lauantai 3. kesäkuuta 2017

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

"Ja vielä kerran verenpunainen kangas lehahtaisi Saamenmaan ylle kuin raskas talja, joka tukehduttaisi kaiken elämän."
(s. 275)

Päivi Alasalmen Pajulinnun huuto (Gummerus 2015) on lohduton, verenpunainen (kirjaimellisestikin) romaani siitä, kuinka Aanaarin kylän asukkaat ajetaan yhä ahtaammalle omalla ikiaikaisella kotiseudullaan. Se on tarina siitä, kuinka ahneus, kateus, lähetyskäsky, verenhimo ja rotuoppi johtavat päättymättömään koston kierteeseen ja vainoamiseen.


Pajulinnun huuto on jatkoa Joenjoen laululle, jota käsittelin edellisessä postauksessani. Tällä kertaa käsittelyssä on vain yksi, Soruian tarina. Palataan siis takaisin 1500-luvulle, puolisen vuosikymmentä eteenpäin siitä, mihin saamelaistytön tarina edellisessä kirjassa jäi. Kaukomieli palaa Soruian kotikylään pienen pirkkalaisjoukkionsa kanssa keräämään veroja, eli ryöväämään asukkaiden turkis- ja ruokavarastot ja joen kullan. Joukkoon on liittynyt munkki, eli myös kristinusko saapuu Aanaariin. Piinaava soppa on eittämättä valmis.

Kaukomieli lahjoittaa Soruialle verenpunaisen kankaan, josta muodostuu monen asian vertauskuva. Siinä missä kangas muistuttaa rakkaudesta, muistuttaa se myös petoksesta. Se on kuin Soruian häpeän ilmentymä; muistutus vuosien takaisista virheistä, jotka ovat johtaneet pirkanmiesten paluuseen. Se on pirkkalaisten sotaisan kulttuurin kudelma, joka on tuotu saamelaisten keskuuteen pyytämättä, joka sotkee järjestyksen ja joka meinaa rikkoa kyläläisten keskinäisetkin välit.

Siinä missä Joenjoen laulu nappaa kipeällä otteella kiinni kädestä ja vetää lukijan mukaansa, tarttuu Pajulinnun huuto suoraan kurkkuun ja riipii perässään suohon. Tematiikka on monelta osin samaa: saamelaisten väistämätön tuho, kulttuurien törmäykset ja eriarvoisuus, uskonsodat, rakkaus, kosto, viha, himo... Pajulinnun huudossa asiat ovat vain paljon paljaampia, raaempia, verellä valeltuja, miekalla lihaan hakattuja. Väkivalta ja sen pelko ovat koko ajan läsnä. Pirkkalaiset opettavat saamelaisille, mitä (uskon-) sota on.

Kaukomielen miesten eläimellisyys on jotakin käsittämätöntä. Heidän pintansa alla kytee koko ajan, aivan kuin villipeto olisi valmis riisuutumaan ihmisnahasta hetkenä minä hyvänsä. Silmissä kiiluu himo: intohimo, verenhimo, rahanhimo. Nämäkö ajattelevat olevansa kulttuurien hierarkiassa aanaarilaisia korkeammalla? Nämäkö ovat kehittyneempiä ja sivistyneempiä, kuin saamelaiset? Pirkkalaisten kuva maalataan romaanissa todella rumaksi, saastaiseksi.

Munkin myötä myös kristinusko on vahvasti läsnä, eikä sen saama kohtelu ole yhtään sen parempi kuin sen harjoittajienkaan. Kylään saapunut kirkonmies on mielipuoli, kullanahne raiskaaja, jonka pyhä kirja taitaa sittenkin olla veroluettelo. Aivanko totta oikea tapa levittää uskonsanaa on väkivalta? Ihanko oikeasti pakana on kastettu ja pelastettu, kun tämän pää on väkivalloin upotettu hyiseen Joenjokeen? Kaiken mielettömyys hämmästyttää. Toinen kumartaa puunjuurakkoa ja rumpua, toinen kituvan miehen kuvaa ja verokirjaa. Kumpi muka on toistaan parempi? Miksi toinen näkee oikeudekseen ja velvollisuudekseen käännyttää toista? 


Kun Joenjoen laulu tarjosi aavistuksen toivoa, on Pajulinnun huuto täysin sitä vailla. Saamenmaa ei ole enää saamelaisten maa, vaan on vain ajan kysymys, milloin joku hyökkää jostakin, ryöstää, raiskaa ja tappaa - ja on siihen vielä mielestään oikeutettukin. Kirja laittaa pohtimaan ihmisyyttä, uskontoja, valtioita ja kulttuureita hyvinkin syvällisesti - eikä tosiaan positiivisessa valossa. Etenkin uskonnon valjastaminen maallisen vallan ja mammonan tavoitteluun tuskastuttaa. Onko kaikki sallittua, kun se tehdään uskonnon nimissä? Miten toinen ihnishenki muka olisi toista arvokkaampi? Teemat eivät sinällään ole uusia, eikä kirja sinänsä tuo esiin uusia katsantokantoja, mutta vanhojenkin totuuksien kohtaaminen kauhistuttaa kyllä ihan riittävästi.

Saamelaisten luonnonläheinen elämänmeno ja luonnonuskonto saavat selvästi kirjailijan sympatiat osakseen. Saamelaisten kulttuuria tuntemattomampikin lukija pääsee helposti sisälle kylän elämään, ja kirja opastaa lukijan  edeltäjäänsä syvällisemmin saamelaisten  maailmaan olematta kuitenkaan tökerö tai opaskirjamainen. Inarinsaamelainen sanasto maustaa sujuvaa kieltä sopivan saamelaiseksi, ja siellä täällä vilahtelevat vanhahtavat kieliasut auttavat lukijaa sijoittumaan 1500-luvun tunnelmiin.

Lukukokemus oli vahva - ehkä itselleni liiankin voimakas: empatia- ja eläytymiskyvyn sekä herkkyyden varjopuolia. Luin kirjan nopeasti (enkä vähiten siksi, että kieli oli nautinnollista), sillä tahdoin sen ahdistavasta tunnelmasta eroon. Tahdoin nähdä, tarjottaisiinko edes lopussa aavistus toivoa. Tahdoin lukea, kuinka Alasalmi armahtaisi hahmonsa ja antaisi näille rauhan. Mutta rauha, jos sitä edes onkaan, on vain näennäistä, ja johtuu vain siitä, että kukaan ei jaksa olla jatkuvasti peloissaan - ei, vaikka syytä olisi.

Trilogia saa päätösosansa tämän vuoden syyskuussa. Pelottaa jo valmiiksi palata tuohon hermojani piinaavaan maailmaan, mutta tiedän, että minun on luettava Siipirikon kuiskaus siitä huolimatta.

TekijäPäivi Alasalmi
Teos: Pajulinnun huuto
KustantajaGummerus 2015
Sivuja: 286
Mistä: Kirjastosta



-Viivi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti