Kaari Utrio: Isabella

"Mikä miehiin menee?" 

(s. 281)

Sinkkuäitiys, alkavan kesän pöhinät ja puolikkaan tiiliskiven kokoinen kirja eivät välttämättä ole se paras yhdistelmä kirjablogin päivittelyn kannalta, mutta tässä sitä taas vihdoin ollaan: kirja luettuna ja blogiteksti tulilla. Tällä kertaa käsillä ei ole uutuuskirja, vaan alunperin jo vuonna 1988 ilmestynyt Kaari Utrion historiallinen romaani Isabella (Tammi 1988/2006).

Olen jo vuosia ollut Utrion tuotannon lumoissa ja lukenut siksi jo sangen monta kirjaa hänen laajasta tuotannostaan. Isabella oli kiintoisa löytö kirjastomme hyllyjen kätköistä, sillä se oli itselleni aiemmin lukematon teos. Kun tartun Utrion romaaniin, tiedän odottaa viihdyttävää ja viihtyisää lukukokemusta, tarkkaa historiankuvausta, herkullisia henkilöhahmoja ja tietenkin suurta rakkautta. Näiden suhteen Isabella ei ole poikkeus, vaan lukijalle on luvassa draamantäyteinen ja vivahteikas historiallinen kertomus keskiaikaisesta Suomesta.

Isabella-romaani sijoittuu 1300-luvun toisen puoliskon Suomeen, silloiseen Ruotsin Itämaahan, kriisiin ajautuneen kuningaskunnan rajamaille. Aika ja paikka luovat mitä otollisimman näyttämön tarinan suurille seikkailuille, juonitteluille ja ihmiskohtaloille, joita valtakunnan sekasorto riepottelee kuin räsynukkeja. Ruotsin reuna-alueidenkin ylimystö saa tuntea nahoissaan kuninkaidensa valtataistelut ja siitä seuranneen sekasorron: kuka lähtee sotimaan kauas kotoaan, kuka joutuu pelkäämään henkensä tai ainakin neitsyytensä puolesta kotikulmillaan. Ajankuvan luomisessa Utrio on mestari: lukija pääsee sukeltamaan syvälle monen sadan vuoden takaiseen elämään. Vaatetus ja muoti, linnat ja kartanot, tavat ja kulttuuri, ruoka ja juoma, perinteet ja ihmissuhteet - kaikki heräävät eloon romaanin sivuilla, ja parhaimmillaan tunsin olevani itse mukana tapahtumien tiimellyksessä, maistavani juhlaruokia, ihailevani herrasväen pukuja, istuvani heidän penkeillään, tuoksuttelevani kalliita öljyjään, seuraavani turnajaisia tai osallistuvani linnan piiritykseen. 

Isabellan juoni on täynnä käänteitä, koukkuja, yllätyksiä ja tapahtumia niin, että tarinan imuun joutuva, herkästi eläytyvä ja helposti ahdistuva lukija (kuten allekirjoittanut) haukkoo usein henkeään, kiemurtelee jännityksessä ja toivoo vapahdusta piinaavasta odotuksesta. Juoni sortuu kerran jos toisenkin ennalta-arvattavuuteen, mutta toisaalta se lisää turvallisuudenhakuisen lueskelijan lukunautintoa: lukija tietää odottaa onnellista loppua, mikä auttaa kestämään päälle vyöryvien tapahtumien aiheuttaman piinan. Juonittelut, väkivalta, ihmisten väliset kiemurat, henkilöhahmojen kohtalot ynnä muut koukuttavat parhaimmillaan niin, että kirjaa ei millään raaskisi laskea kädestään, ennen kuin tilanne on selvä (eli aivan lopussa, haha!).

Henkilöhahmoja kirjassa vilisee niin, että ainakin itselläni kesti oman aikansa, ennen kuin pääsin sisälle tarinaan, kiitos surkean nimi- ja henkilömuistini. Romaanin päähenkilö ja keskushahmo on nuori ja ylhäinen Isabella, mutta hän ei suinkaan aina ole se, jonka näkökulmasta tarina etenee - päinvastoin. Isabella on kuin majakka, jonka ympärillä jokainen kirjan hahmo pyörii; kiintopiste, joka yhdistää ihmiset toisiinsa. Toisaalta Isabella on kuin pieni lastu valtakunnan tyrskyissä, joita valtataistelut ja muut kriisit nostattavat yhden ihmisen voimatta mitään. Isabellan itsensä lukija oppii tuntemaan vasta kirjan loppupäässä, kun hänenkin näkökulmansa lopulta pääsee esille.

Tällainen usean henkilön näkökulmasta etenevä juoni on ainakin Isabellan tapauksessa oikein onnistunut ratkaisu, ja lisää huimasti romaanin herkullisuutta. Tarinan etenemistä moinen rakenne ei estä, vaan kirja etenee siitä huolimatta koko ajan loogisesti ja kronologisesti. On mahtavaa seurata Isabellan ja lähipiirinsä kohtaloita lukuisin eri silmin ja korvin. Ja rakkaustarinakin kirjaan totta kai mahtuu - sydäntä kouriva, nivusia kuumottava rakkaustarina, joka sekin on taattua Utriota.

