keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Juha Hurme: Niemi

Päätähuimaavaa pääsiäisviikkoa!

Joulupukki muisti minua taannoin tuoreimmalla Kaunokirjallisuuden Finlandia -voittajalla, joka tuskin on ainakaan nimensä puolesta tuntematon kenellekään (tai sitten elän kirjakuplassa, jossa luulen kaikkien seuraavan kirjamaailman tapahtumia yhtä tiiviisti kuin kuplan sisällä tehdään). Juha Hurmeen Niemi (Teos 2017) oli odotettu joululahja, ja odotukseni sen suhteen olivat korkealla. Ja myönnän heti: en osannut odottaa ihan sellaista lukukokemusta, kuin mitä luvassa oli, mutta silti - tai ennemminkin juuri siksi - odotukseni täyttyivät ja jopa ylittyivät. Olipas lukukokemus! 

Koska kyseessä on Finlandia-voittaja, kirjaa on luettu ja arvioitu paljon. Siksi olenkin pitkän luku-urakan (siitä lisää tuonnempana) jälkeen pohtinut pitkään myös sitä, onko minulla mitään sanottavaa
tästä kirjasta, jota ei jo olisi sanottu. Vai onko oma henkilökohtainen mielipiteeni ainoa uusi asia jonka voin tarjota kirjasta käytyyn keskusteluun. No, katsotaan.



Niemi vaatii aikaa ja tilaa, se vaatii sulattelua ja pureskelua, mutta ei millään muodoin huonolla tavalla. Kirja, jota kuvataan maailmankaikkeuden (tai (Suomen) Niemen) kulttuurihistorian kuvaukseksi aina alkuräjähdyksestä vuoteen 1809 (ja vähän siitä eteenkinpäin), ei voikaan olla kevyttä höttöä! Tämä kirja vaatii keskittymistä, mutta palkitsee lukijansa elävällä kielellä, värikkäällä kuvauksella ja loistavalla informaatiopläjäyksellä. Tuntuu, kuin käsissä olisi vanhojen (ei aina niin hyvien) aikojen kaikenkattavien, poikkitieteellisten tietoteosten jälkeläinen, monitieteinen yleissivistyspaketti. En yhtään ihmettele, miksi tämän pitäisi monen mielestä kuulua jokaisen suomenniemeläisen opetussuunnitelman pakolliseen lukemistoon. Mutta ymmärrän myös sen, että niin ei tule käymään; sen verran iso ja vaativa teos on kyseessä, että pelkästä pakosta tätä ei jaksa lukea. Mutta jos on kiinnostunut etenkin länsimaiden ja etenkin Suomen kulttuurihistoriasta ja itsensä sivistämisestä letkeällä, ennakkoluulottomalla tavalla, niin tähän teokseen kannattaa tarttua. Tästä kirjasta tarvitsee välillä taukoa, mutta toisaalta sen imuvoima on aivan valtaisa.

Sitten on luvassa se pakollinen ja paljon puhuttanut asia: genre. Niemi voitti kaunokirjallisuuden Finlandian. Kaikesta sisältämästään faktatiedosta huolimatta Niemi on siis määritelty kaunokirjalliseksi teokseksi. Kaunokirjallisuuden tyylilajiin kuuluminen ei tietysti tarkoita, että kirja olisi fiktiivinen tai epäluotettava, mutta Niemeä lukiessa kannattaa kuitenkin muistaa, että käsissä on jonkinlainen kaunokirjallinen tietoteos. Tämä tekee lukemisesta hieman ristiriitaista ja ongelmallista: uskoako kaikkea, mitä uskoa, mitä ei, mitä tehdä kun tekisi mieli luottaa, mutta ei koskaan täysin voi (mutta niin kai se on vähän aina...)?! Uskoisin, että kaunokirjallinen puoli kirjassa on konkreettisimmin esillä kertojan läsnäolona. Kertoja (joka saattaa olla hyvinkin Hurme itse tai ainakin sinne päin) on mielipiteineen ja kokemuksineen esillä, ja hänen maailmankuvansa maalaa kirjan sivuille piirrettyä maailmanhistoriaa sangen värittyneesti ja värikkäästi omasta pasifistisesta, agnostisesta ja feministisestäkin näkövinkkelistään. Kertojan ääni on vahva ja mielenkiintoinen, vaikka välillä tuntuu, kuin istuisi kuuntelemassa vanhan viisaan ihmisen iänikuisia höpinöitä, vähän aiheesta toiseen pomppivia, kiroilun, kipakoiden huomioiden ja silmäkulmapilkkeen värittämiä jorinoita maailman menosta. Näiden jorinoiden äärelle tosiaan kannattaa pysähtyä.

