sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Long Litt Woon: Minun sienipolkuni

Sienentuoksuista syyspäivää!

Syksy on sienien tuoksuinen - ja se tuoksu on huumaava. Se on etsimisen ihanuuden ja löytämisen riemun tuoksu. Luonnossa liikkuminen on terapeuttista jo sinänsä, mutta se yhdistettynä sienten metsästykseen on terapiamuoto, jota parempaa saa tosissaan hakea. Luonnon rauhalla on jo sinällään aivan kummallinen taika, joka puhdistaa mielen synkistä ajatuksista täysin vaivatta ja huomaamatta - yrittämättä. Metsä vain on, se ei vaadi, ei pyydä, ei huuda, ei tuputa. Ei edes sieniään. Kun tuon rauhan kokemuksen yhdistää aistit (jokaisen) avoinna kulkemiseen ja siten ympäristön tarkkaan tarkkailuun ja hetkessä elämiseen, jota sienestys ehdottomasti vaatii, syntyy uskomaton mindfulness-sessio, jolle ei löydy vertaa.

Kyllä: olen sienihullu. Mykofiili. Jo keväällä hullunkiilto silmissään metsään suuntaava kumikenkäjalka, joka ei saa rauhaa, jos ei pääse sienimetsään. Ja joka sienimetsään päästessään kokee rauhan, joka ympäröi sielun, sydämen ja joka solunkolon.

Long Litt Woon: Minun sienipolkuni (Nemo 2018)

Eipä siis lainkaan ihme, että minun oli pakko saada sienestystä ja sen hoitavaa vaikutusta käsittelevä uutuuskirja käsiini melkein heti sen ilmestyttyä. Kyseessä on Long Litt Woonin Minun sienipolkuni - Sienestyksen parantava vaikutus (Nemo 2018). Kyseessä on Norjassa asuvan malesialaissyntyisen naisen kertomus siitä, kuinka hän pääsi yli miehensä äkillisen kuoleman aiheuttamasta romahduksesta sienestyksen avulla. Kyllä, sienillä tosiaan on ihmeellinen voima!

Kirjassa vuorottelevat surutyön kuvaukset ja sienestystietous. Nämä hätäisesti ajateltuna toisistaan täysin irralliset asiat nivoutuvat kirjassa yhteen ehyeksi, toisiaan täydentäväksi kokonaisudeksi; kuin sienen ja kasvin muodostama mykorritsa (eli sienijuuri) kuunaan! Surutyön kuvaukset koskettavat ja menetys riipaisee. Sienestyskokemukset ja sieni-info taas tarjoavat paljon tietoa - ja paljon samaistumispintaa  kaltaiselleni sienihullulle. Sienistä tietämätönkin saa kirjasta varmasti paljon irti, niin helppotajuisesti ja selkeästi asiat on esitetty.

Long Litt Woon: Minun sienipolkuni (Nemo 2018)

Sujuva kieli (osakiitos suomentaja Pirkko Talvio-Jaatiselle) ja rakenne, jossa surutyö ja sienestys vaihelevat, luovat kirjaan melkoisen imun. Kirjaa oli hyvin vaikea laskea käsistä. Luen vielä tämän sivun - no vielä tämän luvun. Toki se, että koin itse tarinaa lukiessani paljon samaistumista, ja koska rakastan sieniä ja sienestystä (vaikka olenkin vielä melko noviisi), vaikutti varmasti lukukokemukseeni tehden siitä erityisen voimakkaan. Oi, ja tuo kansi on niin kaunis!

Vaikka kirjassa onkin omakohtaisia kokemuksia ja kirjailija kertojana voimakkaasti läsnä, on kirjan kirjastoluokitus 59.4 Hoitomenetelmät, eli se on lääketieteen ja terveydenhoidon luokassa.

Tämä on kieleltään kevyt ja teemoiltaan voimakas kirja. Suosittelen tarttumaan, vaikkei sienestyksen makuun ole päässytkään. Kenties tämän kirjan myötä innostuu menemään metsään - korin kanssa tai ilman.

