Enni Mustonen: Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja

Kaipasin vuoden alussa jotakin kevyttä, historiallista lukemista, ja niinpä päätin vihdoin ja viimein tarttua (virtuaalisesti) Enni Mustonen (oik. Kirsti Manninen) supersuosittuum Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaan, joka tuskin esittelyitä kaipaa. Tässä kootusti ajatuksiani sarjasta. (Varoitus: sisältää aivan juonipaljastuksia, sillä tapahtumiin fokusoivasta kirjasta on mahdoton puhua ilman niitä! :) )

Ennen arvioita vielä äärimmäisen kiehtova ja hyödyllinen linkkivinkki: Syrjästäkatsojan tarinoilla on omat Facebook-sivut, joista löytyy paljon kirjojen taustoja. Sivun postaukset mukailevat sarjan kehitystä, eli kannattaa aloittaa "lopusta": https://www.facebook.com/SyrjastakatsojanTarinoita

Paimentyttö (#1)

Sarjan ensimmäisessä osassa nuori orvoksi jäänyt Ida Eriksson yrittää löytää paikkansa maailmassa, jossa sosiaaliturva ja lastensuojelu olivat kaukaista haavetta vain. Eletään 1890-lukua, paikkana on Sipoo. Idalla käy kuitenkin aikamoinen mäihä (sanottakoon, että onnenkantamoisia tässä, melkeinpä aikuisten sadussa, riittää), ja hän päätyy itse Zacharias Topeliuksen talouteen pikkupiiaksi. Pieni, yksinäinen tyttö löytää lohtua paikallisesta karjapiiasta ja, ilahduttavasti, kirjallisuudesta.

Sarjan koko ajatus on se, että suurmiehiä (ja -naisia) ja merkkitapahtumia katsotaan sivusta, syrjästä. On aina vähän problemaattista, kun fiktiivinen tarina on päätetty sijoittaa oikeasti eläneiden ihmisten keskuuteen. Yritin kuitenkin kuunnella tarinan ihan pelkästään viihdyttävänä historiallisena fiktiona, ja sellaisenahan se toimii ihan tosi hyvin! Sen lisäksi on tärkeää sanoa, että kirjailija on varmasti tehnyt taustatyönsä, sillä kirjan ajankuva on läpeensä uskottavaa.

Kesti hetkisen, ennen kuin totuin äänikirjan lukijaan, Erja Mantoon. Tottumisesta seurasi mieltyminen, mieltymisestä rakastuminen: ihana, ihana lukija!

Tekijä: Enni Mustonen 

Teos: Paimentyttö  (Syrjästäkatsojan tarinoita #1)

Kustantaja: Otava 2013

Sivuja: 363

Äänikirja: 12 t. 14 min. (Lukija: Erja Manto)

Lapsenpiika (#2)

Topeliuksen satusedän kuoltua Ida pestataan Sibeliuksen nuorenparin talouteen lapsenpiiaksi. Idan kanssa lukija pääsee kurkistamaan Ainon ja Jannen elämään, jota taiteilijamiehen oikut ja levottomuus, ainainen rahapula sekä musiikki säestävät. Naiseksi kasvava päähenkilömme saa pihanaapurikseen Sipoosta tutun Eliaksen (voi mikä mäihä taas), ja niinpä tarinaan astuu mukaan myös "romantiikka". (Heittomerkit siksi, että pitäisi varmaan ennemminkin puhua seksuaalisesta heräämisestä.)

Sarjan toinen osa jatkaa ensimmäisen osan viitoittamalla tiellä: pääosassa ovat ihmissuhteiden ja palvelusväen tavallisen arjen ja toimien kuvaus - se huima vastuu, joka näillä taloudessa oli. Menestyjien ja merkkihenkilöiden taustalla on aina ollut niitä, jotka ovat pyörittäneet arkea näkymättömissä - huolehtineet, että puitteet ovat moitteettomat työn tekemiseen ja taiteen luomiseen. Lapsenpiian tapauksessa tällaisia näkymättömiä sankarittaria ovat Ida ja Aino. 

