Päivi Alasalmen Joenjoen laulua (Gummerus 2013) kuvataan kirjan takakannessa kipeäksi, kauniiksi ja maagiseksi romaaniksi. Minulla ei ole siihen oikeastaan mitään lisättävää: tämä saamelaisuuden kuolinkamppailusta kertova romaani todellakin on kipeä, kaunis ja maaginen. Joenjoen laulu on vahva, vakava ja väkevä kuvaus siitä, mitä saamelaisille, heidän uskonnolleen ja elinkeinoilleen on yritetty tehdä läpi vuosisatojen. Kuinka ihminen tosiaan voi ajatella omistavansa toisen ihmisen ja voivansa vallata tämän kodin?!
 |
| Erityishuomio kirjan kanteen: jostain syystä se miellyttää minua aivan erityisesti. |
Kirja liikkuu kolmessa aikatasossa: ensin seurataan 1500-luvulla elänyttä saamelaistyttö Soruiaa, sitten hypätään 1800-luvulla vaikuttaneen Lars Levi Laestadiuksen nahkoihin. Viimeisen tason muodostaa aikalaisemme Samin tarina. Näin lukija pääsee kurkistamaan eri aikoihin ja seuraamaan saamelaisten kohtaloa aina ensikohtaamisesta pirkkalaisten kanssa uskonnolliseen hyökkäykseen ja lopulta kaupungistumiseen ja juurien pakonomaiseenkin uudelleenhakemiseen. Kolmen aikatason ja kolmen päähenkilön myötä tarinan osaset jäävät lyhyiksi pintaraapaisuiksi, johdannoiksi, mielenkiinnon herättäjiksi; mitään syvällistä kuvaa saamelaisten tuhon historiasta ei ehdi syntyä - jos nyt tarvitseekaan.
Pintaraapaisu ei missään nimessä tarkoita kevyttä luettavaa. Kokonaiskuva muodostuu synkeäksi - eikä vähiten Alasalmen käyttämän kielen ansiosta. Kieli on kaunista, elävää ja nautinnollista. Se maalailee maisemat ja tapahtumat kaamoksen väreillä, mystisiksi, verenkarvaisiksi. Tarinat ovat riipaisevia, ja luodut kuvat tummanpuhuvia. Ajoittainen kliseisyys ja ennalta-arvattavuus syövät rumankaunista kokonaisuutta, mutta vain murusen sieltä täältä. Välillä kirjaa on kipeä lukea: ihmismaailman julmuuden todistaminen on raskasta. Samalla taianomainen ulottuvuus saa sukeltamaan johonkin sellaiseen ihmisyyden osa-alueeseen, joka usein on nykymaailmassa hukassa.
Mystiikka on kirjassa vahvasti läsnä. Tuntuu, kuin ajasta ja paikasta riippumatta muinainen usko ja uskomukset, samoin kuin kaipuu Saamenmaalle, kulkisivat jokaisen saamelaisen veressä, kuin lähtemättömänä osana geeniperimää, olipa kyse sitten pirkkalaiseen rakastuneesta tytöstä, etelässä rellestävästä citysaamelaisesta tai vahvan uskonnollisen herätyksen kokeneesta luterilaispapistakin. Kuin usko staaloihin, jumaliin ja noitarummun voimaan olisi niin tiukasti taottu saamelaisen ihon alle, että siitä on mahdoton rimpuilla irti. Kuin saamelaisuus olisi jotakin sellaista, josta ei pääse irti, vaikka kuinka pyristelisi.
Tavallaan äärimmäisen kaksijakoisuutensa vuoksi kirjan herkullisimmaksi hahmoksi muodostui kirjan ainoa todellisuuteen pohjautuva henkilö Laestadius, puoliksi saamelainen pappi. Mies, joka osaltaan oli tuhoamassa saamelaista kulttuuria käännytystyöllään, taistelee (ainakin kirjan mukaan) itse saamelaisen verenperintönsä ja kristillisen vakaumuksensa ristitulessa löytämättä koskaan tasapainoa.
Kaiken kaikkiaan kirjan kaikki hahmot ovat herkullisia, inhimillisiä, samaistuttavia - moniongelmainen Samikin.
Hahmot ovat sekä yksilöitä, että samalla myös suuremman ryhmän ja suurempien tapahtumien yksilöitymiä. Laestadius itse on kristinuskon ja saamelaisuuden taistelukenttä. Soruian kertomus on läpivalaisu siitä valloittajamentaliteetista ja kulttuurihierarkiasta, joiden siivin saamelaisia on sorrettu ja sorretaan edelleen. Samin tragedia on koko saamelaisen kulttuurin historia: juuriltaan irti revitty, tuhoon jo melkein tuomittu mies löytää pelastuksensa viime tipassa, vasta löytäessään verensä alkulähteet ja syyn taistella olemassaolonsa puolesta. Kun oma kulttuuri tapetaan, yksilö joutuu hukkaan - länsimainen kulttuuri lieveilmiöineen kylvää vain tuhoa juurettomiin.
Mutta onko Samin tarina sittenkään tragedia? Onko nykysaamelaisten tarina täysin toivoton? Teoksen loppuun Alasalmi punoo toivonkipunoita uudenlaisen voimaantumisen ja aktivismin kuvauksen myötä. Kenties toivoa on. Kenties saamelaiset jaksavat vieläkin taistella oman olemassaolonsa puolesta - kenties taistelu on jopa voitettavissa. Tummanpuhuvan teoksen loppu jää auki, mutta toivo jää kauniisti kajastamaan jostakin kaukaisuudesta. Loppu jää auki, koska se ei ole loppu.
Tekijä: Päivi Alasalmi
Teos: Joenjoen laulu
Kustantaja: Gummerus 2013
Sivuja: 306
Mistä: Kirjastosta
-Viivi
Ps. Seuraavana luettavanani on Pajulinnun laulu, jossa Soruian tarina saa jatkoa! Sarjan kolmaskin tulokas on lukulistalla.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! 💕