"Toivon, ja ehkä jotkut lukijatkin toivovat, että olisin keksinyt tämän kaiken, mutta ei: kyllä näin on." (s. 152)


Hurme kuvaa omaa tyyliään (tai tyylillistä esikuvaansa) mielestäni loistavasti kuvaillessaan Laurence Sterneä:

"Todellisuuden irrationaalisuudelle ja elämän väistämättömälle kaaokselle hurrannut kirjailija tykitti tekopyhää jäykkyyttä ja ennakkoluuloista tietämättömyyttä taitavan vinksahtaneella, faktaa, fiktiota ja vitsejä sekoittavalla tyylillään."
(s. 394)

Yksi länsimaiden ja Niemenkin kulttuurin tuhoaja ja kehittäjä (miten paljon mitäkin, se jääköön itse kunkin arvioitavaksi) on ollut tietenkin kristinusko ja sitäkin enemmän kristillinen kirkko instituutiona. Siksipä, kalevalaisen perinteemme rinnalla, aimo osan kirjasta vie kirkon ja sen miesten "saavutusten" ihmettely. Kirkkoa ja uskoa, niin kuin mitään muutakaan, ei käsitellä silkkihansikkain, vaan kaiken maailman gloria on riisuttu ilmiöiden yltä jopa hieman korostetusti. Asiat esitetään niin kuin ne ovat, mutta ei silti arvottamatta - kuten sanottua, kertojan arvomaailma kuultaa vahvasti läpi koko ajan. Riisutun glorian alta löytyy (alleviivattuakin) hulluutta ja typeryyttä - liekö se sitä paljon puhuttua ihmisyyttä ja inhimillisyyttä sitten. Ote on vahvan humanistinen, humoristinen ja kipakka.

"Semmoista se on, saatana."
(s. 279)


Itselleni tämän Finlandia-voittajan parasta antia oli ehdottomasti (lukuisten, erilaisten kirjallisten lainausten rinnalla) peilaaminen nykyaikaan; lukuisten kulttuuristen ja kielellisten ilmiöiden periytyminen historiasta nykyaikaan, sanojen etymologia, tapojen ja traditioiden kehityskulku. Voin sanoa ymmärtäväni paljon paremmin itseäni Suomen ja Euroopan asukkaana, samoin kuin Suomea ja Eurooppaa etenkin kulttuurisina rakenteina. On huiman avartavaa oppia, miksi joku asia on niinkuin se on, ilman että olisi koskaan tullut itse edes  kyseenalaistettua tai pohdittua asian laitaa - tai laitoja... tai mitä laitojen yli on aikojen saatossa tipahdellut. Menneisyyden ja nykyisyyden peilaamisen lopputulema on oikeastaan mustavalkoisuudessaan aika lohduton: kaikki on muuttunut, mutta mikään ei ole muuttunut. Ihminen ei taida tästä juurikaan muuttua. Ihmiskunnan historia on hulluuden historiaa.

Juha Hurmeen Niemi on iso kirja, ja lukukokemuksen pilkkominen sanoiksi on aika haastavaa. Paljon on minulla vielä sanoittamattomia fiiliksiä, mutta ehkä tiivistän kokonaisnäkemykseni teoksesta näin:
Tulipa tehtyä aikamoinen reissu!

Lopuksi vielä erityinen kiitos Hurmeelle kalevalaisen runouden esiin nostamisesta. Minusta tuntuu, että löysin vihdoin kielen, joka resonoi minussa vahvimmin. Runous, joka on syntynyt äidinkieleni rinnalla (yhteen kietoutuneina ja sitten eroon revittyinä) soveltuu loistavasti sanoittamaan vaikeitakin asioita, joita sydämeni välillä laulaa. Wau!

