sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Minna Rytisalo: Lempi

On kulunut ihan liian pitkä aika edellisestä postauksestani, mutta elämä on ollut täynnä muutoksia, ja olen yrittänyt solmia vanhaa ja uutta toimivaksi kuvioksi. Samalla olen pohtinut, mistä luopuisin - kaksi blogia ja neljä  Instagram-tiliä ovat aikamoisia ylläpidettäviä opintojen ja vanhemmuuden ohessa. Ensin mietin, että keskittyisin Laulu tulipunaisesta huulipunasta -kosmetiikkablogiini, ja Kirjailuja olisi lähinnä Instagram-lukupäiväkirja.

Sitten sain erään sähköpostiviestin. Se viesti tulee lämmittämään mieltäni varmasti aina. Aina. Se oli monella tapaa hyvin merkityksellinen yhteydenotto. Viestin luettuani päätin, että kirjat jos mikä ansaitsevat aikani ja blogihuomioni. Ja siksi otankin nyt vähän takapakkia, ja kirjoitan postauksen kirjasta, jonka luin jo kuukausi sitten, josta tein jo Instagram-postauksen, ja josta en ajatellut kirjoittavani enempää. Tästä teoksesta on pakko kirjoittaa, ymmärrän sen nyt.


Minna Rytisalon Lempi (Gummerus 2016) on puhuttanut kirjayhteisössä niin paljon, että minun oli pakko tarttua siihen itsekin. Onko kyseessä tosiaan niin lumoava teos, kuin suurin osa arvosteluista antaa ymmärtää (toki, kuten aina, on olemassa myöskin täysin vastakkaisia mielipiteitä - ah, tätä kirjamaailman rikkautta!)? Minä en tiedä, mikä Lempissä viehättää. Mutta kyllä vain viehättää. Lempistä kehkeentyi minullekin yksi tämän vuoden luettujen helmistä.

Ajallisesti Lempi sijoittuu Lapin sotaan - ja Siskon mukana nykyaikaan asti. Mikään sotahistoriallinen dokumentti tämä kirja ei ole, vaan romaani rakkaudesta, kateudesta, sisaruudesta - vihan ja rakkauden tuhovoimasta. Juonellisesti Lempi tuntuu itselleni ajoittain hieman epäuskottavalta, mutta sitähän se lumovoima osaksi on - totuuden ja tarun makeankarvasta cocktailia, ihmiskohtaloiden sotkuista vyyhtiä ja elämän sattumanvaraisuutta.


Kirjan erityistä antia on se, että Lempi ei pääse ääneen ollenkaan, vaikka onkin kirjan eittämätön päähenkilö. Jokaisella kirjan kolmesta kertojasta (Lempin mies, näiden piika ja Lempin kaksossisko) on oma näkemyksensä tästä nuoresta naisesta; jokainen katsoo ja puhuttelee häntä omasta näkökulmastaan. Kun kertojat kertovat Lempistä, kertovat he sittenkin enemmän itsestään. Se, millaisena toisen ihmisen näet, onkin ennemmin kuva sinusta itsestäsi. Eikä kukaan koskaan voi tuntea toista ihmistä täysin - jos nyt itseäänkään. Kuva Lempistä täydentyy, muuttuu ja muovautuu, mutta täydelliseksi se ei tule, ei tosiaankaan.

Lempin kieli on kaunista. Maalailevaa. Taidokasta. Se imaisee mukaansa niin, että lukija ei edes huomaa lukevansa todella karmaisevaa tarinaa. Kaunis kieli ja hirveä tarina sen paljon puhutun lumon kai tekevät. Tuo lumo ei itselleni näyttäydy kauniina, vaan riipivänä ja henkeäsalpaavana: kuin kulkisi yksin yöllisessä kesämetsässä, jonka sumu on kuin samettia, ja jossa on toisaalta niin kaunista ja rauhallista, ja toisaalta jotain todella uhkaavaa. Petollista.


Kielellä leikkiminen on aina ollut mieleeni, ja siksi loppuviimein rakastuin Lempiinkin. Rakastettu, jonka nimi on Lempi. Sisko, jonka nimi on Sisko. Lempikirja vai Lempi-kirja? Kuka on Lempi, mitä on lempi?

Lempi on itselleni kirja, josta on hankala muodostaa mielipidettä. Kieli ja kielelliset leikit ihastuttavat, juoni hirvittää ja henkilöhahmot epäilyttävät. Joku siinä kuitenkin on. Joku kaikkea tätä suurempi, joka sytyttää lemmen tähän kirjaan. Harvan kirjan tunnelma jää näin vahvasti elämään sisuksiini, kuin Lempin/Lemmen. Kannan tätä pitkään mukanani.


Tekijä: Minna Rytisalo  
Teos: Lempi
Kustantaja: Gummerus 2016
Sivuja: 234
Mistä: Kirjastosta

-Viivi

2 kommenttia: