Juha Hurme: Niemi

Päätähuimaavaa pääsiäisviikkoa!

Joulupukki muisti minua taannoin tuoreimmalla Kaunokirjallisuuden Finlandia -voittajalla, joka tuskin on ainakaan nimensä puolesta tuntematon kenellekään (tai sitten elän kirjakuplassa, jossa luulen kaikkien seuraavan kirjamaailman tapahtumia yhtä tiiviisti kuin kuplan sisällä tehdään). Juha Hurmeen Niemi (Teos 2017) oli odotettu joululahja, ja odotukseni sen suhteen olivat korkealla. Ja myönnän heti: en osannut odottaa ihan sellaista lukukokemusta, kuin mitä luvassa oli, mutta silti - tai ennemminkin juuri siksi - odotukseni täyttyivät ja jopa ylittyivät. Olipas lukukokemus! 

Koska kyseessä on Finlandia-voittaja, kirjaa on luettu ja arvioitu paljon. Siksi olenkin pitkän luku-urakan (siitä lisää tuonnempana) jälkeen pohtinut pitkään myös sitä, onko minulla mitään sanottavaa

tästä kirjasta, jota ei jo olisi sanottu. Vai onko oma henkilökohtainen mielipiteeni ainoa uusi asia jonka voin tarjota kirjasta käytyyn keskusteluun. No, katsotaan.

Niemi vaatii aikaa ja tilaa, se vaatii sulattelua ja pureskelua, mutta ei millään muodoin huonolla tavalla. Kirja, jota kuvataan maailmankaikkeuden (tai (Suomen) Niemen) kulttuurihistorian kuvaukseksi aina alkuräjähdyksestä vuoteen 1809 (ja vähän siitä eteenkinpäin), ei voikaan olla kevyttä höttöä! Tämä kirja vaatii keskittymistä, mutta palkitsee lukijansa elävällä kielellä, värikkäällä kuvauksella ja loistavalla informaatiopläjäyksellä. Tuntuu, kuin käsissä olisi vanhojen (ei aina niin hyvien) aikojen kaikenkattavien, poikkitieteellisten tietoteosten jälkeläinen, monitieteinen yleissivistyspaketti. En yhtään ihmettele, miksi tämän pitäisi monen mielestä kuulua jokaisen suomenniemeläisen opetussuunnitelman pakolliseen lukemistoon. Mutta ymmärrän myös sen, että niin ei tule käymään; sen verran iso ja vaativa teos on kyseessä, että pelkästä pakosta tätä ei jaksa lukea. Mutta jos on kiinnostunut etenkin länsimaiden ja etenkin Suomen kulttuurihistoriasta ja itsensä sivistämisestä letkeällä, ennakkoluulottomalla tavalla, niin tähän teokseen kannattaa tarttua. Tästä kirjasta tarvitsee välillä taukoa, mutta toisaalta sen imuvoima on aivan valtaisa.

Sitten on luvassa se pakollinen ja paljon puhuttanut asia: genre. Niemi voitti kaunokirjallisuuden Finlandian. Kaikesta sisältämästään faktatiedosta huolimatta Niemi on siis määritelty kaunokirjalliseksi teokseksi. Kaunokirjallisuuden tyylilajiin kuuluminen ei tietysti tarkoita, että kirja olisi fiktiivinen tai epäluotettava, mutta Niemeä lukiessa kannattaa kuitenkin muistaa, että käsissä on jonkinlainen kaunokirjallinen tietoteos. Tämä tekee lukemisesta hieman ristiriitaista ja ongelmallista: uskoako kaikkea, mitä uskoa, mitä ei, mitä tehdä kun tekisi mieli luottaa, mutta ei koskaan täysin voi (mutta niin kai se on vähän aina...)?! Uskoisin, että kaunokirjallinen puoli kirjassa on konkreettisimmin esillä kertojan läsnäolona. Kertoja (joka saattaa olla hyvinkin Hurme itse tai ainakin sinne päin) on mielipiteineen ja kokemuksineen esillä, ja hänen maailmankuvansa maalaa kirjan sivuille piirrettyä maailmanhistoriaa sangen värittyneesti ja värikkäästi omasta pasifistisesta, agnostisesta ja feministisestäkin näkövinkkelistään. Kertojan ääni on vahva ja mielenkiintoinen, vaikka välillä tuntuu, kuin istuisi kuuntelemassa vanhan viisaan ihmisen iänikuisia höpinöitä, vähän aiheesta toiseen pomppivia, kiroilun, kipakoiden huomioiden ja silmäkulmapilkkeen värittämiä jorinoita maailman menosta. Näiden jorinoiden äärelle tosiaan kannattaa pysähtyä.

