Hanna Rentolan Heinäkuu (Pesä 2019) on kummallinen, mystinen, hengästyttävä, upottava romaani Juulin heinäkuusta väliaikaisena yksinhuoltajana. Kipeä, kiperä katsaus väsyneen äidin sisäiseen kaaokseen. Naisen rooleihin. Ja Matt Smithin (liki) kulmakarvattomiin, kultarihmaisiin silmiin.
Raa'an rehellinen kuvaus siitä, millaista elämä pienten lasten kanssa voi olla. Millaista väsymys voi olla.
Pienen lapsen masennuksen kokeneena äitinä samastuin, muistin, kärvistelin. Ah, ahdistuinkin.
Toisaalta tämä on kaukana rehellisyydestä. Tämä hämää, vie oudoille poluille. On fantasiaa. Pyörittää arjen sekaisin Doctor Whon kanssa.
Näyttää, kuinka vaivihkaa ote irtoaa... Psykoosi? Masennus? Jotain tapahtuu. Kaaos kotona (koska lapset), kaaos päässä (koska elämä ja käsittelemättä jääneet - käsittelemättömien jäänteet).
Kirjan kielessä on rytmi, joka kielii Rentolan taustasta lavarunouden parissa. Tämä kirja on lavaruno romaanin muodossa. Hajanaisten, liian pitkien, katkonaisten, väärin taivuteltujen virkkeiden voisi ajatella häiritsevän, mutta kun antautuu virran vietäväksi, se vie vaivatta. Ei häiritse.
4/5 ⭐
Teos: Heinäkuu
Kustantaja: Pesä 2019
Sivuja: 288
Mistä: Arvostelukappale
-Viivi
Puhuit kirjan rytmistä, mutta olisin kaivannut jotain esimerkkiä siitä. Kiitos arvostelusta.
VastaaPoistaTämä on siis romaani, mutta tuli tunne, että olisikin runo(kokoelma). Aihe ei varsinaisesti kosketa, mutta kielellisesti vaikuttaa oikein kiinnostavalta.
VastaaPoistaTämä on tosiaan kuin lavaruno romaanin pituisena. Romaani ehdottomasti, mutta vähän runo kuitenkin. Kirvoitti omaa runosuonta arvioimaan tavallista runollisemmin!
PoistaJäin myös kaipaamaan lainausta tekstistä, kun en oikein osaa mieltää miten tämä on kirjoitettu :)
VastaaPoistaKohderyhmää en ole ollenkaan, velakin vielä. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi on joskus ihan mielenkiintoista lukea aivan erityyppisestä elämästä, esimerkiksi juuri vilkkaasta lapsiperhearjesta. Tästä kirjasta en ollut aiemmin kuullutkaan.
Hmm, aihepiiri kuulostaa aika rankalta. En ole kokenut synnytyksenjälkeistä masennusta, mutta pikkulapsiajan väsymys on toki tuttua. Nyt kun lapset ovat isompia, tuntuu mukavalta antaa ajan kullata muistot 😊 Kuvaus kielestä jäi kiinnostamaan.
VastaaPoistaYhden kuukauden yksinhuoltajuus, onneksi se on heinäkuu eikä pimeä, kurahousuja vaativa marraskuu. Omasta pienten lasten arjesta on jo aikaa ja vaikka kaikenlaisia apuja on ollut, niin ikuinen väsymys on muistissa. Osa siitä oli täysin itseaiheutettua, kun talon rauhoituttua ei malttanut itse mennä nukkumaan vaan jäi kukkumaan, vaikka tiesi herätyksen koittavan aikaisin.
VastaaPoistaKun kuvaat tätä fantasiaksi, jonka runokielessä seikkailee Dr Whokin, niin tämä ei nyt kiilaa omalle lukulistalleni.