Maria Susanna: Tämän maan pidot

Lyyristä keskiviikkoa!

Kirjablogin pitäminen on tutustuttanut minut runouteen, enkä voi olla kuin iloinen asiasta. Aiemmin luin runoja todella vähän, mutta blogin myötä olen uskaltautunut runojen pariin muutenkin kuin kirjoittajana; hauskaa sinällään, että kirjoittajana koen runouden omimmaksi kirjallisuudenlajiksi, mutta lukijana olen kokenut sen hyvinkin vieraaksi ja vieraannuttavaksi. Ehkä siksi, että runo voi olla mitä tahansa. Runoa pitää (osata) tulkita. Vai pitääkö?

Maria Susanna: Tämän maan pidot (Kulttuurivihkot 2017)

Sain jo noin vuosi sitten käsiini Maria Susannan (Susanna Poikela) runoteoksen Tämän maan pidot (Kulttuurivihkot 2017), mutta tartuin siihen vasta nyt. Turhaan minä arkailin: vastassa on sellaisia naisen sanoja, joihin on helppo uppoutua. Ne ovat runoja naiselta. Runoja miehelle. Runoja naiselta miehelle, joka on poissa ja joka on läsnä. Joka on kaikkialla, eikä missään. Joka vihastuttaa ja rakastuttaa, joka saa pyörittelemään vihasta kissanleluja ja pureskelee kypsänä omenanaan. Riivattu rakkaus, riivattu ollessaan ja riivattu mennessään.

"Ikkunakaiteen hylätyt hämähäkinseitit kieppuvat tuulessa.

Sateenpesät,

joihin kesäkuun aurinko tarttuu lämpöisin sormin,

näyttävät nyt pehmeiltä sukkanauhoilta.

Makaan sunnuntaipäivää sängyssä ja ajattelen,

miten ötökät oppivat nopeasti tuntemaan laiskaksi käyneet kotirouvat."

(s. 10)

Maria Susanna: Tämän maan pidot (Kulttuurivihkot 2017)

Viihdyin Maria Susannan runojen parissa. Asioita minussa tuli liikutetuksi. Ehkä jokin tuntui välillä vähän päälleliimatulta, irtonaiselta. Mutta paljon tuntui hyvin oivalletulta, oikein sanoitetulta. Rakkaudessaan riutuvan naisen murinalta ja huokailulta, parahtelulta ja hyrinältä.  Takakannessa sanotaan, että runoilija on suuntautunut erityisesi lavarunouteen. Eipä siis ihme! Nämä runot toimisivat ääneen lausuttuina vielä paremmin. Painetun runon lukijalla on tosin itsellään ihana valta päättää, mitkä kohdat henkäistään ilmoille tuskin kuuluvasti, mitkä karjaistaan ulos tuskan tummentamalla äänellä.

"Me osaamme hyvin vähän
välittää harmonioista."

(s.14)

Anna Ahmatova ja Jaan Kaplinski ovat saaneet itselleen omistetut runot. Kuinka paljon runoissa on heidän ääntään, en tiedä, mutta vahvoja äännähdyksiä ne ovat. Kokoelma on kokonaisuus, tarina tarinoista. Pala palalta muotoutuva aukkoinen kertomus aukkoisesta rakastamisesta. Kivusta, kaipuusta, onnenhäiveistä kuin hämähäkinseitit.

"Hänen miehuutensa kukkii
ja minä olen hänen puutarhassaan!"

(s. 15)

Värisevää, harmaata, aaltoilevaa, poukkoilevaa. Tyrskyjä ja näennäistyyneyttä. Sitähän se on se rakastaminen, eläminen. Sitä on tämä runoteos. Teatraalisuutta, dramaattisuutta. Yllätyksellisyyttä, täsmäiskuisuutta. Kokoelman runot ovat pääosin lyhyitä, napakoita iskuja, huokailuja. Silti, tai ehkä juuri siksi, minun piti palata niihin uudelleen. Ja uudelleen. Ja jokaisella lukukerralla koin jotakin uutta, erilaista. Nämä runot avautuvat hitaasti lukien, maistellen, äännellen. Ne vaativat aikansa ja tilansa. Ne paranevat jokaisella lukukerralla.

"Kaikki on niin kuin pitääkin.
Kaikki esineet ja asiat paikkansa löytäneinä
             sekaisin ja kadonneina."

(s.43)

Tekijä: Maria Susanna

Teos: Tämän maan pidot

Kustantaja: Kulttuurivihkot 2017

Sivuja: 55

Mistä: Arvostelukappale

Helmet 2018

-Viivi