Leena Sainio: Särmää serenadissa

Syksy etenee viimaisena, ensilumikin on jo saatu - oiva aika siis tarttua runomuotoiseen lämmikkeeseen. Ja melkoista lämmitystä tarjoaakin Leena Sainion Särmää serenadissa, joka kirjailijan ensimmäinen kokoelma ja Pesä Kustannuksen toinen julkaisu.


Alkusivuilla runokokoelma näyttää särmänsä: lukijan silmille hyppii sellainen määrä tulta ja tappuraa, että tuskin kenellekään jää epäselväksi, että nyt ollaan oikeasti vihaisia ja turhautuneita maailman tilanteeseen. Voi maailman lapset, kuinka teidät voisi pelastaa!

Tulikivenkatkun rinnalta löytyy toisenlaista valoa; silmäkulmassa kiiltää niin kyynel kuin pilkekin. Ei kai tätä maailmaa ilman huumoria jaksakaan.

"onnen päivä, vihan päivä, laskettu päivä, surun päiväpäiväsi ovat luetutmitä? mitä niissä luki?päivää! osaako kukaan kertoa, mitä niissä luki?" 
(Runosta "Nousee kavala päivä", s.12)

Sitten vaihtuu osa - niin kirjassa kuin runojen pääasiallisella puhujaäänelläkin (poislukien esimerkiksi tiaran timanttien samalla kertaa ihana ja hirveä puheenvuoro). Yhteiskunnallisesta yksityiseksi, vaikka kaikkihan on yhteiskunnallista ja kaikki on yksityistä. Löytyy naisen ääni. Ja miesmuistot. Löytyy Olli, karvanoppajannu ja Henrik VIII. Löytyy Lasarus ja vaniljasikarisormet. On siinä muistoja kerrakseen, ja naisella kestämistä niiden kanssa. Muistojen ja miesten. Eikä aina niin kestäkään...

Osanvaihto. Varttuminen. Kaikki ovat rikki ja kaikki rikotaan. Kun on saanut ampiaispesän päähänsä (tai ampiaisen lasiinsa, kuka ties), on saanut myös sellaisia kokemuksia, joita ei olisi tarvinnut saada. Aikuisten maailma on muutakin kuin tupeerausta ja hiuslakankatkua - pitäisi osata varoa mitä toivoo. Ehheh, siinäpä se onkin!

"avaraa ahavaa, aavaa rahaa, vanha arvaa vaaranharvaan haavaan ei ole varaaihossa tuskin arvetonta tilaa
---
haavat tapaavat kasvaa umpeenminä en" 
(Runosta "Haavanvaara", s. 49)

Neljäs osa. Seesteisin. Kukkia, vaihevuodet, vanha nainen. Hunningolla? Kai vähän. On kai se uskottava, että perillä ei olla koskaan. Mutta silti voi löytyä toinen manner, johon törmätä - tumps - ja jäädä edes hetkeksi paikoilleen. Keho muuttuu, mieli heittää häränpyllyä nimeltä menopaussi. Ja silti olo on kuin voittajalla. Kai sitä onkin. Herttareeti!

"Kun nuoresta saakka piinanneetveriset kuunkierrotyhtäkkiä päättyvät, en tiedäpitäisikö itkeä vai lyödä voitonkämmenet rintaan.Ehkä kumpaakin.Elämää elämälle, sitä en enää voi olla.Jokin minässä sammuu.Toisaalta tuskallinen muistuttaminenelämän monistamisen optiosta raukeaa.Pääsen irti kehon tuotantolinjalta jaleikkaan kellokortin kahtia.Hyvästi kolmivuoro.Jatkan kahta,tavoitteeksi yksi nightshift,jossa en apua kaipaa."
(Runo "Kun nuoresta saakka", s. 68)

Jokaisen kirjan osan välissä on kuva jostakin Sainion maalauksesta - kuten myös kokoelman kannessa. Kokonaisuus täydentyy, kokemuksesta tulee myös visuaalinen. Kaunista!

Särmää serenadissa on kielellistä iloittelua: runon lajit pomppivat novellimaisesta pätkittyyn, rytmi on jatkuvassa muutoksessa runon sisälläkin. Välillä hypitään alkusoinnuista loppusointuihin, välillä ladataan molemmat kerralla piippuun ja ripotellaan murresanoja päälle. Ei ihmetytä yhtään, että kirjan takakansi sanoo Sainion esiintyvän lavarunotapahtumissa. Lavalla näiden runojen rytmien ja sointujen voi kuvitella heräävän ainakin potenssiin x. Tai olkoon vaikka impotenssiin... sellaista kipunaa saattaa lavalta näet sinkoilla!


Aivan yhtenäiseksi kokonaisuudeksi omassa tulkinnassani Särmää serenadissa ei muodostu. Alun yhteiskuntakritiikki tuntuu jäävän hieman irralliseksi, vaikka antaakin tietynlaisen tulivuorenpurkaustaustan loppukokoelmalle ja sen maailma(/-oi-)lle. Osa runoista jyrää suoraan tajuntaan, osa jää vähän etäämmälle. Mutta nainen tulee lähelle. Tulee nuorena, tulee äitinä, tulee rakastajattarena, tulee lapsena, tulee vanhana, tulee raivottarena. Tulee vahvana, tulee vavisten. Tulee iholle.

Nainen on tämän kokoelman suola. Pippuri. Karamelli ja kuorrutettu manteli. Kipuileva, ailahteleva, epävarma, tyyni, varttuva ja varttunut. Särmikäs, vihdoin ehkä vähän sinut.

Maailmassa on epäoikeudenmukaisuutta niin suuressa kuin pienessäkin mittakaavassa, niin kansakuntien kuin yksilönkin mittakaavassa, että jos sen uskaltaa nähdä, ei auta muu, kuin katsoa sitä vähän viistosti. Viistosta kulmasta. Suu viistossa hymyssä, jossa on toinen puoli lakoniaa ja toinen puoli silkkaa euforiaa. Tää on tätä. On aina ollut, ja aina tulee olemaan.

"Kierrokset käydään uudelleen.Musteen jälki on tieto ja tunne,paperi ei pala, onni on sama, pelot ovat samateikä ihminen muutu." 
(Runosta "Nahkatakki", s. 74)

Ps. Blogistani löytyy arvio myös Pesän ensimmäisestä julkaisusta, Nelli Ruotsalaisen niin ikään särmikkäästä runokokoelmasta Täällä en pyydä enää anteeksi (klik klik), joka oli vuoden 2019 Tanssiva karhu -ehdokkaana!

Tekijä: Leena Sainio
Teos: Särmää serenadissa
Kustantaja: Pesä 2019
Sivuja: 79
Mistä: Arvostelukappale

- Viivi 

Kommentit