Se täytyy sanoa, että kauhean imartelevaksi ei muodostu alati "viftailevan" säveltäjäneron kuva oikukkaana ja itsekkäänä aviomiehenä ja isänä. Kuva on, oletan, varsin totuudenmukainen, mutta taas kerran yritin kuitenkin muistaa kuuntelevani (bio-)fiktiivistä tarinaa.

Erityisilahdus siitä, että Ida lukee edelleen kirjallisuutta - vaikkakin salaa isäntäväkensä kirjahyllystä. Toinen erityismaininta 1800-luvun lopun Helsingin kouriintuntuvasta kuvauksesta.

Tekijä: Enni Mustonen 

Teos: Lapsenpiika (Syrjästäkatsojan tarinoita #2)

Kustantaja: Otava 2014

Sivuja: 368

Äänikirja: 12 t. 3 min. (Lukija: Erja Manto)

Emännöitsijä (#3)

Sibeliusten perheen jälkeen Ida päätyykin sitten taiteilijan talouteen, kun Albert Edelfelt ottaa hänet emännöitsijäkseen Helsingin Elisabetinkadun ateljeeriinsa vuonna 1900. Aikuistunut Ida saa emännöidä taloutta sangen vapaasti, ja vapautta on luvassa muutenkin hiukan aiempaa enemmän, sillä Albert-herra ei toki vietä koko aikaansa ateljeeasunnossaan.

Kuvituskuvan taustalla on Albert Edelfeltin grafiikkateos Kylvyn jälkeen, joka sekin liittyy tarinaan - yllätys yllätys!

Herrasväen ja taiteilijoiden lisäksi Ida tutustuu myös talon muuhun asujaimistoon, kuten esimerkiksi talonmiehen perheeseen. Kirjallisuuden parissa viihtyvä nuori nainen löytää myöskin kansankirjastoon, jonka toimintaan tämä kirjastotäti tutustui oikein innolla!

Ida löytää itselleen jonkinnäköisen äitihahmon, suutarinvaimo Johanssonskan, mutta muuten hänen on pärjättävä edelleen sangen yksin maailmassa. Viimeistään Emännöitsijässä Idasta muovautuukin se vahva ja itsenäinen nainen, jona hänet tunnetaan. Niinpä ei myöskään voine sanoa, että syntyvä suhde Edelfeltiin olisi vain nuoren, kokemattoman ja tahdottoman naisen hairahdus. Tämä suhde tulee kantamaan hedelmää koko loppukirjasarjan ajan.

Tekijä: Enni Mustonen 

Teos: Emännöitsijä (Syrjästäkatsojan tarinoita #3)

Kustantaja: Otava 2015

Sivuja: 447

Äänikirja: 12 t. 3 min. (Lukija: Erja Manto)

Ruokarouva (#4)

Tämän kuvituskuvan taustalla on Thorsten Waenerbergin Maisema Espoosta -maalaus - eikä syyttä, sillä sarjan neljännessä osassa Ida palaa Tukholman-piipahduksen jälkeen Suomeen mukanaan isätön tyttärensä. Määrätietoinen ja jämäkkä Ida on saanut tarpeekseen toisten huushoilleissa piikomisesta, ja ostaa itselleen (ja Kirstille) huvilan Espoon Albergasta. Näin syntyy täysihoitola, jota nainen alkaa pyörittää.

"Pienoista" namedroppailua on tässäkin osassa: tarinassa piipahelevat sivuosissa mm. Eino Leino ja L. Onerva. Idan naapurissa puolestaan asuu Havis Amandankin loihtinut kuvanveistäjä Ville Vallgren yhdessä Viivi Paarmion kanssa - nämä ovatkin sangen suuressa roolissa tässä ja myös sarjan seuraavissa osissa.

