Paula Havaste: Vierashuoneet (Vilja ja Villem #2)

Pakkasterveiset itärajalta!

Ulkona paukkuva liki 20 asteen pakkanen houkuttelee kaivautumaan vilttien alle hyvä kirja kainalossa. Tai mieluiten se kirja on käsissä luettavana. Yksi oivan lämminhenkinen valinta pakkaspäivän luettavaksi on Paula Havasteen Vierashuoneet (Gummerus 2019), joka jatkaa  (vähän yllättäen) Pronssitähdestä (arviooni pääsee tästä) tuttujen Vilja ja Villem Talvikin tarinaa neuvostoajan Virossa.

"Yllättäen" siksi, että en osannut odottaa Pronssitähdelle jatkoa, enkä etenkään ensinäkemältä osannut kannen perusteella ajatella, että Vierashuoneet olisi samaa sarjaa Pronssitähden kanssa - sen verran erilainen on kansien tyyli. Miksiköhän näin - muiden Havasteen kirjasarjojen kansien tyyli on kuitenkin yhtenäinen..?

Sanoisin, että Vierashuoneet on tuttua ja turvallistakin Havastetta: voimakkaita naisia, vesielementtiä, vaaran uhkaa, äitiyttä, naiseutta, rakkautta, taikauskoa ja kotilieden lämpöä. Luontoa, vastoinkäymisiä ja voittoja.

Uhkakuvat pitävät yllä jännitystä, vaikka romaanin juoni on sangen yksinkertainen: Viljalle ja Villemille on tarjoutunut mahdollisuus perustaa majatalo ja päästä näin pois kalasovhoosin työvelvotteista. Kirjallisia intohimoja omaava Villem kirjoittaa romaania, mutta tajuaa, että neuvostokirjailija on osa koneistoa tavalla, jota ei välttämättä ole helppoa omaksua. Päääkaupunkilaiset taiteilijavieraat aiheuttavat harmaita hiuksia, mutta onneksi aina lopulta kohtalo järjestää asiat parhain päin - tai sitten se on melkein yliluonnollisen tomera ja vaikutusvaltainen Anna-täti.

Olen tutustunut Neuvostoliiton historiaan hävettävän pintapuolisesti. Siksipä on aina yhtä ravisuttavaa saada muistutus siitä, kuinka lähellä kylmä Siperia on ollut niinkin kaukana, kuin kesäisellä Saarenmaalla asuvalle pienelle ihmiselle. On viisautta vaieta, olla varovainen ja suututtamatta ketään. Keneenkään ei voi ehkä ihan luottaa. Pahaa on nähty ja koettu liikaa. Suuri ideologia muodosti jäykät raamit jokaisen elämälle, ja jos niihin ei taipunut, joutui katkeamaan. Tai maan alle - Viron metsäveljetkin ovat saaneet kirjassa osansa, ja herättivät mielenkiintoni tutustua näiden kapinallisten elämään lähemminkin. Koko ajan kytevä sanaton toive ja usko Viron itsenäistymisestä ja noususta on myös äärimmäisen mielenkiintoinen ilmiö, jonka kirja niinikään nostaa esiin eteläisen naapurimaamme historiasta.

Havasteen kirjojen suola on aina naiskuvaus ja voimakkaat naishahmot. Hiljainen ja sulkeutunut Vilja on herkullisen salaperäinen päähenkilö, jota lukijakaan ei opi yrityksistään huolimatta täysin tuntemaan. Jopa yltiöpäisen alistuvan ja hiljaisen ulkokuoren alla kuohuu, mutta ainakaan tässä kirjassa ei vielä ryöpsähtele. Siinäkin piilee osa kirjan vetovoimaa.

Kirjan miehet taas ovat omien intohimojensa itsekkäitä ja onttoja seuraajia - Viljan mies Villem äärimmäisenä esimerkkinä. Vilja pitää kaiken pystyssä ihan tietoisesta päätöksestään; Villem ei puolestaan edes tajua olevansa perheensä etuoikeutettu jäsen - se on hänelle niin naurettavan itsestään selvää. No, niinhän sitä sanotaan (Viljakin mielessään), että suuren taiteilijan taustalla on aina joku, joka pitää kaiken arkisen kasassa... Stereotyyppista? Kenties. Mutta jostakinhan ne stereotypiat syntyvät, toki...

