joulunpyhinä, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan aatosta loppiaiseen.

Aikuisempaan makuun suosittelen puolestaan uunituoretta tietokirjaa joulupukin kulttuurihistoriasta. Eero Perunka on kirjoittanut kirjan Joulupukki : Tuhatvuotinen arvoitus (SKS 2020; arvostelukappale), joka avaa sitä kehityskulkua, jonka seurauksena meidän nykyinen joulupukkimme on sellainen kuin on.

Ihanaa joulunodotusta!

- Viivi

Kirjabloggajien joulukalenterissa mukana olevat blogit:

1.  Luetaanko tämä?

2.  Kirjailuja 

3.  Elämä on ihanaa

4.  Kirjasähkökäyrä

5. Hemulin kirjahylly

6. Kirjamies

7.  Tarukirja

8.  Jotakin syötäväksi kelvotonta

9.  Kirjaimia

10. Bibbidi Bobbidi Book

11. Kirjan jos toisenkin

12. Yöpöydän kirjat

13. Kirsin Book Club

14. Aina joku kesken

15. Tuulevin lukublogi

16. Kirjaluotsi

17. Lue meille äitikulta

18. Kulttuuri kukoistaa

19. Kirjarouvan elämää

20. Kirjojen kuisketta

21. Todella vaiheessa

22. Kirjapöllön huhuiluja

23. Mrs Karlsson lukee

24. Amman lukuhetki

Paula Havaste: Morsiusmalja (Vilja ja Villem #3)

Paula Havasteen Morsiusmaljassa (Gummerus 2020) Neuvosto-Viroon sijoittuva Viljan tarina on edennyt kolmanteen osaansa. Uudet tuulet puhaltavat, mutta aiemmistakin osista tuttu painostava uhan tunne häilyy koko ajan taustalla muistuttamassa jatkuvasta vaarasta, jota tavallinen maalaisnainenkin saattoi Neuvostoliitossa kokea.

Morsiusmalja on taattua Havaste-laatua: kirja on hyvin kirjoitettu, vahvat naishahmot kantavat tarinaa ja juoni ahmaisee mukaansa. Viljan pienen elämänpiirin, pihan ja maalaismaiseman auringonsäteet voi liki tuntea ihollaan ja kirpeät villiomenat maistaa kielellään. Naisten arjen kuvaus neuvostoajan Saarenmaalla on tämän kirjan (ja sarjan) suola. Kuinka kiireistä se on. Kuinka yksinäistä! Mutta kiire estää edes huomaamasta sitä - paitsi ajoittain.

Jonkin verran tarina olisi kestänyt tiivistämistäkin, mutta yhtä kaikki: ei pettänyt. Ihan yhtä mieleenpainuva tämä tarina ei tosin ollut, kuin sarjan aiemmat osat. Tarinassa on särmää ja säpinääkin, mutta joitakin juonteita venytetään turhan pitkälle, kunnes lopussa on kiire rysäyttää kaikki näyttämölle.

Jos kakistelematta allekirjoittaisin termin "lukuromaani", niin tästä varmaankin käyttäisin sitä sanaa.

Tekijä: Paula Havaste

Teos: Morsiusmalja (Vilja ja Villem #3)

Kustantaja: Gummerus 2020

Sivuja: 374

Mistä: Kirjastosta

- Viivi

Tuomas Marjamäki: Siitä tulikin farssi

 Tuomas Marjamäen Siitä tulikin farssi (Docendo 2018) on kiehtova faktafiktioromaani ensimmäisen suomalaisen elokuvan tekemisestä - ennen kuin koko sanaa "elokuva" oltiin edes keksitty. Mennään siis suomalaisen leffan (kyllä - leffa on elokuvaa vanhempi sana) alkujuurille, vuoteen 1907, kuvaamaan Salaviinanpolttajia, joka (kuvaavaa kyllä?) valikoitui ensimmäiseksi Suomessa tehtäväksi biografiseksi näytelmäkuvaksi.