TekijäLong Litt Woon
Teos: Minun sienipolkuni - Sienestyksen parantava vaikutus (norjankielinen alkuteos: Stien tilbake til livet - Om sopp og sorg; suom. Pirkko Talvio-Jaatinen) 
KustantajaNemo 2018
Sivuja: 336
Mistä: Kirjastosta

Helmet 2018

Ps. Kirjailuja on nyt myös YouTubessa! Luvassa puhetta mistäpä muusta kuin kirjoista!


- Viivi

maanantai 24. syyskuuta 2018

Paula Havaste: Lumen armo (Vihat #4)

Sateensumuttamaa syyskuunloppua!

Paula Havaste: Lumen armo (Gummerus 2017)

Sain vihdoin, vuosi ensimmäisen osan lukemisesta, päätökseen Kerten pakomatkoista kertovan Paula Havasteen Vihat-sarjan. Täytyy sanoa, että Lumen armo (Gummerus 2017) osoittautui sarjan arvolle sopivaksi päätökseksi. Voimakkaan naisen pakomatkat päätyvät vihdoin takaisin oman maan mantereelle, takaisin ensimmäisen miehen, Larrin luo. Mutta paluu ei ole helppo, eikä pakeneminen ota loppuakseen. Mitä loppujen lopuksi paetaan enemmän - ulkopuolisia vihollisia vai itseään ja menneisyyttään?

Kolme lastaan hylännyt Kertte joutuu jatkuvasti kohtaamaan menneisyydessään tekemänsä virheet katsoessaan pientä tytärtään silmiin. Mutta joutuupa tämä kohtaamaan silmästä silmään myös vuosia takaperin hylkäämänsä perheen: veljensä, tyttärensä ja miehensä. Paluu kotiin on kaikkea muuta, kuin helppo, ja jännitteitä tarinassa riittää. Eipä ihme: itsekkyydellä on hintansa, jota joutuu maksamaan pitkään ja runsaiden korkojen kera.

Omien mörköjensä kanssa painimisen lisäksi Kertte joutuu useamman kerran silmätyksin miehensä menneisyyden mörököllien kanssa. Kuinka jatkaa siitä, mihin kaikki vuosia sitten jäi, kun välissä on tapahtunut liian paljon? Mistä löytyy armo, kun unohdus on mahdotonta?


Paula Havaste: Lumen armo (Gummerus 2017)

On mielenkiintoista pohtia, onko voimakas nainen kuitenkaan niin peloton ja vahva, kuin mitä kova ulkokuori antaa helposti ymmärtää. Vaikuttaa siltä, että Kertte onnistuu aina löytämään pakomatkoilleen oikeutuksen, ulkoisen pakon. Mutta onko pako lopulta pakollinen? Ovatko Kerten seikkailut loppujen lopuksi enemmän heikkouden, kuin vahvuuden osoituksia? Milloin on heikkoa liha, milloin entisessä kotituvassa on liian tukalaa menneisyyden virheiden kirkuessa joka nurkasta.

Vihat-sarja paranee mielestäni osa osalta, ja tämä viimeinen kruunaa koko sarjan upealla voimalla. On jännitystä, on toimintaa, on vauhtia ja sisäistä ja ulkoista myllerrystä, eikä aiempia kirjoja ajoittain vaivanneesta liiasta pysähtyneisyydestä ja toistosta ole tietoakaan. Romaanissa vaikutti olevan aiempaa vähemmän kansanuskon, kuten loitsujen ja taikojen kuvausta, ja sitä jäin kaipaamaan. Tarinassa mukana kulkevat vanhat laulut ja runot ovat kuitenkin hieno kuriositeetti. Tarina kulkee Kerten mukana jouhevasti, ja kieli on tuttua Havastetta; vaikeista teemoistaan huolimatta kirjaa on äärimmäisen miellyttävä lukea. Kuten olen aiemminkin sanonut: Havasteen lukeminen on kuin kotonaan olisi. Tätä kirjasarjaa tulee ikävä!

Aiempien Vihat-kirjojen arviot:
Tuulen vihat (#1)
Maan vihat (#2)
Veden vihat (#3)

Tekijä: Paula Havaste
Teos: Lumen armo
KustantajaGummerus 2017
Sivuja: 455
MistäKirjastosta

Helmet 2018 1. Kirjassa muutetaan

-Viivi 

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Maria Susanna: Tämän maan pidot

Lyyristä keskiviikkoa!

