torstai 21. heinäkuuta 2022

Liisa Louhela: Kaikkeus on meidän

Liisa Louhelan Kaikkeus on meidän (WSOY 2021) on vahvan omaääninen esikoistomaani. Sen minä-kertojana toimii nuori Reeta, miljöönä 1930-luvun Kainuun takaperoinen kyläyhteisö, jossa jokaisella on oma paikkansa - ja Reetan paikka sattuu olemaan varsin huono. 

Rakkaus on ankara ja lempi on kova, siihen kuolee seisaalleen ja silmät jäävät selälleen. (s. 142) 

Reeta on punikkien lapsi, köyhän mökin akan sittemmin orvoksi jäävä tytär, jolla on vilkas mieli ja suuria unelmia. Niitä ei etenkään köyhällä tytöllä saisi olla, vaan tämän pitäisi osata tyytyä siihen, mitä on ja mitä tarjotaan: Herran ja herran pelko, piikomispaikka isommassa talossa ja lapsuudenystävä Eljas heilana. Sitten taloon asettuu liuta mustilaisia, jotka eivät ole Reetan tapaan oikeastaan edes yhteiskunnan reunalla, vaan tyyten sen ulkopuolella. Ja Reeta ottaa ja rakastuu epätoivoisesti komeaan Tenhoon - tai ehkä ennemminkin tämän edustamaan vapauteen ja muutokseen.
Liisa Louhela: Kaikkeus on meidän


Pieneen romaaniin mahtuu paljon aineksia, joista yhdeksi tärkeimmistä nousee kieli. Tarina on kerrottu Reetan suulla, Reetan kielellä. Onko se murretta? Tavallaan varmaan on, ainakin sinne päin - yleiskielistettyä sellaista, otaksun. Se kuitenkin toimii. Se ei hienostele, ei pokkuroi, ei yritä olla muuta kuin on. Ja ilmaisut ovat aitoja, ajanmukaisia. Esimerkiksi se pieni seikka, että puhutaan "korpirojusta" eikä "viinasta" kertoo, että taustatyö on tehty huolella ja ajan henki tavoitettu.

Kainuulaista kansanperinnettä löytyy tarinan seasta ilahduttavina makupaloina. Myös sivusta seurattu romaniperinne lauluineen ja tapoineen piirtyy sivuille todentuntuisena.

Tarinana Kaikkeus on meidän on tietenkin päällimmäisenä tarina epätoivoisesta rakkaudesta niin sen kohteena kuin sen kokijanakin. Lisäksi se on tarina nuoruudesta, vapaudenkaipuusta, haaveista. Mutta ennen kaikkea se on mielestäni tarina yhteiskunnasta ja sen reunoille ja ulkopuolelle jäämisestä, osattomuudesta. 

Ei sitä kuule köyhän kannata haaveilla. Se pitää ottaa, akkaväellä varsinni, vastaan se mitä annetaan. (s. 103)

Se ei ole kaunis tarina, vaan rujo ja aito, tavallaan raaka kuten raakile on Raakelkin. Lapsuuden takaumat ovat kumman väkivallansävyttämiä, enkä aina ihan ymmärtänyt niiden funktiota, mutta ehkä paljon kärsimystä kokeneet lapset tuppaavat olemaan vähän raakoja esimerkiksi eläimiä kohtaan..?

Kaikkeus on meidän on sivumäärältään pieni ja luvuiltaan lyhyt - näennäisen kevyt siis. Mutta aiheiltaan se on iso ja tarinaltaan painava. Se laittoi tekemään paljon muistiinpanoja ja kirjaamaan ylös otteita. 

Loppu on alku (kirjaimellisestikin) - tai voi se loppukin olla - ja se jää aivan avoimeksi. Jäin miettimään sen merkitystä, että pääosa tarinasta sijoittuu vuoteen 1938. Se päättyy vuoteen 1938. Se päättyy aikaan juuri ennen sotaa, mullistusten kynnyksellä. Olisiko Reetankin maailmalla mahdollisuus mullistua? 

Tekijä: Liisa Louhela
Teos: Kaikkeus on meidän
Kustantaja: WSOY 2021
Sivuja: 212

2 kommenttia:

  1. Viivi
    listasin Liisan viiden parhaan joukkoon Kirjavinkeissä vuodelta 2021!
    =
    https://www.kirjavinkit.fi/vuoden-2021-parhaat-vinkkaukset/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti menee tänä vuonna minunkin parhaiden listalle!

      Poista