Faktan ja fiktion yhdistämisessä on tietenkin probleemansa. Romaanin henkilöt (tai ainakin heidän nimensä) ovat ihan oikeita, olemassa olleita elokuvan pioneereja. Persoonallisuuksia - ja tapahtumia - Marjamäki on kuitenkin värittänyt draamallisten seikkojen vuoksi. Ja draamaa tässä kirjassa kyllä on! Tai no, ainakin kohellusta ja kiistoja, epäonnisia tapauksia ja kaameita vahinkoja… Ja historiankuvausta!

Tämä vetävä toiminnallisuus yhdessä kiintoisan historiatiedon kanssa luo suorastaan ahmittavan romaanin, jota ei malta laskea käsistään. Vaikka tietääkin, miten siinä tulee käymään: elokuva saadaan valmiiksi, totta kai saadaan, se on ihan oikeasti ollut olemassa! En haluaisi mitään muuta tällä hetkellä niin paljoa, kuin nähdä kyseisen mykkäfilmin, mutta valitettavasti se ei onnistu, sillä se on tuhoutunut - tai ainakin kadonnut.

Juoni vetää kuin juna ja kieli on hyvää. Tarina kulkee mielenkiintoisesti eteenpäin eri henkilöiden ja kohtausten kautta, aina näkökulmaa vaihdellen. Kirjassahan on elokuvan rakenne! (No, ymmärrän elokuvista vielä vähemmän kuin kirjoista, mutta sallittakoon silti tämä vertaus.) Henkilöt ovat suomalaisen elokuvan pioneereja, jo pitkälti unohtuneita kasvoja, joiden (oikeaan) elämäntarinaan tekee kovasti mieli tutustua.

Salaviinanpolttajista tuli kenties pu(/-a-)skafarssi jo ennen syntymistään, mutta tämä romaani ei sitä kyllä ole. Kirja on mainio yhdistelmä viihdettä ja tietoa - siis liki täydellinen paketti!

Tekijä: Tuomas Marjamäki

Teos: Siitä tulikin farssi

Kustantaja: Docendo 2018

Sivuja: 272

Mistä: Arvostelukappale

- Viivi

Veli-Pekka Toropainen : 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista

Veli-Pekka Toropaisen 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista (Turun museokeskus 2019) ei nimellä kikkaile - tietääpähän mitä saa! 

Mitä kauemmas historiassa mennään, sitä vähemmän lähteitä on saatavilla. Ja mitä vähäisempiä eläjiä tutkii, sitä hankalampaa on tiedon löytäminen. Niinpä ei liene ihme, että Toropaisen tutkimuksen (pääasiallisena) lähteenä ovat olleet käräjiltä säilyneet asiakirjat. (Niin ja (väitös-?)tutkimukseen tämä kirja tosiaan pohjaa.) Ne ovat olleet ainoita papereita, jonne naisetkin ovat saattaneet nimensä saada ja tarinansa tallettaa. Tosin aina papereissa ei sittenkään ole naisen ääni tallella, sillä tottahan naista ideaalitilanteessa edusti mies myös oikeuden edessä.

Kirja on tieteellinen julkaisu lähdeviittauksineen ja -luetteloineen, mutta siinä on kuitenkin otettu hauskoja taiteellisia vapauksia. Jokainen nainen saa kertoa tarinansa (tai pienen osan siitä) minä-muodossa. Jos jokin asia, kuten miniän nimi, on häipynyt historian hämäriin, kertoja saattaa tokaista unohtaneensa sen.

Kirjassa piirtyy moninainen, tosin porvarispainotteinen, kuva 1600-luvun Turussa eläneistä naisista ja heidän elämästään. On herättävää huomata, kuinka naiset ovat pyristelleet - joskus menestyneestikin - miesten maailmassa yhä vain eteenpäin, rajojakin rikkoen. 