Kirjablogin pitäminen on tutustuttanut minut runouteen, enkä voi olla kuin iloinen asiasta. Aiemmin luin runoja todella vähän, mutta blogin myötä olen uskaltautunut runojen pariin muutenkin kuin kirjoittajana; hauskaa sinällään, että kirjoittajana koen runouden omimmaksi kirjallisuudenlajiksi, mutta lukijana olen kokenut sen hyvinkin vieraaksi ja vieraannuttavaksi. Ehkä siksi, että runo voi olla mitä tahansa. Runoa pitää (osata) tulkita. Vai pitääkö?

Maria Susanna: Tämän maan pidot (Kulttuurivihkot 2017)

Sain jo noin vuosi sitten käsiini Maria Susannan (Susanna Poikela) runoteoksen Tämän maan pidot (Kulttuurivihkot 2017), mutta tartuin siihen vasta nyt. Turhaan minä arkailin: vastassa on sellaisia naisen sanoja, joihin on helppo uppoutua. Ne ovat runoja naiselta. Runoja miehelle. Runoja naiselta miehelle, joka on poissa ja joka on läsnä. Joka on kaikkialla, eikä missään. Joka vihastuttaa ja rakastuttaa, joka saa pyörittelemään vihasta kissanleluja ja pureskelee kypsänä omenanaan. Riivattu rakkaus, riivattu ollessaan ja riivattu mennessään.

"Ikkunakaiteen hylätyt hämähäkinseitit kieppuvat tuulessa.

Sateenpesät,
joihin kesäkuun aurinko tarttuu lämpöisin sormin,
näyttävät nyt pehmeiltä sukkanauhoilta.

Makaan sunnuntaipäivää sängyssä ja ajattelen,
miten ötökät oppivat nopeasti tuntemaan laiskaksi käyneet kotirouvat."

(s. 10)

Maria Susanna: Tämän maan pidot (Kulttuurivihkot 2017)

Viihdyin Maria Susannan runojen parissa. Asioita minussa tuli liikutetuksi. Ehkä jokin tuntui välillä vähän päälleliimatulta, irtonaiselta. Mutta paljon tuntui hyvin oivalletulta, oikein sanoitetulta. Rakkaudessaan riutuvan naisen murinalta ja huokailulta, parahtelulta ja hyrinältä.  Takakannessa sanotaan, että runoilija on suuntautunut erityisesi lavarunouteen. Eipä siis ihme! Nämä runot toimisivat ääneen lausuttuina vielä paremmin. Painetun runon lukijalla on tosin itsellään ihana valta päättää, mitkä kohdat henkäistään ilmoille tuskin kuuluvasti, mitkä karjaistaan ulos tuskan tummentamalla äänellä.

"Me osaamme hyvin vähän
välittää harmonioista."

(s.14)

Anna Ahmatova ja Jaan Kaplinski ovat saaneet itselleen omistetut runot. Kuinka paljon runoissa on heidän ääntään, en tiedä, mutta vahvoja äännähdyksiä ne ovat. Kokoelma on kokonaisuus, tarina tarinoista. Pala palalta muotoutuva aukkoinen kertomus aukkoisesta rakastamisesta. Kivusta, kaipuusta, onnenhäiveistä kuin hämähäkinseitit.

"Hänen miehuutensa kukkii
ja minä olen hänen puutarhassaan!"

(s. 15)

Värisevää, harmaata, aaltoilevaa, poukkoilevaa. Tyrskyjä ja näennäistyyneyttä. Sitähän se on se rakastaminen, eläminen. Sitä on tämä runoteos. Teatraalisuutta, dramaattisuutta. Yllätyksellisyyttä, täsmäiskuisuutta. Kokoelman runot ovat pääosin lyhyitä, napakoita iskuja, huokailuja. Silti, tai ehkä juuri siksi, minun piti palata niihin uudelleen. Ja uudelleen. Ja jokaisella lukukerralla koin jotakin uutta, erilaista. Nämä runot avautuvat hitaasti lukien, maistellen, äännellen. Ne vaativat aikansa ja tilansa. Ne paranevat jokaisella lukukerralla.

"Kaikki on niin kuin pitääkin.
Kaikki esineet ja asiat paikkansa löytäneinä
             sekaisin ja kadonneina."