"Näin kerrotaan, ja se on totta, että näin kerrotaan."
(s. 367)


TekijäJuha Hurme
Teos: Niemi
KustantajaTeos 2017
Sivuja: 448
Mistä: Joulupukilta

Helmet 2018 4. Kirjan nimessä on jokin paikka 

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Johanna Rojola (toim.): Suffragettien city

"I'm back on Suffragette City!"

Ihastuin ikihyviksi Liv Strömquistiin ja tämän Kiellettyyn hedelmään, ja etsin siksi kirjastosta käsiini muutkin hänen suomennetuista sarjakuvistaan. Yksi löytyneistä albumeista oli tämä Johanna Rojolan kokoama albumi Suffragettien City, joka on kokoelma ruotsalaista feminististä sarjakuvaa. Kyseessä ei siis ole yksin Strömquistin sarjakuva-albumi, vaan 7 ruotsalaistekijän sarjakuva-antologia; mukana on sellaiset nimet, kuin Karolina Bång, Lisa Ewald, Sarat Hansson ja Granér, Nanna Johansson, Karin Casimir Lindholm ja jo mainittu Liv Strömquist.

Kirjan sarjakuvat ovat tyyleiltään ja pituuksiiltaan virkistävän erilaisia: on yhden kuvan sarjakuvia, jotka ovat melkein kuin maalauksia, on muutaman sivun juttuja ja pitkiä, usean kymmenen sivun stooreja. Kaikkien tekijöiden sarjikset ovat (väistämättä jo pituuksiensa puolesta) erilaisia, mutta kaikkia yhdistää suora puhe ja vahva feministinen ote. Perinteiset sukupuoli- ja ihmissuhdekäsitykset saavat huutia!



Täytyy tunnustaa, että ihan kaikki kokoelman sarjakuvat eivät minulle täysin auenneet. Välillä koin myös, että yhden (vaikkakin todella monipuolisen ja -äänisen) agendan ympärillä pyöriminen on vähän puuduttavaa - tämä ongelma toki ratkeaa niinkin helposti, kuin tauottamalla lukemista. Osa sarjiksista naurattaa riipaisevuudellaan, osa tuntuu makuuni jopa vähän liiankin ryppyotsaisen julistavilta - vaikka ymmärrän suorasukaisen, alleviivaavan julistamisenkin tarpeellisuuden. 

Eniten nautin (yllätys yllätys) Strömquistin humoristisen silmiäaukaisevasta sarjakuvasta Pettämisen raja, joka löytyy myös albumista Prinssi Charlesin tunne (Sammakko 2017; Prins Charles känsla 2010), joka puolestaan (yllätys yllätys) löytyy jo yöpöydältäni vuoroaan odottamasta. Sarjakuvapostaukset eivät siis todellakaan lopu tähän!

 

Kaiken kaikkiaan kokoelman sarjakuvat ovat haastavaa ja avartavaa luettavaa. Pureskeltavaa riittää. Suffragettien cityyn kannattaakin tarttua avoimin mielin ja valmiina haastamaan (tai ainakin testaamaan) itseään ja pölyisiä ajatusmallejaan. Samalla se on hauska kurkistus sarjakuvan tyylien kirjoon novellimaisesta tuotoksesta lyhyeen strippiin, josta jokainen voi löytää ne omat lempparinsa. Hienoa, informatiivista, opettavaa ja etenkin maailmaa muuttavaa sarjakuvaa - tätä lisää!


Ja kuten David Bowie huudahtaa mainiossa biisissään Suffragette City (joka soi tämän kirjan läsnäollessa päässäni koko ajan): 

"Wham bam thank you ma'am!"



TekijäJohanna Rojola (toim.)
Teos: Suffragettien city (sarjakuvien suomennokset: Viljami Jauhiainen & Minna Hjort) 
KustantajaSchildts 2011
Sivuja: 160
Mistä: Kirjastosta

Sarjakuvahaaste 2018

-Viivi 

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Lasten lauantai #3

Leppoisaa lauantaita!

Luvassa on jälleen kahden pojan kanssa luetun lastenkirjan miniarvio, olkaa hyvät! Mukana on Kaisa Happosen ja Anne Vaskon Mur, eli karhu (Tammi 2016) sekä Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen Mennään jo naapuriin (Tammi 2017).