Kirjaa on välillä vähän hidasta lukea, kun lähdeviitteitä vilisee ja lähdeosio on erillään kirjan takaosassa; sinne kun kuitenkin kannattaa satunnaisten lisätietojen takia kurkistaa. Silti kirja on kaiken kaikkiaan kiehtova tuttavuus.

Tekijä: Veli-Pekka Toropainen

Teos: 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista

Kustantaja: Turun museokeskus 2019

Sivuja: 237

Mistä: Kirjastosta

Maria Pettersson: Historian jännät naiset

Niin tuli päätökseen yksi tämän vuoden kirjakohokohdista: Maria Petterssonin Historian jännät naiset (Atena 2020). Kuuntelin osan ja luin osan. Kirja toimii molemmilla tavoilla - tosin kuunnellessa jää näkemättä kirjaan valikoitujen naisten kuvat, ja huomasin, että minulle oli tärkeää nähdä minkä näköisestä henkilöstä puhutaan...

Kirjaa on hehkuteltu ympäriinsä, eikä syyttä. Onhan tämä kirja aivan mainio, herkullinen ja laaja kokoelma erilaisia, kiinnostavia naiskohtaloita. No niin, naisoletettu lienee parempi sana, koska kuten Pettersson muistuttaa, emme voi olla aivan varmoja siitä, ovatko kaikki kirjan naiset olleet naisia keholtaan ja mieleltään, vai onko mukana myös esim. transmiehiä ja -naisia. Sekin on hyvä muistaa, että sukupuoli on tietysti historian eri vaiheissa ja eri kulttuureissa käsitetty eri tavoilla... Kuten myös kauneus, kuten esimerkiksi kauneudestaan kuulu persialaisprinsessa Zahra Khanom Tadj es-Saltaneh osoittaa.

No joo, eiköhän tuo kaikki ole sivistyneelle ihmiselle jo selvää. 

Mutta on tietysti ihan voimauttavaa ja virkistävää huomata, kuinka erilaisia rooleja naisilla on ollut myös mahdollista ottaa. Toisaalta on todella tukahduttavaa ajatella, kuinka paljon asioita on naisilta sukupuolen vuoksi kielletty aina baseballista säveltämiseen. Yksittäisenä nostona nyt vaikka Mari Anna Mozart, joka oli ilmeisesti veljeään huomattavasti lahjakkaampi, mutta joka joutui luopumaan säveltämisestä aikuistuttuaan - ja jonka sävellykset ovat liki tyystin unohtuneet ja kadonneet. Kuinka paljon ihmiskunta onkaan menettänyt oman ahtautensa vuoksi..! Ja kuinka silti jotkut urheat ja intohimojensa vetämät ovat uskaltaneet uhmata yhteiskunnan ja kulttuurin käsityksiä. Tuon, jos minkä, ajattelu on voimauttavaa.

Kirjan elämäkerrat ovat aika lyhyitä ja napakoita - aukeamasta muutamaan - ja aivan ymmärrettävästi, sillä jokaisesta saisi kirjoitettua kokonaisen kirjan, mutta sivumäärä tulee auttamatta vastaan. Kun kirjassa on yli 80 nimeä, on selvää, että esittelyjen tulee olla tiiviitä. Kirja toimii ehkä parhaiten kiinnostuksen herättäjänä ja makupalapakettina - monesta kirjan esiin nostamasta henkilöstä löytynee lisää tietoa kirjastosta tai vähintäänkin netistä. Osasta tietysti ei löydy juuri mitään (ainakaan varmaa) infoa, koska heidät on niin lahjakkaasti unohdettu.

Nautin tästä kirjasta suuresti, vaikka toki kirjan kohtalot ovat monenkirjavia ja monesti aika raskaitakin. Kirjan ei ole tarkoituskaan olla mikään madonnakavalkadi, vaan mukana on kaikenlaisia kummallisia, roistoja ja murhaajia - oppineiden, taiteilijoiden ja lahjakkaiden rinnalla.

