"Kaikki vanhenemiseen liittyvä oli ikävää, vaati lääkärissäkäyntejä, virtsankarkailuun kehitettyjä pikkuhousunsuojia, kaksiteholaseja ja valokynää, kunnes lopulta päätyi makaamaan yksin omissa eritteissään."
(s. 30)
Heidi Mäkisen esikoisteos Ei saa mennä ulos saunaiholla (Karisto 2016) odotteli vuoroaan kirjahyllyssäni jonkun tovin, mutta onneksi se vuoro lopulta tuli, kun päätin kirjaston eräpäivän lähestyessä napata kirjan luettavakseni. Kyseessä on kirpeänlempeä romaani kolmesta naisesta: kuusikymppisestä Eevasta, kolmekymppisestä Sinistä ja Kyllikistä, sillä vaikka tämä kissa onkin, on se myös daami mitä suurimmassa määrin. Ja kyllähän niitä miehiäkin mukaan mahtuu. Ja kaikenlaisia sattumuksia.
Romaani vilisee todella hauskoja kielikuvia ja kerronta on letkeää. Siksi nautinkin lukemisesta erityisen paljon. Naurahduksien taustalla hyppii kuitenkin sangen usein ajatus: "Saako tälle edes nauraa?!" Saako pitää hauskana sitä, että rinnasta löytyneen kyhmyn seurauksena nainen pohtii, että kahdella eurolla pääsisi hengestään - se kun on näköalatornin pääsymaksu?! Niin, tämä romaani on jopa surkuhupaisa, sillä huumori ja vakavat aiheet kieppuvat yhteen toimivaksi sarkasminsävyiseksi kokonaisuudeksi, joka saa toisen silmän valumaan ilon ja toisen surun kyyneliä. Taidokasta!
"Pelkäsin, että mammografialaite menisi rikki ja rinta litistyisi ohueksi kuin paperikaistale. Sen voisi liimata valkkoiselle paperille kuin koulun pakollisessa kasvien keräilyssä aikoinaan. Paperin alareunaan kiinnitettäisiin paperilappu, johon kirjoitettaisiin tissien latinalainen nimi."
(s. 60)
Eeva on vanhempi nainen, joka on jäänyt leskeksi, ja iloitsee suuresti löytyneestä vapaudestaan - vaikka rintasyöpäkin tulee ja iskee. Sini taas on sinkku ja etsii epätoivon vimmalla itselleen aviomiestä. Eeva otattaa itsestään hautajaisvalokuvat valmiiksi, vaikkei tahdokaan vielä kuolla. Sini ostaa neljännen hääpukunsa, vaikkei edes seurustele. Kyllikki paistattelee omassa erinomaisuudessaan ja kärsii ilmeisesti aika pahoista harhoista. Jännitteet ovat siis taattuja ja henkilöhahmot herkullisia, vaikkakin ihan tavallisia ja todentuntuisia naisia (no, paitsi Kyllikki - tai mistäs minä kissoista tiedän). Ja naisten mukana tulee toki myös miehiä - saamattomia ja saavuttamattomia, vapaita ja varattuja, pettäviä ja pettyneitä. Ja myös niitä, joita rakastaa ja jotka uskaltavat tehdä samoin.
Sinin kautta kirjassa käsitellään naisten yksinäisyyttä ja ystävyyssuhteita, nykyajan somekulttuurin valheellisuutta, isättömyyttä ja vanhustenhoidon tilaa. Eeva taas antaa äänen yhteiskunnassa helposti unohtuville vanhemmille naisille (jotka ovat muuten seksuaalisia olentoja hekin), rintasyöpäpotilaille, vanhenemiselle ja vapautumiselle. Iäkkään hienostodaamin sielun omaava Kyllikki on pelkän narsistisen kissan sijasta oikeastaan ennemminkin nyky-yhteiskunnan pinnallisuuden metafora, ääni etuoikeutettujen kuplasta, jossa "[s]aa olla tyhmäkin jos on kaunis" (s.240), jossa tärkeintä on ulkokuori ja oma napa, ja jossa "taviksia" katsotaan karsaasti ja pitkin viiksekästä nenää. Entäs kun kuplasta kuuluvaa soraääntä ei enää noteeratakaan, vaan uskalletaan lähteä elämään ihan omannäköistä elämää?!
Jotenkin näkisin ehkä kirjan kantavimpana teemana naisen sangen ahtaan roolin yhteiskunnassa. Lapseton sinkkunainen on säälittävä, mutta myös uhka. Iäkkäämpi leskinainen on väliinputoaja, jonka oletetaan lähinnä vain odottavan omaa kuolemaansa. Yksinhuoltajaäidillä taas ei ole valinnanvaraa parisuhteiden suhteen, ja markkina-arvo romahtaa lapsen myötä. Laihuus on ihanne, ja linjoistaan on pidettävä huolta viimeiseen asti. Kaksi naisista kuitenkin uhmaa näitä rooleja ja olettamuksia, heittäytyy elämään ja kokemaan - ja rakastamaan, vaikkei kaikki olisikaan kuin hääkuvastosta. Joskus sitä käy niin, että se, mistä on aiemmin haaveillut, ei olekaan enää lainkaan tärkeää.
Edellisessä postauksessani käsitelty Pertti Lassilan Kesän kerran mentyä (Teos 2017) oli suuri ihastuminen ja tämä Ei saa mennä ulos saunaiholla on kyllä samanmoinen elämys - eri syistä tosin. Ihastuin tämän romaanin suoruuteen: siihen, että asiat sanotaan, niin kuin ne ovat turhia kaunistelematta. Ja ihastuin siihen, että kirjan sivuilla vaikeistakin asioista puhutaan letkeään tyyliin ja niille pystytään nauramaan kuitenkaan pilkkaamatta tai väheksymättä. Joskus paras tapa käsitellä vaikeita asioita ja teemoja on huumori, ja tässä romaanissa se todella toimii!
Mutta saako saunaan mennä ulkoiholla?!
"Ihminen on kai sitten sama, vaikka ikääkin tulee ja ruumiinosia heitetään roskikseen."
(s. 164)
Edellisessä postauksessani käsitelty Pertti Lassilan Kesän kerran mentyä (Teos 2017) oli suuri ihastuminen ja tämä Ei saa mennä ulos saunaiholla on kyllä samanmoinen elämys - eri syistä tosin. Ihastuin tämän romaanin suoruuteen: siihen, että asiat sanotaan, niin kuin ne ovat turhia kaunistelematta. Ja ihastuin siihen, että kirjan sivuilla vaikeistakin asioista puhutaan letkeään tyyliin ja niille pystytään nauramaan kuitenkaan pilkkaamatta tai väheksymättä. Joskus paras tapa käsitellä vaikeita asioita ja teemoja on huumori, ja tässä romaanissa se todella toimii!
Mutta saako saunaan mennä ulkoiholla?!
"--- aloin nähdä elämässä valoa. Jos en ihan aurinkoa niin ainakin kirkasvalolampun."
(s. 132)
 |
| Kissa hermostui kuvien ottohetkellä vain vähän. Kiitos, teidän korkea-arvoisuutenne. |
Tekijä: Heidi Mäkinen
Teos: Ei saa mennä ulos saunaiholla
Kustantaja: Karisto 2016
Sivuja: 242
Mistä: Kirjastosta
-Viivi
Sopiiko tämä lukuhaasteen kohtaan "Kirjassa on sauna"?
VastaaPoista