Anna Englund: Lautapalttoo

Anna Englundin esikoisromaani Lautapalttoo (Siltala 2022) on historiallinen romaani hieman erikoisemmilla twisteillä: sen päähenkilö on Elena, joka työskentelee miehensä ruumisarkkupajassa ompelijana (vähän erikoisempi ammatti!), ja joka ottaa ja rakastuu Lydiaan (vähän erikoisempi rakkaustarina historiallisessa kontekstissa!). Tarina sijoittuu 1930-luvun alkupuoliskolle ja miljöinä toimii jäyhä pohjanmaalainen kylä (ehkä Kokkolan seudulla?) ja sen vastapainoksi muotoutuva vapaa(-mpi) Helsinki.

Elena siis ompelee miehensä työparina ruumisarkkuihin toppauksia. Välillä, kun voi, hän ompelee asioita myös eläville. Tähän ompeluun liittyy myös kirjan hurjan kaunis kansi, joka on Elina Warstan käsialaa. Elena päätyy ompelemaan arkkutoppaukset Lydian enolle - ja sitten palttoon Lydialle. Lydia pukeutuu housuihin ja on muutenkin sangen maskuliininen nainen, jotakin aivan muuta, kuin mihin Elena on tottunut. Ja se on sitten menoa.

Elenan tarinassa on paljon tragediaa ja tietynlaista syvyyttä, mutta valitettavasti tunsin jääväni hieman tarinan ulkopuolelle. Kun aika pienessä sivumäärässä (227) puidaan niin lapsuuden traumat kuin lapsettomuuskin, rakastutaan epäsovinnaisesti ja tehdään radikaaleja ratkaisuja, niin vauhti muotoutuu sangen kovaksi.

Elenan tarinan välillä ääneen pääsee minä-muodossa pohojalaasittain puheleva Manta, Elenan anoppi. Suorasukainen ja omintakeinen vanha nainen muodostuu romaanin valopilkuksi - vaikka miniänsä elämässä tämä ei sitä oikein ole ollut - tai ennemminkin kasvaa tarinan herkullisen inhimilliseksi keskushahmoksi.

"Mutta kyllä ihimisen vaan täytyy hyväksyä ettei mitään valamiita vastauksia ole olemassa, keskenerästä on kaikki ja sellaseks se kaikilta jää."

(s. 200)

Yksi syy, miksi Lautapalttoo ei saa lupaavuudestaan huolimatta varauksetonta ihailuani, on sen ajankuva. En voinut olla huomaamatta sinällään pieniä ja merkityksettömiä asioita, jotka meille ovat itsestäänselviä, mutta jotka eivät olleet sitä vielä 1930-luvun Suomessa. Jo Elenan nimi kiinnitti huomioni: se oli aikoinaan todella harvinainen nimi, Etunimihaun mukaan vuonna 1900-1919 ko. nimen sai Suomessa vain 35 naista. On hautajaiskaramelleihin laitettuja tarroja, on vetoketju, on allaskaappi (eli allas, eli ainakin ulos juokseva vesi?), tupakoiva maalaisnainen... Ne ovat asioita, joista ei melko suurella varmuudella ollut pohjalaisella kylänakalla 1900-luvun alussa vielä tietoakaan. 

On poppanoita, jotka hytkyvät ihmisten päällä heti kirjan alussa (yritin katsoa, onko poppana voinut tarkoittaa muutakin, kuin sitä jäykkää kudottua kangasta, joksi se yleisesti ymmärretään, mutta mitään sellaista en löytänyt etymologisesta sanakirjastakaan). On tavalliseksi maalaisnaiseksi sangen virheetöntä kirjakieltä kirjoittava ja puhuva Elena - tosin, hänen elämäntarinansa ja taustansa jää hieman hämäräksi, eli ihan varma hänen koulutustaustastaan tai lapsuudenkodin sosioekonomisesta asemasta ei voi olla.

Toki kirjassa on myös hienoja ajankuvallisia yksityiskohtia, kuten esimerkiksi: peili "jonka hopea oli valunut", Guerlainin legendaarinen Shalimar-parfyymi, sinimustapaitaisia öykkäreitä kylällä, röijy vaatekappaleena... On kuolema, joka on vielä ihmisten elämässä luonnollisena osana läsnä ja liki. On vainajat, joita säilytetään ruumislaudoilla piharakennuksissa arkkuaan odottamassa. On erilaisia kankaita erilaisine sidoksineen, on uuden uusi kutomakone.

Miljöön kuvaus on kirjassa elävää, ja se edistää sitä kaksijakoisuutta, joka kirjassa muodostaa herkullisen jännitteen: on konservatiivinen, mutta kauniin luonnon keskellä sijaitseva kotikylä, ja on vapaamielinen, mutta asfaltoitu ja kivestä rakennettu kylmä Helsinki. On talo, jossa kuolema asuu, ja on suuri kaupunki, joka on täynnä elämää. Tarinassa pääsee myös vähän kurkistamaan 1930-luvun seksuaalivähemmistöjen elämään, joka tarkoitti piilottelua ja vaikenemista, mutta myös kohtaamisia julkisissa käymälöissä ja eksentrisiä juhlia yksityisasunnoissa.

Pienellä viilauksella ja faktantarkistuksella Lautapalttoo olisi ollut vielä hienompi lukukokemus: joko se olisi vaatinut paljon enemmän sivuja, tai sitten joidenkin elementtien poistoa. Kaiken kaikkiaan Lautapalttoossa on paljon lupaavaa. Englund on taitava kirjoittaja, jonka teksti on kaunista.

"Jos sellasta rakkautta kokee, sen perässä on mentävä."

(s. 207)

Tekijä: Anna Englund

Teos: Lautapalttoo

Kustantaja: Siltala 2022

Sivuja: 227

Yleisten kirjastojen luokitus: 84.2

Kauniista kansitaiteesta nauttiva,

Viivi