Tällaista haluan lukea lisää! (Muistanko väärin, että Pettersson olisi väläytellyt mahdollisuutta samanlaisesta kirjasta suomalaisista naisista..?!) Hyvin taustoitettua ja kirjoitettua tietokirjallisuutta.

Ja noihin naisiin haluan tutustua paremmin.

Ps. Areenasta löytyy Petterssonin radiosarja jännistä naisista: http://areena.yle.fi/1-50621087

Tekijä: Maria Pettersson

Teos: Historian jännät naiset : merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja

Kustantaja: Atena 2020 

Sivuja: 502

Mistä: Arvostelukappale

Jenni Grönqvist & Päivi Remes: Miksi kissa ei naura

Jenni Grönqvistin ja Päivi Remeksen Miksi kissa ei naura (Hyppyhiiri 2019) sisältää hauskoja kissamaisia novelleja (tai kuten alaotsikko sanoo: satuja aikuisille) jotka kaikki ovat enemmän tai vähemmän absurdin puolella. 

Oikoluku olisi ollut paikoin tarpeen ja joidenkin (sinällään oivallisten) sanontojen toisto novellista toiseen pistää silmään, mutta muutoin pienet tarinat imaisevat suhteellisen vaivatta mukaansa kissojentäyteiseen, hullunkuriseen satumaailmaansa. 

Ei kissoista oikein muunlaista kai voisi kirjoittaakaan! 🐱

3,5/5 ⭐

Tekijä: Jenni Grönqvist & Päivi Remes

Teos: Miksi kissa ei naura : satuja aikuisille

Kustantaja: Hyppyhiiri 2019

Sivuja: 102

Mistä: Arvostelukappale

...

Kissa on kyllä eläin, joka kaikessa kummallisuudessaan ja vaikeudessaan kiehtoo minua kovin. Olen kohdannut elämäni aikana paljon kissapersoonallisuuksia, ja aina ne saavat minut tassunsa alle. "Kunnioitat tai vuodat verta ja kunnioitat," ne tuntuvat sanovan kynsinensä. 

Voi muistanpa senkin kerran, kun harjoittelin esiteininä sellon soittoa olohuoneen sohvalla. Meidän (kiltisti sanottuna) hankala kattimme sai sohvan selkänojalla ilmeisesti tarpeekseen vingutuksestani (I don't blame him) ja iski täysin varoittamatta (ja syyttä) kyntensä kyynärtaipeeseeni. Koukkukynsi jäikin sitten ihooni kivasti kiinni, enkä ole varma, kumpi huusi enemmän, kun yritimme riuhtoutua irti toisistamme. Sen jälkeen pidin huolen siitä, että Kassu ei ole lähellä, kun treenaan.

Toisaalta: hellyttävin kissakohtaaminen oli venäläisen kulkukissan kanssa. Siinä oli vallan kaunis ja rakkaudellinen olento, joka ei varmasti (eli kissoista puhuttaessa: ehkä) olisi raapinut minua edes selloa soittaessani. 🐱

Kassu sai elää pitkän ja seikkailunmakuisen elämän. Kuvan tassu liittyy tapaukseen.

- Viivi

Hanna Rentola: Heinäkuu

 Hanna Rentolan Heinäkuu (Pesä 2019) on kummallinen, mystinen, hengästyttävä, upottava romaani Juulin heinäkuusta väliaikaisena yksinhuoltajana. Kipeä, kiperä katsaus väsyneen äidin sisäiseen kaaokseen. Naisen rooleihin. Ja Matt Smithin (liki) kulmakarvattomiin, kultarihmaisiin silmiin.

Raa'an rehellinen kuvaus siitä, millaista elämä pienten lasten kanssa voi olla. Millaista väsymys voi olla. 

Pienen lapsen masennuksen kokeneena äitinä samastuin, muistin, kärvistelin. Ah, ahdistuinkin.

