Tuula Väisänen: Ida

"Ihminen oli loputtomasta häärinnästään ja keekoilustaan huolimatta kuitenkin surkuteltavan pieni ja hetkellinen. Vaikka yrittäisi hypätä kuinka korkealle tahansa. Parhaimmatkin yritykset näyttivät surkuteltavilta yritelmiltä ja päätyivät lopulta nilkan nyrjähtämiseen."

(s.23)

Syksyinen tervehdys!

Tällä kertaa käsiteltävänä on (kuten ehkä otsikostakin saattaa päätellä) Tuula Väisäsen, teatteriohjaajan ja käsikirjoittajan, esikoisromaani Ida (Nordbooks 2017). Ida on pieni ja kepeä käsissä, mutta raskas ja synkeä sisältä. Kirjan kansi on mielestäni erityisen kaunis, mutta myös erityisen osuva: siinä on kiteytetty mielestäni täydellisesti romaanin tunnelma - harmaa ja melankolinen, painostava ja kylmäävä. Ja aavemainen tyttö irtonaisena, mutta silti osana kuvaa.

Ida on tarina Idasta, 1800-luvulla elävästä suomalaistytöstä, joka joutuu nälkävuosina ruijalaisen kauppiasperheen kasvatiksi, ja sieltä Kåfjordiin toiseen norjalaiseen kauppiasperheeseen piiaksi. Idan elämä on yhtä ulkopuolisuutta, erilaisuutta, hyljeksimistä, syrjintää ja yksinäisyyttä. Muiden ohjailua, muiden tarttumista kylmin ja kovin kourin hänen kohtaloonsa, koska luulevat olevansa siihen oikeutettuja. Kirjan kannessa oleva naishahmo on aavemainen, ja sitä Ida on: tuskin edes olemassa. Ja kun sitten joku lopulta näkee hänet kokonaisena, elävänä, ihmisenä, viedään sekin häneltä pois, koska ei hänen ajatella sitä kaipaavankaan.

"Hän ei ollut koskaan kuulunut kylään. Hän ei ollut kuulunut koskaan mihinkään. Kaikki hänen omansa oli viety pois." 

(s.168)

Tarina on riipaiseva ja henkilöhahmot melkeinpä inhorealistisia. Kauppiasmiehet ovat molemmat naistensa edessä tahdottomia riepuja; hyvä pilkahtelee heissä, mutta ei pääse pehmenneestä selkärangasta, löysän nahan läpi ulos koskettamaan Idaa. Naiset taas ovat kovia ja kylmiä, tunteettomia (paitsi vihan ja inhon tunteissaan) ja raakoja - poisluettuna Idan rakastava kasvattiäiti, joka kuolee tämän ollessa pieni tyttö. On olemassa muutama toivon pilkahdus, muutama lämmin ihminen, mutta heidät kaikki viedään aina Idalta pois. Muutama oma asia - piirrokset, koru ja maailmaakin suurempi - joihin kajotaan ja jotka kaikki riivitään Idan käsistä. Pois.

Kirjassa on kauniita kielikuvia ja kirjailija loihtii sivuille taitavasti pohjoisnorjalaisen vuonomaiseman myrskyineen ja tyrskyineen. Muutamia kielellisiä kömmähdyksiä mahtuu mukaan, ja välillä juonellinen poukkoilu hankaloittaa tarinan seuraamista, mutta tarina osaa kyllä pitää otteessaan. Kertomuksen imu on vahva, mutta aiheensa vuoksi kirjaa on välillä vaikeaa lukea. Rankkaa, ettenkö sanoisi. Siellä täällä kimaltelevat todella upeat kielikuvat toimivat rujon tarinan kaunistuksina.

"Aurinko veisteli ilmaan ihmisten höyryävistä nauruista ja puheista kuvioita, jotka olivat keskeltä kuin ohutta harsoa, miltei tyhjiä, mutta niillä oli höyryisen selvät rajat."

(s. 104)

Kirjan antoisinta antia oli itselleni ehdottomasti Ruijan suomalaisten eli kveenien historiaan tutustuminen (melko pintaraapaisuna, mutta kuitenkin). En tiennytkään, että katovuodet ajoivat epätoivoiset suomalaiset Pohjois-Norjan kala-apajille leveämmän leivän toivossa - ja päätyivät usein taistelemaan hengestään merellä. En myöskään tiennyt, että lappalaiset myivät suomalaisia lapsia norjalaisperheisiin. Kiehtovaa, vaikkakin kylmäävää, tietoa menneiltä ajoilta!

Ida on surullinen tarina juurettomuudesta. Se ei ole kevyttä lukemista, vaan vaatii aikansa ja tilansa - ja lukijalta sopivan vahvan mielentilan. En usein etsiydy suuria (ainakaan negatiivisia) tunteita herättävien kirjojen pariin, sillä niitä minulla riittää omastakin takaa. Olen silti onnellinen siitä, että luin Idan - että tutustuin tuon haamumaisen hahmon elämään ja kveenien historiaan. Välillä on hyvä kohdata tarinoita ja ihmisiä, jotka eivät viehätä, vaan suorastaan karmivat.

Tekijä: Tuula Väisänen
Teos: Ida
Kustantaja: Nordbooks 2017
Sivuja: 176
Mistä: Kirjastosta

-Viivi