Kaisa Happonen & Anne Vasko: Mur, eli karhu (Tammi 2016)



Mur, eli karhu on ihastuttava tarina nallesta, joka on erilainen kuin muut: Muria ei nukuta silloin, kun karhun pitäisi nukkua, ja nukuttaa silloin, kun normikarhuilla tapana on valvoa. Tarina on selkeä ja yksinkertainen, eikä tekstiä ole ainakaan liikaa. Opettavainen tarina erilaisuudesta sopii hyvin pienemmillekin kirjaihmisille. Selkeä ja suorastaan kaunis kuvitus loihtii silmien eteen ehdan suomalaisen metsämaiseman; ihastuin ikihyviksi!


Murin erikoisuus on älysovellus, jota käyttämällä kirjan sivut heräävät aivan erityisellä tavalla eloon puhelimen tai tabletin ruudulla. Täytyy sanoa, että sovelluksen käyttö ei ainakaan meidän taloudessa ollut täysin mutkatonta, sillä kirjan ja puhelimen yhtäaikainen käyttö oli välillä aika hankalaa, kirjan sivujen mahduttaminen puhelimen ruudulle vaati vähän akrobatiaa ja välillä jumahdimme (tai no jumahdin, koska innostuin sovelluksesta taaperoa enemmän) johonkin sovelluksen minipeliin ymmärtämättä, kuinka siinä tulisi edetä. Sovellus on kuitenkin hauska lisä lukukokemukseen etenkin nykymaailmassa, jossa älykojeet taitavat olla kohta tutumpia kuin perinteiset kirjat. Muria lukee ilman tuota sovellustakin, mutta onhan se hauska lisä ihastuttavaan lukukokemukseen.

Riina Katajavuori & Salla Savolainen: Mennään jo naapuriin (Tammi 2017)



Mennään jo naapuriin on raikas tuulahdus (nyt jo toki hiipuneeseen) Suomi 100 -juhlintaan: lastenkirja, jossa esitellään monikulttuurinen Suomi hauskasti erilaisten perheiden luona kyläillen. Vellamo-tyttö vierailee äitinsä kanssa yhteensä 18 perheessä, joilla on takakantta lainaten "kulttuurista pääomaa monesta eri ilmansuunnasta".


Värikäs kuvitus on hauska, ja runsas teksti takaa sen, että Mennään jo naapuriin sopii hyvin myös iltasatulukemiseksi. Jokaiselle aukeamalle piilotettu Vellamon siili on hauska lisä, josta meidän pikkulukija innostui uudelleen ja uudelleen. Isommalle lukijalle kirja esittelee vieraampiakin kulttuureja ja antaa hauskoja makupaloja eri maiden kulttuureista ja kielistä. Kiintoisa, tärkeä tuttavuus!


Ihania lukuhetkiä koko perheelle - kaikenlaisille perheille!

- Viivi

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Antti Holma: Kauheimmat runot

Olen kirjablogin myötä alkanut lukea enenevissä määrin myöskin runoutta, joka on ollut, myönnettäköön, minulle erittäinkin vieras laji lukemistossani. Hauskaa sinällään, että omia tekstejäni luodessani runo on ollut se selvästikin omin ja luontevin tekstityyppi. Kun nyt alettiin puhua minusta (tai siis: kun aloin tehdä tässä tunnustuksia kenenkään erityisesti pyytämättä), niin myönnettäköön, että kaikenlaisen herkistelyn lomassa olen aina välissä intoutunut runoilemaan myöskin vähän alaluokkaisempaa kamaa, josta en koskaan uskonut kenenkään olevan kiinnostunut - eli jonka en koskaan olisi voinut kuvitellakaan ylittävän julkaisukynnystä. 

No, voihan se olla, että omat huumorirunoni eivät edelleenkään ylitä mitään kynnyksiä, vaan tupsahtavat kaikessa alhaisuudessaan nenälleen kulttuurin rappusten juurelle jonkun taiteilijan oksennukseen... Mutta joittenkin kirjoittajien  alapäähuumorirunot ne vain pääsevät kansienkin väliin ja tällaisten kirjabloggareiden ihasteltavaksi (ja ymmärtääkseni faneja on paljon). Eikä loppujen lopuksi ole mikään ihme, että tällainen kirjoittaja on Antti Holma.

Holman loihtima runokokoelma Kauheimmat runot (Otava 2015) esittelee meille neljä (tarkoituksellisestikin) unohtunutta runoilijapienuutta, Reino Leinon, Sirsi Sunnaksen, Karin Toisiks-Parasken ja Edith Södermalmin, joiden nimet ja runotyylit saattavat tuoda mieleen muutaman suomalaisen runouden suurhenkilön erottuen kuitenkin ratkaisevasti aihepiirien ja etenkin asioiden ilmaisutapojen suhteen. Kuten jo aiemmin sanoin, runojen tematiikka ja sanasto liikkuu aika pitkälti alapään ympärillä. Onko tämä nyt sitten soveliasta? Ei tietenkään ole, ja juuri siksi tällä runokirjalla on ehdottomasti paikkansa suomalaisessa kirjallisuusskenessä!

"Rakkaus

Odotin tähtien syntyä,
liekkejä, unta,
maan lämpöä, lämmenneestä
liejusta kasvavaa
puuta,
lehtien läpi murtautuvaa valoa
huumaa, huumaa
kevään viileässä illassa.
Tätä minulle lupasivat
imettäjien kertomukset
sadut, laulut.

Odotin, en saanut.
Mutta rakkaus tuli
hiljaisuuden turvin.
Se oli ivan poissaoloa:

Minä nukahdin käsivarsillesi
etkä sinä pilkannut minua,
kun heräsin
omaan pieruuni,
luulin sitä tervehdykseksi
ja tervehdin takaisin.

- Edith Södermalm"

(s.112-113)


"Runo pakkaselle

Kasvoilla kuoleman käy hymy haljennut hallan:
hangessa mierollekin voi tie olla suora.
Polveni painuvat voimasta pakkasen vallan.
Haudassa jäisessä päättelen: talvi on huora.

- Reino Leino"

(s. 23)

Kirosanoihin, alapäähän ja muihin törkeyksiin kiinnittää toki ensimmäisenä huomionsa (kannattaa kiinnittää myöskin huomiota Elina Warstan oivaltavaan kansitaiteeseen), kun Kauheimpia runoja alkaa lukea. Mutta lukukokemus ei jää siihen, jos sen ei tahdo siihen jäävän. Ja vaikka sinne alhaiseen alamaailmaan tekeekin ehkä mieli jäädä elostelemaan (tai no pyh, elämäähän se vain on!), niin tässä tapauksessa ainakin suosittelen katsomaan vähän syvemmälle - tai no siis kaiken tuon rietastelun ja kökköhuumorin taakse. Sieltä löytyy itse asiassa nerokasta sanankäyttöä, oivaltavuutta ja äärimmäisen taidokasta erilaisten tyylilajien omaksuntaa ja hallintaa - sen lisäksi, että Toisiks-Parasken käyttämä murre on peräti itse keksittyä. Runoissa on paljon kauneutta, elämän makua ja tuttua arjen haisua. Holmahan on taitava, äärimmäisen taitava! Ettenkö sanoisi melkein, että nero. No, ehkä vain melkein... Ja kyllä, tämän kaiken voisi toki nähdä suurten runoilijoittemme pilkkaamisena; tai sitten tämän voisi nähdä (kenties kyseenalaisena) kunnianosoituksena heille.

Nyt suosittelen ehdottomasti hölläämään sitä puristavaa pipoa ja lukemaan näitä runoja. Paheksunta on täysin turhaa, sillä eihän tässä runokokoelmassa mennä sen kauemmaksi kuin ihmisyyden  ja inhimillisyyden puhtaaseen ytimeen. Välillä takakautta.

"Hääpäivän iltana

Aijai, älä-ai
ai hullu, ai hui-hai
Voi ei, hei ei hei
lopeta hei HEI.
Äi-äi, älä-aissaa
äy-häy, apua, hää
Au-ai, au-huu-hoo,
ou nou jes nou JOO

Pienen tauon jälkeen
huokaus oikein syvä.
Viimeisenä kuulaan:
Kiitos.
Ole hyvä.

- Sirsi Sunnas"

(s. 73)


"rakkaus

rakkaus o
se ko pan nenä toise
solisluu

ja miätti siin
et kui mää ole
enne
osan eres
hengittä

- Karin Toisiks-Paraske"

(s. 111)

Tekijä: Antti Holma
Teos: Kauheimmat runot
KustantajaOtava 2015
Sivuja: 192
Mistä: Kirjastosta

Helmet 2018 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa