Tervehdykset täältä stressin, väsymyksen, uupumuksen ja oksennustaudin jälkimaininkien ihastuttavasta iloliejusta!
Energia on aikalailla finito, mutta viimeisillä voimillani raahauduin nyt tähän koneen äärelle kirjoittamaan ilahduttavasta lukukokemuksesta, ennen kuin tyystin unohdan (muistiinpanoista huolimatta), mistä minun piti edes kirjoittaa. Tänään käsittelyssä on siis pitkän linjan kirjakonkari Hannu Niklanderin novellikokoelma Rikottua lasia (Robustos 2017), joka pääsi jotenkin yllättämään kesken kaiken.
"Mutta, täytyy niitä naisia vain olla, he ovat niin haluttavia, niin kuin jollekulle seuraava ja jo sitä seuraava ryyppy, Olavi ajatteli. Äkkiä tuli ikävä vaimoa ja tyttäriä. Ja että saisi nukkua. Tänä iltana on vielä se neuvottelukin rehtorin kanssa. No Luojan kiitos, rehtori sentään on lesbolainen."
(s. 35-36)
Rikottua lasia on kolmeen osaan jaettu novellikokoelma, jonka jokainen osionsa kietoutuu erilaisten teemojen ympärille, erillisinä ja kuitenkin yhteen nivoutuvina. Ensimmäistä osaa määrittelee erotiikan ja ihmissuhteiden tematiikka, toista osaa omaelämäkerrallisuus ja muistelu. Kolmas osa on kokoelma graafisempaa sisältöä, kritiikkiä ja vaikeita asioita enemmän tai vähemmän verhottuina. Luopumisia, eroja, hyväste(ly)jä, tragedioita, muistoja - loppuja ja jonkin verran alkuja. Miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja - vastinpareina, vertailukohtina, toistensa täydentäjinä, toistensa rikkojina, peileinä ja sirpaleina.
Novelleista huokuu Niklanderin vahva kulttuurinen osaaminen ja laaja sivistys, mistä on ilo olla osallisena. Vanhahtava kieli yllättää aluksi, tuntuu vieraaltakin, mutta pyörittelee jossain välissä lempeään syleilyynsä, ja tekee lukukokemuksesta hauskan nostalgisen. Novellien tyylit vaihtelevat paljonkin, mikä puolestaan kertoo kirjoittajan monipuolisuudesta ja taitavuudesta: kiihkeärytmisestä satiirista hidastempoiseen muistelmasessioon - kaikki toimii. Novellien jonkinlainen lempeys, hienovaraisuus, kiltteyskin (rajuista aiheista huolimatta) on ikäänkuin vastareaktio (nyky-)maailman raadollisuudelle ja suorasukaisuudelle, välillä turhankin inhalle realismille. Ei ennen mikään ollut kai sen paremmin, mutta on ihana silti sukeltaa nostalgiasilkkiin; ennemminkin kyse on tyylistä puhua maailmasta, kuin itse maailmasta.
Hehkutuksesta huolimatta täytyy tunnustaa, että ihan heti en näille novelleille syttynyt. Asetelmat tuntuivat välillä ontoilta, sukupuoliroolit ahtailta ja jo mainitsemani vanhahtava kieli etäännyttävältä. Sitten koitti niminovellin Rikottua lasia vuoro, ja yhtäkkiä tunsin vain palasten loksahtavan paikoilleen niin, että kirjaa oli enää vaikea jättää käsistään. Erotiikka ja nostalgia, vanhat (ei aina niin hyvät) ajat, rakkaus ja sen kaipuu kieppuvat huumorin vahvasti värittämänä mainioksi teokseksi, jonka, uskoisin, voi lukea useita kertoja, ja löytää aina jotakin uutta ja ennenkokematonta.
Niminovellin lisäksi kokoelman helmiksi omissa silmissäni kohosivat II-osan omaelämäkerralliset (tai näin ainakin ymmärrän) muistelot, jotka ovat hienon oivaltavia (kuten muutkin kokoelman tekstit). Ne ovat kaunistelemattomia, mutta kuitenkin kauniita. Ne vievät menneeseen, kietovat muistoihin, jotka eivät ehkä aina ole kovin ruusuisia, mutta joille voi jo nyt nauraa lämpimästi hekotellen. Pilke silmäkulmassa, hymynkare huulenpielessä.
Niklander osaa omaelämäkerronnallisen tekstin lisäksi hypätä minkä ikäisen ja kaltaisen päähenkilön saappaisiin tahansa: nuoren, seksuaalisuuttaan opettelevan pojan maailma on aivan yhtä todentuntuinen, kuin vanhan, seksuaalisuuttaan lähinnä enää muistelevan herrankin. Niin, valtaosa novelleista on miesnäkökulmasta kirjoitettuja, naispäähenkilö taitaa löytyä vain kahdesta novellista. Naiset ovat kylläkin vahvassa roolissa mukana - lähinnä kumppaneina ja rakkauden kohteina. Mutta pääosin rakkaudesta ja suhteistahan nämä novellit sangen kertovatkin, joten en ala sen pahemmin puida sitä, onko mies vain halujensa orja, ja onko naisen osa näissä novelleissa olla pelkkä miehen halujen objekti. Pervomummi ei ainakaan ole!
Niminovellin lisäksi kokoelman helmiksi omissa silmissäni kohosivat II-osan omaelämäkerralliset (tai näin ainakin ymmärrän) muistelot, jotka ovat hienon oivaltavia (kuten muutkin kokoelman tekstit). Ne ovat kaunistelemattomia, mutta kuitenkin kauniita. Ne vievät menneeseen, kietovat muistoihin, jotka eivät ehkä aina ole kovin ruusuisia, mutta joille voi jo nyt nauraa lämpimästi hekotellen. Pilke silmäkulmassa, hymynkare huulenpielessä.
"Arvostettavia ja miehekkäitä olivat kuivat kangasmetsät mäntyineen, ja talvi. Erityisesti pohjatuuli oli reipas ilmiö, se toi pakkasen ja pani vätykset liikkumaan. Uhallakin rakastin etelätuulta, mätäkuuta ja lehtometsiä."
(s. 77)
"Hän, aina jokseenkin helposti vieteltävä mies. Monta avioliittoa, niiden lisäksi kosolti ihania naisia, suudeltavia kauloja, puristeltavia rintoja, sileitä reisiä ja vielä sileämpiä pakaroita, ja sitten kaiken päälle hyviä keskusteluja. Ja nyt on intiimein lemmenseikkailu enää, kun saa opastaa sensuellin naisen käymälään."
(s. 148)
Surkuhupaisaa, viipyilevää, hymyilyttävää, pohdituttavaa. Rikottua lasia on lempeän soljuvaa luettavaa.
Tekijä: Hannu Niklander
Teos: Rikottua lasia
Kustantaja: Robustos 2017
Sivuja: 149
-Viivi
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! 💕