(s.43)

TekijäMaria Susanna
Teos: Tämän maan pidot
KustantajaKulttuurivihkot 2017
Sivuja: 55
MistäArvostelukappale

Helmet 2018

-Viivi 

maanantai 17. syyskuuta 2018

Riikka Ulanto: Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille?

Ihanaa syyskuista maanantaita (jos maanantaihin kyseinen, ihasteleva määre nyt sopii)!

Syksyn kiireet ovat verottaneet lukuaikaa, mutta se ei edes harmita: aloitin nimittäin kirjastoalan opinnot, eli yksi unelmani on himppusen verran lähempänä toteutumista. No, jonkin verran pieniä lukurakoja on onneksi löytynyt, ja näitä rakoja sopivat aivan loistavasti täyttämään minuuttinovellit.

Riikka Ulanto: Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille? (Aviador 2018)

Riikka Ulannon minuuttinovellikokoelma Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille (Aviador 2018) on vuonna 2016 Runo-Kaarina -palkinnon voittaneen kirjailijan kolmas teos, joka on kaikessa 90 sivun kompaktiudessaan onnistui olemaan aikamoisen rikas(t(utt)ava) lukukokemus. Minuuttinovellit ovat lyhyitä, pääosin alle sivun mittaisia pärähdyksiä, jotka lukaisee nopeasti, mutta joiden ääreen voi  (tai pitää) pysähtyä pitemmäksikin toviksi ihmettelemään: Mitä mä just luin?!

Tätä novellikokoelmaa kuvataan absurdiksi, ja sitä se tosiaan on. Yli hilseen heittää välillä niin, että pölisee, mutta kun välillä ymmärtää olla edes yrittämättä ymmärtää, näiden mininovellien lukeminen on hykerryttävän hauskaa ja viihdyttävää. Lisämaustetta sivuille tuo Marja-Terttu Vähäkankaan kummallisuuksia korostava kuvitus.

Novelleihin luotu henkilögalleria on rikas ja tapaukset niin erikoisia, että voisivat olla tottakin. On kuolemaantuomitun viimeinen ateria ja Roope Ankkaa kovin muistuttava vanhainkotiasukas, on enkeleitä katsomassa Aseman baari -tosi-tv-uusintaa ja nyrkkeihinsä turvautuvia Uuskansanrunouden kerhon jäseniä.

"Miehet hutki toisehensa, nainen kiljuihe perällä. Karttapallo harmonia, harmoni päin taulua. Taululainen liitusientä, sieni siitä otsikkohon. Otsaluusta vereslihaan, orvaskedestä kesimään."
(s. 68)

Riikka Ulanto: Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille? (Aviador 2018)
Ulannon minuuttirunojen parasta antia on ehdottomasti kieli, joka hakee luovuudessaan ja oivaltavuudessaan vertaistaan. Kummallista, kummastuttavaa, villiä ja kokeilevaa. On päihtymyslupapäiviä, kaakkoisolento, sanasäiläsohijoita ja valjuja aamutakkikeski-ikäisiä. On erilaisia kertojanääniä, on erilaisia kerronnanmuotoja ja -muodottomuuksia, on erilaisia tyylejä ja lukijassa paljon lumoutumista. Tämä kokoelma vaatii avoimen, kokeilunhaluisen mielen, mutta mielensä kannattaa tälle kyllä avartaa. Ihmeellistä (kielellistä) iloittelua!

"Minun mielestäni hän ei kuitenkaan menehtynyt epätoivoon vaan ihan vain erikoisuudentavoitteluun. Luhistui sisäänpäin kuin kuoleva aurinko."
(s. 11)


TekijäRiikka Ulanto (kuvitus: Marja-Terttu Vähäkangas)
Teos: Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille?
KustantajaAviador 2018
Sivuja: 83
MistäKirjastosta

Helmet 2018 9. Kirjan kansi on yksivärinen

-Viivi 

lauantai 8. syyskuuta 2018

Lasten lauantai #4

Hyvää kansainvälistä lukutaitopäivää! Lukekaamme lapsille ja opettakaamme heidät taitaviksi lukijoiksi. 

Sain vähän aikaa sitten Sammakolta ihanan paketin, jossa oli aikuisten romaanin lisäksi aivan hykerryttävän hauskan niminen lastenkirja - nimittäin Ilona Partasen kauniskantinen Minä olen Sykkyrämyyrä! (Sammakko 2018).