Toisaalta tämä on kaukana rehellisyydestä. Tämä hämää, vie oudoille poluille. On fantasiaa. Pyörittää arjen sekaisin Doctor Whon kanssa. 

Näyttää, kuinka vaivihkaa ote irtoaa... Psykoosi? Masennus? Jotain tapahtuu. Kaaos kotona (koska lapset), kaaos päässä (koska elämä ja käsittelemättä jääneet - käsittelemättömien jäänteet).

Kirjan kielessä on rytmi, joka kielii Rentolan taustasta lavarunouden parissa. Tämä kirja on lavaruno romaanin muodossa. Hajanaisten, liian pitkien, katkonaisten, väärin taivuteltujen virkkeiden voisi ajatella häiritsevän, mutta kun antautuu virran vietäväksi, se vie vaivatta. Ei häiritse.

4/5 ⭐

Tekijä: Hanna Rentola
Teos: Heinäkuu
Kustantaja: Pesä 2019
Sivuja: 288
Mistä: Arvostelukappale


-Viivi

Jörn Donner: Vesi on verta sakeampaa

Muutama viikko sitten, Jörn Donnerin romaania Vesi on verta sakeampaa (Otava 2018) lukiessani sen kuvaama sekasortoinen maailma tuntui vieraalta ja kaukaiselta, sellaiselta joka ei voisi tulla näin liki. Toki tilanne on erilainen: emme elä, luojan kiitos, sekasortoista sisällissodan jälkeistä aikaa juuri isenäistyneessä valtiossa, vaan olemme onneksi edelleen modernin hyvinvointiyhteiskunnan asukkeja. Silti suljetut rajat ja ulkoisen ja sisäisen uhan alati piinaava läsnäolo (tai ainakin kokemus moisesta) ovat myös tätä hetkeä, niin absurdilta kuin se edelleen jotenkin tuntuukin.

Vesi on verta sakeampaa on kahdessa tai useammassakin aikatasossa liikkuva romaani, jonka pääasiallinen tapahtumapaikka on Terijoki vuonna 1918. Suomen ja Neuvosto-Venäjän raja on umpeutumassa. Kaikki ovat haavoilla, arvilla ja mustelmilla. Toiset ovat voittajia, toiset häviäjiä. Tai ei: loppujen lopuksi kaikki taitavat olla häviäjiä. Suuret ajatukset ja ideologiat ovat kylväneet inhimillistä kärsimystä ympärilleen.

Siksi Aleksanderkin saapuu Terijoelle. Salaa. Pakoon Pietarin nälkää, sekasortoa ja vainoja. Hän saapuu omistamalleen huvilalle, joka ei kuitenkaan enää oikeastaan ole hänen. Koska Terijoki on nyt Suomea ja Suomi ei toivota häntä tervetulleeksi. Huvilallaan Aleksander tapaa Annan, joka on asettunut sinne asumaan. Lopulta näiden välille syntyy rakkaussuhde. Tai onko se sitten rakkautta, vai olosuhteiden pakottamaa kahden hätäisen sielun kietoutumista toisiinsa, mene ja tiedä. Vai onko rakkaus edes muuta...

Kaiken tämän kertoo mies, joka on yrittänyt koota tarinaa yhteen isänsä jäämistöstä löytyneistä papereista. Voikin sanoa, että tässä tarinassa vain jäljelle jääneet, säilyneet paperit puhuvat. Tätä tulkintaa tukee se, että kirjassa dialogia ei ole erotettu tekstistä välimerkeillä, mutta asiakirjalainaukset on. Mutta mitä itsessään äänetön, vuosia ullakon laatikossa maannut paperi voi lopulta sanoa?

