Rouva Lyydia Moukku vauhdissa jälleen!
Vihdoinkin sain siis luettua toisen osan Kristiina Mäkimattilan kirjoittamasta lastenromaanisarjasta, joka kertoo kakkumestarijäpinkäisrouvan huimasta seikkailusta vierailla mailla (tai vieraassa todellisuudessa) kadonnutta Gerhardiaan etsimässä.
(Yksi syy kirjan lukemisen viivästymiseen oli muutto: muuton tiimellyksessä jo aloittamani kirja otti ja katosi. En löytänyt sitä mistään pariin kuukauteen. Lopulta päätin varata ja lainata kirjan kirjastosta, jotta saan sen luettua. Kun kirjaston kirja oli saapunut varaushyllyyn, oma kappaleeni löytyi askartelutarvikekassista. Niinpä niin...)
(Yksi syy kirjan lukemisen viivästymiseen oli muutto: muuton tiimellyksessä jo aloittamani kirja otti ja katosi. En löytänyt sitä mistään pariin kuukauteen. Lopulta päätin varata ja lainata kirjan kirjastosta, jotta saan sen luettua. Kun kirjaston kirja oli saapunut varaushyllyyn, oma kappaleeni löytyi askartelutarvikekassista. Niinpä niin...)
Arvioni Olonkolo-kirjasta, joka on siis sarjan ensimmäinen osa, voit lukea tästä (klik klik).
Juonellisesti Lötkölinna jatkaa tasan siitä, mihin Olonkolossa jäädään. Lyydia Moukun huima ja jännittävä mutta kuitenkin aika turvallinen seikkailu siis jatkuu. Tapahtumiltaan Olonkolo on hieman hidastempoisempi, kuin jatko-osansa: Lötkölinnassa seikkailu tuntuu tosiaankin seikkailulta, johon lukija tempautuu mukaansa. Turhan kiireellä ei Lötkölinnankaan juoni etene, mutta actionia ja kiperiä tilanteita riittää niin, että lukijan mielenkiinto pysyy kutkuttavasti yllä.
Olonkolo on täynnänsä kielellisestikin kekseliäitä olentoja (mm. savoa viäntäviä linnukkeita), ja Lötkölinna - odotetustikin - jatkaa tyystin samalla linjalla. Kuitenkin, siinä missä Olonkolon kieli on vanhahtavan koukeroista ja jopa hieman hankalaa pitkine virkkeineen, on Lötkölinna kieli huomattavasti helppotajuisempaa. Tämä on hyvä kehityssuunta, sillä kyseessä on kuitenkin lastenromaanien sarja.
Tässä kohden haluan lasten lukuintoon ja -taitoon opintojeni tiimoilta tutustuneena sanoa, että lapsia ei missään nimessä tule aliarvioida lukijoina. Hankalampi teksti toimii etenkin luettaessa lapselle ääneen - ja lapsellehan kannattaa lukea ääneen, vaikka tämä jo olisikin oppinut lukemaan itse. Mielestäni Lyydia Moukun seikkailut toimisivatkin erittäin hienosti ääneenluettuina esimerkiksi pienemmille alakouluikäisille: sarjan pääasiallisen kohderyhmän (luulen ainakin kirjan kiinnostavan eniten juuri alakouluikäisiä) voi olla vielä hankalaa tarrttua pitkiin romaaneihin itsenäisesti; tekstiä ja sivuja on kirjoissa paljon, kun taas kuvia (Mäkimattilan piirrosjälki on kerrassaan hurmaavaa, kannattaa tutustua hänen taiteeseensa!) vain pikkumausteina siellä täällä.
Lisäksi jännittäviä ja ajoittain pelottaviakin tapahtumia voisi lapsen olla helpompi käsitellä yhdessä aikuisen kanssa, ja juonikuviot ja hahmot voisivat avata antoisia keskusteluita esimerkiksi kiusaamisesta ja epäoikeudenmukaisuudesta.