Ilona Partanen: Minä olen Sykkyrämyyrä!
Sykkyrämyyrältä varastetaan kengät. Eikä hän ole ainoa. Niinpä tämä arka ja ujo otus tempaistaan mukaan Kärkäskäsin, Kurkikaulan ja muutaman muun kummallisen olion völjyyn etsimään rosvoa. Seikkailun jälkeen pienestä, itsestään epävarmasta, sykkyrälle sykkyröityneestä antisankarista kuoriutuukin sankari - ja ennen kaikkea ystävä. Opettavainen tarina on hieno ja kieli rikasta ja antoisaa aikuisenkin lukea. Etenkin omituisten otusten nimet ovat todella luovia: on tiruliruja, Oikkuoinas ja Lettililleri... Huumoriakin löytyy niin, että äitiäkin lukiessa nauratti. Pieru on parasta huumoria - ja joskus myös pelastus!

"HAH HAH HAA! Mikäs pierupasuunan paukuttaja meillä siellä on?" 
(s.35)

Sivuilla on sopivasti (eli sopivan vähän) tekstiä pienemmillekin lukijoille, ja tarina on selkeä seurata. Sivut ovat ihanan värikkäitä ja kadonneita kenkiä ja kaulahuiveja on hauska etsiä joka aukeamalta yhdessä lapsen kanssa.  Suurien sienien ja kasvien koristama satumaailma on visuaalisesti vaikuttava ja kaunis. Mutta mitä sanoa tuosta omituisten otusten kerhosta, eli kirjan sivuilla seikkailevista kummallisista hahmoista... Jopa aikuisraadin mielestä osa kirjan olioista on jopa vähän pelottavia. Hahmot ovat luovia ja persoonallisia, mutta aavistuksen liiankin omituisia.

Ilona Partanen: Minä olen Sykkyrämyyrä!
Minä olen Sykkyrämyyrä! -kirjasta huomaa, että sen tekijä on taitava kuvittaja, jolla on oma, tunnistettava ja persoonallinen tyylinsä. Tarina oli hauska ja sopii hyvin jo 3-4 -vuotiaan(/-lle) luettavaksi, mutta osa hahmoista oli vähän vieraannuttavia. Hieman ristiriitainen lukukokemus siis, mutta kuitenkin sellainen, johon tekee mieli palata uudestaankin etenkin katselemaan kaunista maailmaa, seuraamaan kehityskertomusta ja nauramaan pieruhuumorille.

Tekijä: Ilona Partanen
Teos: Minä olen Sykkyrämyyrä!
KustantajaSammakko 2018
Sivuja: 50
Mistä: Arvostelukappale

-Viivi

torstai 6. syyskuuta 2018

JP Ahonen: Villimpi Pohjola #1 - #6

Kiitos kirjagramin törmäsin aivan mahtavaan sarjakuvasarjaan, jonka olen suorastaan ahnehtinut lukea. Aloin lukea sarjaa vähän hauskassa järjestyksessä aloittaen 3. albumista, mutta onneksi se ei menoa haitannut. Kyseessä on siis JP Ahosen Villimpi Pohjola, joka kertoo yliopisto-opiskelijakaveriporukasta, joka sekoilee läpi elämänsä luennolta ja baarireissulta toiseen. Sarjan kehitys on hienoa: hahmot tulevat kirja kirjalta yhä enemmän liki, teemat syvenevät, juonellisuus lisääntyy ja ronski huumori saa tarinan edetessä rinnalleen myös tummempia sävyjä.

Varoitus! Suuri koukuttumisvaara!

Pelinavaus: Villimpi Pohjola #1-2 (WSOY 2017)


JP Ahonen: Pelinavaus: Villimpi Pohjola #1-2
Pelinavaus-albumi sisältää strippejä sarjan 1. ja 2. albumista. Luin 2. albumin ennen tätä Pelinavausta, mutta tulin huomaamaan, että toisto ei juurikaan haitannut. Stripit eivät näet kertalukemalla kulu, vaan hykerryttävän hauskaa ikuisuusopiskelijahuumoria lukee mielellään uudelleenkin. Kirja koostuu siis sivun mittaisista pätkistä, joissa seurataan kaveriporukan baarireissuja, gradupainia ja haahuilua. Oivaltavaa ja oivallista!