Tematiikasta tulee väistämättä mieleen edellisessä postauksessani käsittelemäni Päivi Alasalmen Pajulinnun huuto (Gummerus 2015): miesten eläimellisyys, väkivalta, kirkonmiesten kaksinaismoralismi, naisen asema, seksuaalisuus... Miesten eläimellinen käytös on tämänkin romaanin yksi kantavimmista teemoista, eikä tässäkään teoksessa maalailtu miehenkuva ole kovinkaan hohdokas. Kaikki miehet ritareista munkkivalan tehneisiin ristiritareihin ovat himokkaita, kiimaisia, raakoja petoja ja seksuaalisten tarpeittensa orjia. Miehet raiskaavat, pitävät jalkavaimoja ja rakastajattaria, käyvät porttoloissa, käyttävät piikoja, esittelevät mieskuntoaan kaikille näkeville, ottavat sotaretkillekin mukaan kuormastonaisia tarpeittensa tyydyttämistä varten. Miehet ovat jotakin, mitä naisten tulee pelätä. Jotakin, joka kulkee halunsa ja himonsa aina edellä, ja näiden kohde on tietenkin heikompi nainen. Eivät naisetkaan toki aina huonommiksi jää - tarvitaanhan suhteisiin aina kaksi osapuolta. Ilmeisesti ylhäiset rouvatkin olivat sangen vapaita päättämään lemmenasioistaan.

"-Ystävä hyvä, eihän avioliitto ole rakkauden este. - - - Avioliitolla ja rakkaudella ei ole kerrassaan mitään tekemistä keskenään."

(s.390)

Kohtaloa ja velvollisuuksia käsitellään paljon. Naisen kohtalona on palvella miestään ja synnyttää tälle lapsia, kunnes kuolee synnytykseen. Miehen velvollisuus on suojella perhettään, omaisuuttaan ja kuningastaan vaikka oman henkensä uhalla. Tähän kaikkeen ihmiset siihen aikaan kasvatettiin uskomaan, ja tuskin kenelläkään tuli mieleen kyseenalaistaa tätä käsitystä. Ihmiset olivat vain kohtalonsa täyttäjiä, pieniä palasia maailman mosaiikissa; nykymaailman individualismista oltiin vielä kaukana. Utrion vahvuus on tarkassa ajankuvassa, ja vallitsevan ihmiskuvan selittäminen on mitä suurimmilta osin ajankuvan luomista. On kiintoisaa kuvitella maailma, jossa yksilöllä ei itsessään ole juuri mitään painoarvoa tai merkitystä.

"---ihminen oli olemassa vain suhteessa toisiin ihmisiin ja erikoisesti sukulaisiinsa. Irtonaisella ihmisellä ei ollut arvoa kenellekään; sellaista ihmistä ei ylipäätään ollut olemassa." 

(s. 183)

Myös kristinusko ja katolisen kirkon edustajat, sekä uskonto ylipäätään muodostavat kiinnostavan teeman romaaniin. Ei ole kirkonmiestenkään kuva ruusuinen, sillä monella raha painaa enemmän kuin ristinoppi ja lihanhimo enemmän kuin kehotus selibaattiin. Ylhäisilläkin ihmisillä kristittynä oleminen näyttäisi olevan usein enemmän tottumus, kuin vakaumus, ja pakanauskonto ja vanhat uskomukset kulkevat kaikilla takaraivossa.

Ihmiset ovat lisäksi todella seksuaalisia ja peittelemättömiä: alastomuus on tavallista, seksi arkipäiväistä, ruumiit ja niiden toiminnot kaikille tuttuja. Nykyihminen aivan häkeltyy tästä avoimuudesta: kuninkaankin tulee esittää mieskuntonsa kaikelle yleisölle ennen kuin pääsee kiinni uuteen kuningattareensa. Siveyden käsite oli siis tuolloin vielä sangen erilainen nykypäivään verrattuna, eikä siveyden vaatimus koskenut oikeastaan muita, kuin ylhäisiä neitoja, joiden neitsyys oli arvokas kauppatavara. 

Herkullista tematiikkaa kirjassa siis riittää, ja luotu ajankuva on sangen kaunistelematon. Välillä teemojen käsittely kääntyy jo hieman luennoivaksikin, mutta tämä sallittakoon, sillä nykyihmisen olisi muuten mahdotonta ymmärtää romaanihahmojen käytöstä tai ajatuksia ja sitä maailmaa, jossa he elävät. Toisaalta ajoittain heräsin miettimään, onko joidenkin teemojen käsittely hieman liiankin alleviivaavaa, inhorealismin sijasta vain inhottavaa. Olivatko ihmiset (ja etenkin miehet) oikeasti niin rivoja, väkivaltaisia, moraalittomia, eläimellisiä, vallanhimoisia, rahanahneita, häikäilemättömiä ja halujensa vietävissä, kuin kirjassa annetaan ymmärtää? Ovatko edelleen?

Faktaa ja fiktiota sekoittava Isabella on viihdyttävää luettavaa. Tyypillinen neito pulassa - juoni ennalta-arvattavuuksineen ei suurestikaan haasta lukijaa tai räjäytä tajuntaa. Mutta ei sen aina tarvitsekaan. Utrion romaanit tarjoavat takuuvarmaa viihdykettä draaman- ja romantiikannälkäisille, eikä Isabella tee tästä poikkeusta.

Tekijä: Kaari Utrio

Teos: Isabella
Kustantaja: Tammi 1988/2006
Sivuja: 471
Mistä: Kirjastosta

- Viivi