Kristiina Mäkimattilan luoma fantasiamaailma ei ole pelkkiä linnu(kkeide)npesiä ja auringonpaistetta, vaan kirjoissa on paljon pelottavia asioita ja olentoja. On vankeutta, orjuutta ja jonkinlaista kulisseissa alati kumottavaa sotaa. On raivoisia lohikäärmeitä, tappavia kylmänkouria ja hyökkääviä hiiskatteja (ihan huippu keksintö: hiisi ja kissa risteytettynä vaanivaksi vesipedoksi). Suurimmat ja näkyvimmät kirjan pahiksista ovat tietenkin Lyydian(kin) vangitsevat lötköttäjät, jotka ovat jättimäisiä, limaisia etanaolentoja, jotka nimensä mukaisesti vain lötköttävät laiskoina, ahneina ja pahantahtoisina ihrakasoina sohvillaan.
(Sivuhuomautuksena voitaneen todeta, että jäin muutamaksi toviksi pohtimaan pahisten kuvausta kulttuurissa/taiteessa: miksi pahan pitää olla aina "ruma" ja "vastenmielisen" näköinen - eli normien kauneusihanteiden vastainen? Tekeekö esim. poikkeava ulkonäkö, vamma tai epämuodostuma ihmisestä/hahmosta siis aina automaattisesti pahan ja pelottavan? Mitä taiteen representaatiot tekevät asenteille yhteiskunnassa? Aiheesta on puhunut mm. kirjailija Jen Campbell (Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa) Youtube-videoillaan. Tässä yksi niistä: Let's Talk | Villains & Disfigurement.)
Jotenkin Mäkimattila on kaikista kauhuelementeistä huolimatta onnistunut luomaan romaanin sivuille ilmapiirin, joka sulkee syliinsä turvallisesti ja lämpimästi. Koska tärkeintä on kuitenkin ystävyys. Ja yhteistyö ja avunanto. Kirjassa kaikki vaikeudet selätetään liittoutumalla, toisia tukemalla ja auttamalla. Lötkölinna näyttää, kuinka erilaiset persoonallisuudet voivat ristiriidoistaan huolimatta löytää yhteisen - vaikkakin välillä riitasointuisen - sävelen, jos vain tahtovat niin. Se, jos mikä, on tässä yksilökeskeisyyden kulttuuriassamme hyvä oppi.
Juonellisesti Lötkölinna jatkaa tasan siitä, mihin Olonkolossa jäädään. Lyydia Moukun huima ja jännittävä mutta kuitenkin aika turvallinen seikkailu siis jatkuu. Tapahtumiltaan Olonkolo on hieman hidastempoisempi, kuin jatko-osansa: Lötkölinnassa seikkailu tuntuu tosiaankin seikkailulta, johon lukija tempautuu mukaansa. Turhan kiireellä ei Lötkölinnankaan juoni etene, mutta actionia ja kiperiä tilanteita riittää niin, että lukijan mielenkiinto pysyy kutkuttavasti yllä.
Olonkolo on täynnänsä kielellisestikin kekseliäitä olentoja (mm. savoa viäntäviä linnukkeita), ja Lötkölinna - odotetustikin - jatkaa tyystin samalla linjalla. Kuitenkin, siinä missä Olonkolon kieli on vanhahtavan koukeroista ja jopa hieman hankalaa pitkine virkkeineen, on Lötkölinna kieli huomattavasti helppotajuisempaa. Tämä on hyvä kehityssuunta, sillä kyseessä on kuitenkin lastenromaanien sarja.