JP Ahonen: Pelinavaus: Villimpi Pohjola #1-2

 

 Villimpi Pohjola #2 (Daily Hero Press 2009)


JP Ahonen: Villimpi Pohjola #2

Koska luin sarjan 3. osan ennen tätä 2. osaa, tulin ainakin huomaamaan, että alkupään albumeissa ei järjestyksellä juurikaan ole väliä - juttuun kyllä pääsee mukaan, vaikka mukaan hyppäisikin kesken kaiken. Tuttu vääräleukainen opiskelijahuumori jaksaa viihdyttää sivulta toiselle, ja albumi viihdytti ja hihitytti alusta loppuun. Selkeä piirrosjälki ihastuttaa, mutta välillä minulla meinasi olla ongelmia erottaa hahmoja toisistaan, sen verran yhdennäköisiä osa nais- ja mieshahmoista keskenään on.

Kypsyyskoe: Villimpi Pohjola #3 (Arktinen banaani 2011)


JP Ahonen: Kypsyyskoe: Villimpi Pohjola #3

Villimpi Pohjola -sarjan 3. osa Kypsyyskoe oli ensikosketukseni sarjaan, ja saatoin vain ihmetellä, miksi en ollut aiemmin törmännyt tähän hauskaan, oivaltavaan, hyvinkin suosittuun (eli jo kulttimaineeseen nousseeseen) sarjakuvaan. Kypsyyskoe on sukellus opiskelijaelämään sen kaikessa komeudessa - ja etenkin karmeudessa. En elä (enää) yliopisto-opiskelijan elämää, mutta samaistuttavuus on silti tämän sarjiksen ehdotonta suolaa lempeän, mutta nokkavan huumorin ollessa sitten sitä sokeria.

JP Ahonen: Kypsyyskoe: Villimpi Pohjola #3

Lapsus: Villimpi Pohjola #4 (Arktinen banaani 2014)


JP Ahonen: Lapsus: Villimpi Pohjola #4

Lapsus on aiempaa eheämpi kokonaisuus, ja kaveriporukan kehityksen ja kasvamisen (tai kehittymättömyyden ja taantumuksen) seuraaminen on suorastaan addiktoivaa. Huumori maustaa strippejä taattuun tyyliin, mutta kyllä tämä kirja onnistuu monesti myös koskettamaan syvällisemmillä teemoillaan. Itkun ja naurun ihana liitto - ah! Sarjakuvan kaveriporukka alkoi olla tämän kirjan myötä niin tuttu, että uumoilin vielä tulevaiosuudessa ikävöiväni heitä.

JP Ahonen: Lapsus: Villimpi Pohjola #4

Valomerkki: Villimpi Pohjola #5 (WSOY 2015)


JP Ahonen: Valomerkki: Villimpi Pohjola #5

Viides Villimpi Pohjola -albumi on entistä ehyempi ja juonellisempi kokonaisuus, joka seuraa sarjassa tutuksi tulleen kaveriporukan (jonka rivit tosin harvenevat aika-ajoin elämän loksahtaessa - toisilla heistä - eteenpäin) elämää yhä tiiviimmin ja monisäikeisemmin. Jokainen sivu on edelleen oma yksikkönsä, mutta sivut yhdessä muodostavat tarinan, jossa melkeinpä jokaiselle on tarttumapintaa. On tuttua biletystä, deittailua ja haahuilua, mutta on myös kuluttavaa pikkulapsiarkea ja vielä kuluttavampaa haaveilua siitä, kipeää mustasukkaisuutta ja kuumeista työnhakua. Kirjassa kuvattu elämän suunnittelemattomuus, ajoittainen päämäärättömyys ja sattumanvaraisuus kiehtoo ja paradoksaalisuus naurattaa (Ennen valmistumista on paniikki saada paperit kouraan, mutta valmistumisen jälkeen iskevätkin gradun jälkeinen masennus ja työelämäpaineet) - sillä sitähän tämä aina on.