"Toivon, ja ehkä jotkut lukijatkin toivovat, että olisin keksinyt tämän kaiken, mutta ei: kyllä näin on." (s. 152)

Hurme kuvaa omaa tyyliään (tai tyylillistä esikuvaansa) mielestäni loistavasti kuvaillessaan Laurence Sterneä:

"Todellisuuden irrationaalisuudelle ja elämän väistämättömälle kaaokselle hurrannut kirjailija tykitti tekopyhää jäykkyyttä ja ennakkoluuloista tietämättömyyttä taitavan vinksahtaneella, faktaa, fiktiota ja vitsejä sekoittavalla tyylillään."

(s. 394)

Yksi länsimaiden ja Niemenkin kulttuurin tuhoaja ja kehittäjä (miten paljon mitäkin, se jääköön itse kunkin arvioitavaksi) on ollut tietenkin kristinusko ja sitäkin enemmän kristillinen kirkko instituutiona. Siksipä, kalevalaisen perinteemme rinnalla, aimo osan kirjasta vie kirkon ja sen miesten "saavutusten" ihmettely. Kirkkoa ja uskoa, niin kuin mitään muutakaan, ei käsitellä silkkihansikkain, vaan kaiken maailman gloria on riisuttu ilmiöiden yltä jopa hieman korostetusti. Asiat esitetään niin kuin ne ovat, mutta ei silti arvottamatta - kuten sanottua, kertojan arvomaailma kuultaa vahvasti läpi koko ajan. Riisutun glorian alta löytyy (alleviivattuakin) hulluutta ja typeryyttä - liekö se sitä paljon puhuttua ihmisyyttä ja inhimillisyyttä sitten. Ote on vahvan humanistinen, humoristinen ja kipakka.

"Semmoista se on, saatana."

(s. 279)

Itselleni tämän Finlandia-voittajan parasta antia oli ehdottomasti (lukuisten, erilaisten kirjallisten lainausten rinnalla) peilaaminen nykyaikaan; lukuisten kulttuuristen ja kielellisten ilmiöiden periytyminen historiasta nykyaikaan, sanojen etymologia, tapojen ja traditioiden kehityskulku. Voin sanoa ymmärtäväni paljon paremmin itseäni Suomen ja Euroopan asukkaana, samoin kuin Suomea ja Eurooppaa etenkin kulttuurisina rakenteina. On huiman avartavaa oppia, miksi joku asia on niinkuin se on, ilman että olisi koskaan tullut itse edes  kyseenalaistettua tai pohdittua asian laitaa - tai laitoja... tai mitä laitojen yli on aikojen saatossa tipahdellut. Menneisyyden ja nykyisyyden peilaamisen lopputulema on oikeastaan mustavalkoisuudessaan aika lohduton: kaikki on muuttunut, mutta mikään ei ole muuttunut. Ihminen ei taida tästä juurikaan muuttua. Ihmiskunnan historia on hulluuden historiaa.

Juha Hurmeen Niemi on iso kirja, ja lukukokemuksen pilkkominen sanoiksi on aika haastavaa. Paljon on minulla vielä sanoittamattomia fiiliksiä, mutta ehkä tiivistän kokonaisnäkemykseni teoksesta näin:

Tulipa tehtyä aikamoinen reissu!

Lopuksi vielä erityinen kiitos Hurmeelle kalevalaisen runouden esiin nostamisesta. Minusta tuntuu, että löysin vihdoin kielen, joka resonoi minussa vahvimmin. Runous, joka on syntynyt äidinkieleni rinnalla (yhteen kietoutuneina ja sitten eroon revittyinä) soveltuu loistavasti sanoittamaan vaikeitakin asioita, joita sydämeni välillä laulaa. Wau!

"Näin kerrotaan, ja se on totta, että näin kerrotaan."

(s. 367)

Tekijä: Juha Hurme

Teos: Niemi

Kustantaja: Teos 2017

Sivuja: 448

Mistä: Joulupukilta

Helmet 2018 4. Kirjan nimessä on jokin paikka