Milloin se hiljainen uurastus ja nurkumaton aherrus sitten palkitaan? Tai jos ei joskus palkita edes kiitoksella, niin miten pitkään Vilja sitä nurisematta jaksaa? Päähekilömme on piilottanut sielunsa ja sydämensä sopukoihin niin paljon ajatuksia, tunteita ja taidetta, että on ihme, jos tämä jaksaa pelkän pelon ja itse kiillottamansa sädekehän voimin pakertaa majatalossaan ja kodissaan vuodesta toiseen. Paitsi tietenkin, jos ei ole vaihtoehtoja. En ole varma, onko hänellä niitä juurikaan...

En tiedä, mikä on lukuromaani (ja monelle ilmaus tuntuu aiheuttavan allergiaa), mutta sellainen sana putkahti mieleeni, kun mietin, kuinka lähtisin avaamaan Vierashuoneita. Romaani on helppolukuinen ja helppotajuinen, mutta siitä löytyy kuitenkin tasoja, joiden ansiosta vaativampikin lukija saa siitä itselleen irti. Teemoina pyörivät kaikki salaisuuksista parisuhteisiin, maalaiselämästä taiteilijuuteen, neuvostokansalaisuudesta äitiyteen ja kiellettyyn seksuaalisuuteenkin - vain joitakin mainitakseni. Ehdottomana plussana mainittakoon, että lukijan ei varmastikaan tarvitse pelätä (historiallisten) faktojen puolesta; niin omistautunut Havaste on historialle koko kirjallisen uransa ajan ollut. 

Vaaran uhka on alati olemassa, mutta lukukokemus on kuitenkin kaikkinensa seesteinen ja ei-pelottava, mikä on mielestäni positiivinen asia: esimerkiksi itse en lukuhetkellä olisi kestänyt yhtään itseni piinaamista jännityskirjan parissa. Sydän on pamppaillut elämän muutoksissa muutenkin tarpeeksi! Tätä samaa samanaikaisen jännityksen ja turvallisuuden ilmiötä olen pohtinut jo aiemminkin arvioidessani Havasteen kirjoja. Jotenkin hän onnistuu yhä uudelleen luomaan kirjallisen maailman, jossa ei olla koskaan turvassa, mutta ollaan koko ajan kuitenkin. Rikkoutunut idylli: kaunista ympäristöä, perhosia ja kukkia, eläimiä ja luontoa - ja jossain aina jokin varjo.

Kirja on muuten voittanut Turun kirjamessujen ja ruokamessujen yhteisen Kirja á la Carte -tunnustuspalkinnon. Kirjan sivuilla päästäänkin kurkistamaan melkoisen tarkkaan 1950-lukulaisen virolaismajatalon ruokalistaan (kirjaimellisestikin, koska hauskana kuriositeettina Viljan majatalon ruokalista löytyy kirjan lopusta).

Vierashuoneet on kirja, joka imaisi minut mukaansa niin, että pitkään vaivannut lukujuntturakin selättyi täysin huomaamatta - ja univelka kasvoi. Tv:n tanssituomaria ja kuoromme johtajaa mukaillakseni: "Ei huono!"

Pssst! Olen arvioinut Havasteelta myös Vihat-sarjan, johon suosittelen myös tutustumaan, jos historiallinen fiktio kiinnostaa. Havaste on ehdottomasti nykyisen kirjallisuskenttämme historiakuningatar!

Tässä linkki sarjan ensimmäisen osan, Tuulen vihat, arvioon (klik klik).

Tekijä: Paula Havaste

Teos: Vierashuoneet (Vilja ja Villem #2) 

Kustantaja: Gummerus 2019

Sivuja: 341

Mistä: Kirjastosta

-Viivi