JP Ahonen: Valomerkki: Villimpi Pohjola #5

Irtiotto: Villimpi Pohjola #6 (WSOY 2018)


JP Ahonen: Irtiotto: Villimpi Pohjola #6
Uunituore Irtiotto on viimeisin Villimpi Pohjola -kirja, mutta toivon mukaan ei todellakaan viimeinen. Visuaalisesti Irtiotto on ehdottomasti sarjan kaunein, suorastaan upea kirja, jota on nautinto ihan vain katsellakin. Ruskeavoittoisuus on saanut rinnalleen värejä ja valoa. Painopiste on siirtynyt yhä enemmän juonivetoisuuteen päin, ja huumorikin on vähän hienovaraisempaa, kuin aiemmissa albumeissa. Sarja on kehittynyt henkilöhahmojen (ja kenties tekijänsäkin) rinnalla eikä mielestäni yhtään huonompaan suuntaan. Toki, jos odottaa saavansa kunnon naurut jokaiselta sivulta, kuten alkupään Villimpi Pohjola -kirjosta, saattaa pettyä; jotkut stripit kun ovat koskettavia, suorastaan riipaisevia. Opiskelijahörhöilystä kohti "aikuisempaa" elantoa. Naurettavinta antia itselleni olivat kohtaukset nolojen vanhempien kanssa, samaistuttavinta pikkulapsiarjen kuvaukset (miten Anni onkin ihan kuin oma lapseni?!) ja ehdottomasti koskettavinta lapsettomuuden kuvaukset. Oivaltavaa, kokeilevaa, uutta ja vanhaa, samaistuttavaa, hihityttävää ja itkettävää. Muusa ja Ukko, Otto, Verneri, Minna ja Jouni, Rontti, Anna ja Anni - teitä tulee ikävä.

Edellisen ja tämän uusimman kirjan välissä oli peräti 3 vuotta. Minulla on vain yksi toive: eihän seuraavaa osaa tarvitse odottaa yhtä kauan?!

JP Ahonen: Irtiotto: Villimpi Pohjola #6
- Viivi

maanantai 3. syyskuuta 2018

Essi Ihonen: Ainoa taivas

Kirpeää syyskuuta!

Luvassa on lyhykäinen kirja-arvostelu Essi Ihosen nuortenromaanista Ainoa taivas (WSOY 2018), joka onkin melkoisen vaikuttava esikoiskirja.

Essi Ihonen: Ainoa taivas
Ainoa taivas on kipeän kepeä kertomus nuoresta Ainosta, joka herää huomaamaan, että kaikki hänelle opetettu, kaikki tuttu, kaikki ympärillä oleva sotii häntä itseään vastaan. Romaani on kurkistus siihen, millaista on erkaantua tiukasta ja tiiviistä uskonnollisesta yhteisöstä, ja sitä kautta myös omasta perheestä. Millaista on, kun elämältä katoaa pala palalta tuttu, joskin kuristava, tukahduttava ja ahdistava pohja? Millaista on kiskaista omat juurensa irti hivuttamalla tappavasta maaperästä, ja etsiä oma paikkansa maassa yksilönä?

Identiteetin, minän ja oman äänen hankala hakeminen on tämän kasvutarinan aiheista suurin. Vanhan ja uuden rajalla keikkuminen, haparointi ja epäröinti piirtävät nuoren Ainon elämän murroskohdalle hailakat ääriviivat. Ahtaan uskonnollisen yhteisön ilmapiiri luo tarinalle ahdistavan taustan ja aihe on raskas, mutta kieli kuljettaa tarinaa eteenpäin kepeästi ja sujuvasti. Ainon nuori ääni on kaikessa naiiviudessaan ja epävarmuudessaan aidon tuntuinen ja piirtää esille inhimillisen, itsensä ja ympäristönsä kanssa kipuilevan, mutta rohkean nuoren naisen. Tarina on uskottava, ja ihmekö tuo: kirjailija itse on kasvanut esikoislestadiolaisessa perheessä.

Essi Ihonen: Ainoa taivas

Ainoa taivas on hieno kehityskertomus, jonka ahmin vetävän kerronnan ansiosta (turhankin) nopeasti. Kirja on määritelty nuorten kirjaksi, mutta kyllä siitä nautti kovasti tällainen (ikänsä puolesta) aikuinenkin!

TekijäEssi Ihonen
Teos: Ainoa taivas
KustantajaWSOY 2018
Sivuja: 239
MistäKirjastosta

Helmet 2018 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

-Viivi