Tässä kohden haluan lasten lukuintoon ja -taitoon opintojeni tiimoilta tutustuneena sanoa, että lapsia ei missään nimessä tule aliarvioida lukijoina. Hankalampi teksti toimii etenkin luettaessa lapselle ääneen - ja lapsellehan kannattaa lukea ääneen, vaikka tämä jo olisikin oppinut lukemaan itse. Mielestäni Lyydia Moukun seikkailut toimisivatkin erittäin hienosti ääneenluettuina esimerkiksi pienemmille alakouluikäisille: sarjan pääasiallisen kohderyhmän (luulen ainakin kirjan kiinnostavan eniten juuri alakouluikäisiä) voi olla vielä hankalaa tarrttua pitkiin romaaneihin itsenäisesti; tekstiä ja sivuja on kirjoissa paljon, kun taas kuvia (Mäkimattilan piirrosjälki on kerrassaan hurmaavaa, kannattaa tutustua hänen taiteeseensa!) vain pikkumausteina siellä täällä.
Lisäksi jännittäviä ja ajoittain pelottaviakin tapahtumia voisi lapsen olla helpompi käsitellä yhdessä aikuisen kanssa, ja juonikuviot ja hahmot voisivat avata antoisia keskusteluita esimerkiksi kiusaamisesta ja epäoikeudenmukaisuudesta.
Kristiina Mäkimattilan luoma fantasiamaailma ei ole pelkkiä linnu(kkeide)npesiä ja auringonpaistetta, vaan kirjoissa on paljon pelottavia asioita ja olentoja. On vankeutta, orjuutta ja jonkinlaista kulisseissa alati kumottavaa sotaa. On raivoisia lohikäärmeitä, tappavia kylmänkouria ja hyökkääviä hiiskatteja (ihan huippu keksintö: hiisi ja kissa risteytettynä vaanivaksi vesipedoksi). Suurimmat ja näkyvimmät kirjan pahiksista ovat tietenkin Lyydian(kin) vangitsevat lötköttäjät, jotka ovat jättimäisiä, limaisia etanaolentoja, jotka nimensä mukaisesti vain lötköttävät laiskoina, ahneina ja pahantahtoisina ihrakasoina sohvillaan.
(Sivuhuomautuksena voitaneen todeta, että jäin muutamaksi toviksi pohtimaan pahisten kuvausta kulttuurissa/taiteessa: miksi pahan pitää olla aina "ruma" ja "vastenmielisen" näköinen - eli normien kauneusihanteiden vastainen? Tekeekö esim. poikkeava ulkonäkö, vamma tai epämuodostuma ihmisestä/hahmosta siis aina automaattisesti pahan ja pelottavan? Mitä taiteen representaatiot tekevät asenteille yhteiskunnassa? Aiheesta on puhunut mm. kirjailija Jen Campbell (Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa) Youtube-videoillaan. Tässä yksi niistä: Let's Talk | Villains & Disfigurement.)
Jotenkin Mäkimattila on kaikista kauhuelementeistä huolimatta onnistunut luomaan romaanin sivuille ilmapiirin, joka sulkee syliinsä turvallisesti ja lämpimästi. Koska tärkeintä on kuitenkin ystävyys. Ja yhteistyö ja avunanto. Kirjassa kaikki vaikeudet selätetään liittoutumalla, toisia tukemalla ja auttamalla. Lötkölinna näyttää, kuinka erilaiset persoonallisuudet voivat ristiriidoistaan huolimatta löytää yhteisen - vaikkakin välillä riitasointuisen - sävelen, jos vain tahtovat niin. Se, jos mikä, on tässä yksilökeskeisyyden kulttuuriassamme hyvä oppi.
Lyydia Moukun suuri seikkalu -sarja on upean rikkaan mielikuvituksen tuote. Kolmatta osaa odotellessa siis - jokohan se Gerhard vihdoin löytyisi?!
Tekijä: Kristiina Mäkimattila
Teos: Lötkölinna - Lyydia Moukun suuri seikkailu II
Kustantaja: Marketiimi 2018
Sivuja: 268
Mistä: Arvostelukappale
- Viivi
- Viivi
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! 💕