Vesi on verta sakeampaa hämmentää. Se herättää kysymyksiä enemmän, kuin antaa vastauksia. Päähenkilöt jäävät kysymysmerkeiksi, samoin kuin toden ja tarun suhde; osa kirjan lainauksista on todellisista asiakirjoista, mutta yhteyksistään irrotettuina, osa henkilöistäkin (ainakin nimistä) on oikeasti olemassa olleita.

Tämä toden ja keksityn sekoittaminen niin romaanin maailmassa kuin romaanin ja tosielämän välilläkin ei tee lukukokemuksesta helppoa. Varmaa on vain se, että mikään ei ole varmaa. Kaikki on lopulta yhteyksistään irroitettua, tulkittua, palasista kokoon raavittua. Mukaan lukien alla näkyvä takakannen tiivistelmä: mielestäni kirja on nimenomaan aivan muuta, kuin rakkaustarina.

Tämä kysymysten ja epävarmuuden herättäminen on itse asiassa tämän hieman irrallisista palasista kokoon raavitun romaanin parasta antia. Se luo eteen maailman sellaisena kuin se kai todellisuudessa onkin - etenkin kriisiaikoina. Kaaoksellisen maailmantilan kokee romaanin sivuilla hyvin kouriintuntuvasti. Sen kokeminen vavisuttaa - mutta myös koukuttaa: viihdyin, vähän yllätykseksenikin, kirjan ääressä hyvin. Ymmärrän maailmaa ja historiaamme taas ehkä vähän paremmin.

Tekijä: Jörn Donner
Teos: Vesi on verta sakeampaa (Blod är tunnare än vatten, suom. Kari V. Koski)
Kustantaja: Otava 2018
Sivuja: 285
Mistä: Kirjastosta


-Viivi

Satu Apo: Naisen väki

Tutkija, professori emerita Satu Apo voitti Kalevalaseuran 7. palkinnon juuri, kun itselläni oli luettavana hänen artikkelikokoelmansa Naisen väki - Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta (Hanki ja jää 1995). 

Upea sattuma (vai oliko se sittenkään sattumaa?!)!

Naisen väen mehukkainta antia oli minulle nimenomaan naisen väen ja muutenkin suomalaisen kansannaisen (kulttuuri-)historian avautuminen. Mutta on tässä paljon muutakin (ks. kuva sisällysluettelosta), johon tutustuminen avasi suomalaista folklorea itselleni (maallikkona) erittäin mielenkiintoisista näkökulmista - myös miesten (vai pitäisikö sanoa miesoletettujen) näkökulmasta.

Epätasa-arvoisuus on lähtenyt siitä, että naisen on nähty olevan pirun haavoittama, vaillinnainen mies, jolla on muistona paholaisesta edelleen kirjaimellisesti avohaava jalkojensa välissä. Naisen kehossa tapahtuu ihmeellisiä asioita, mistä syystä sitä on pitänyt suojata - ja muita on pitänyt suojata siltä. Sillä on ollut niin hyvää kuin pahaakin voimaa, väkeä. Vitun vihat on ollut ihan oikeasti parannusta vaativa vaiva, jos ne on päälleen onneton saanut.

Jollakinhan maailmaa on pitänyt paremman tiedon puutteessa jäsentää...

Nainen sai (joutui) tehdä miesten töitä talossa, mutta mies ei voinut naisten töihin koskea: siinäpä sitä oltiinkin sitten navetassa tai saran päässä synnyttämässä... Tai liian nuorina vastuussa lehmistä ja pikkusisaruksista. Onkin arvioitu, että etenkin talollisten naisten työtaakka oli miehiään suurempi.

Kun ymmärtää historiaansa, ymmärtää myös nykyisyyttään paremmin.

Tämän kirjan haluaisin omaan kirjahyllyyni (ja konmaritettuani siinä tosiaan on helmille tilaa!) 😊

Tekijä: Satu Apo
Teos: Naisen väki - Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta
Kustantaja:Hanki ja jää 1995
Sivuja: 252
Mistä: Kirjastosta

4/5 ⭐

- Viivi