Paula Havaste: Veden vihat (Vihat #3)

Havasteen kirjoilla jatketaan!

Paula Havasteen Pronssitähti (lue arvostelu tästä) muistutti minua taas siitä, miksi olen suorastaan rakastanut kyseisen kirjailijan romaaneja. Siksipä päätinkin Pronssitähden jälkeen lukea jo vuosi sitten aloittamani Vihat-sarjan loppuun. Ensimmäinen ja toinen osa (lue arvostelu Tuulen vihoista tästä ja Maan vihoista tästä) olivat kelpo luettavaa, mutta lukukokemus kärsi ajoittain turhasta toistosta ja liiasta ennalta-arvattavuudesta. Siksi tartuin Veden vihoihin (Gummerus 2016) hieman ristiriitaisissa fiiliksissä: Vihat-sarjan alku ei herättänyt suurempia intohimoja, mutta Pronssitähti puolestaan ihastutti suuresti - kuinkahan Veden vihat uppoaisi?

Paula Havaste: Pronssitähti

Liekö syynä ajan kuluminen, lukijan mielentilan vaihtuminen vai kirjallisen tyylin muuttuminen, mutta Veden vihat ylitti odotukseni huikeasti! Kipakan Kerten taival jatkuu Tokholmista 1100-luvun Koluvaniin (eli Tallinnaan), rikkaan kauppamiehen Osmin tupaan tämän naiseksi, eikä kuitenkaan - kauppias kun on enemmän kuin läheisessä suhteessa kauppakumppaninsa kanssa (homosuhde löytyy muuten myös Pronssitähdestä).

Siinä missä etenkin Tuulen vihat tutustuttaa lukijan tappuraiseen, kylmäänkin nuoreen naiseen, on Veden vihojen Kertte paljon aiempaa pehmeämpi nainen. Voimaa hänessä on edelleenkin, luonnetta ja sisua löytyy, mutta näyttää siltä, että jokaisen osan myötä päähenkilön särmät hioutuvat yhä sileämmiksi. Hahmo kehittyy ja muuttuu - ja aivan ymmärrettävästi: Kerten elämä on aikamoista myllerrystä, joten olisi ihme, jos elämä ja kokemukset eivät tämän henkilöön vaikuttaisi.

Suurin asia, joka on Kertteen vaikuttanut, on äitiys. Äitiys nouseekin Veden vihoissa kantavaksi teemaksi, samoin kuin luopuminen ja uhraukset. Mikä on onnen hinta?

Paula Havaste: Veden vihat

Lallin ja piispa Henrikin legendasta alkunsa saanut Kerten tarina on otteessaan pitävä seikkailukertomus, joka paranee osa osalta. Historiatietous kasvaa Veden vihoja lukiessa, ja kaukaisten esi-isien arkinen elämä (jos Kerten elämää nyt arkiseksi voi hyvällä tahdollakaan luonnehtia) tulee tutuksi: lutikoita löytyy joka nurkasta ja täitä päästä, lapset pestään kun pestään, ja kolme tusinaa ihmisiä yhdessä paikassa on suorastaan kansanryntäys. Dialogia ajoittain värittävä eestin kieli on hauska lisä tarinaan.

Kansanperinteiden ja kansanuskon kuvaus on ehdottomasti kirjan suola, ja itselleni kohokohdaksi nousivatkin kuvaukset pirtanauhan teosta; tuntui, kuin esiäidit olisivat ottaneet minua kädestä kiinni, sillä olen itsekin opetellut kutomaan nauhaa pirran avulla. Huomasin myös arjen taikauskon tarttuvan kovin helposti kirjan sivuilta omaankin elämääni: oliko tuo musta sulka maassa jokin merkki, mitä tuo linnunlaulu enteilee, pitäisiköhän minunkin viedä osa sienisadosta kiitokseksi metsän väelle kannon päälle? (En tiedä pitikö viedä, mutta vein...)

Kahden ensimmäisen Vihat-kirjan jälkeen en ollut liian innokas tarttumaan kolmanteen. Mutta onneksi tartuin! Havasteen tekstissä on kummaa taikaa, lämpöä, joka tuudittaa syleilyynsä, vaikka tapahtumat ovatkin dramaattisia ja teemat synkeitä.

Viimeinen osa, Lumen armo, odottaa!

Tekijä: Paula Havaste

Teos: Veden vihat (Vihat #3)

Kustantaja: Gummerus 2016

Sivuja: 392

Mistä: Kirjastosta

Helmet 2018 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta

-Viivi