Maailmanpolitiikka vyöryy Ruokarouvassa framille aiempaa voimallisemmin, sillä ensimmäinen maailmansota alkaa ja sisällissota kurittaa Albergaakin. Ja, yllätys yllätys, Amerikkaan lähtenyt nuoruudenrakkaus löytyy yllättäen ovelta. Sekasortoisen ajan kuva on uskottava. Sisällissodan kahtiajakoisuuden kuvaus on tällaiselle kevyehkölle tarinalle yllättävän kouriintuntuvaa ja luotu ajankuva (edellisten osien tavoin) ansiokas.

Tekijä: Enni Mustonen 

Teos: Ruokarouva (Syrjästäkatsojan tarinoita #4)

Kustantaja: Otava 2016

Sivuja: 430

Äänikirja: 14 t. 4 min. (Lukija: Erja Manto)

Ruokarouvan tytär (#5)

Sarjan viidennessä osassa näkökulma vaihtuu, kun Idan sijaan minä-kertojaksi hypähtää hänen tyttärensä Kirsti. Tässä romaanissa oli aika paljon, ehkä vähän liikaakin kaikkea - ainekset olisi ehkä kannattanut jakaa useampaan romaaniin.

Ensinnä nuori ylioppilas Kirsti ja tämän ottosisar Alli viettävät villihköä opiskeljaelämää ja osakuntajuhlia 1920-luvun Helsingissä (kiehtovaa ajankuvaa!). Ida on nainut nuoruuden ensirakkautensa Eliaksen ja saanut tämän kanssa kaksospojat. Kesällä nuoret naiset lähtevätkin Naisylioppilaiden Karjala-Seuran teatteriproduktion kanssa kiertämään Suomea ja kertomaan karjalaisten kohtaloista kansalle. Sitten pyrähdetäänkin Nuoren Voiman Liiton juhliin ja lopulta Allin ystävien siivellä Tulenkantajien kuuluihin haaremibileisiin. Juu, siellä ovat niin Olavi Paavolainen, Katri Vala, Uuno Kailas kuin Elina Vaarakin.

Taitavana runonlausujana uraa uurtava Alli sairastuu tuberkuloosiin ja kuolee, mikä - ymmärrettävästi - romahduttaa Kirstin. Äiti ja naapurin Viivi järjestävätkin ranskan opiskelua enemmän pukuompelusta kiinnostuneelle Kirstille reissun Ranskaan, jotta tyttö saisi muuta ajateltavaa. Ranskassa kaikki menee aluksi myttyyn, mutta lopulta asiat järjestyvät niin, että Kirsti on itse Coco Chanelin ateljeerissa - ei vain harjoittelijana, vaan lopulta mallina ja piirtäjänä asti. Mademoiselle Cocon lisäksi Kirsti tutustuu myös Ernest Hemingwayhin ja tämän perheeseen. 

Täytyy sanoa, että sarjassa esitetyt historialliset henkilöt eivät ole saaneet ainakaan turhaa kiillotusta Mustosen käsittelyssä. Moni (jopa suurin osa) merkkihenkilö on sarjassa kaikkea muuta, kuin upea ja mukava: suurin osa taiteilijoista ja muista silmäätekevistä on oikukkaita, hankalia ja typeriäkin hahmoja.

Onpahan saatu paljon historian tapahtumia ja ihmisiä tarinaan!

Chanelin luottotyöntekijästä, joka tarjoaa Kirstille kortteerin, paljastuu vähemmänkin nokkelalle lukijalle jotakin, jota Kirsti ei voi aavistaakaan. Sanotaanko, että siihen liittyy eräs Pariisissa aikaansa viettänyt taiteilija, jonka luona Ida nuorena piikoi. 

Onpahan yksi onnenkantamoinen sekin, että teatterikesältä tuttu, puusta taitavasti veistoksia loihtiva karjalaisnuorukainen Iivo löytyy Pariisista!

Täytyy sanoa, että tämä sarjan osa meni kyllä namedroppailussa aivan uusiin sfääreihin. Onnekkaat sattumat, yhteen kietotuvat kohtalot ja jatkuvat onnenpotkut alkoivat olla meikäläisellekin jo hieman liikaa, vaikka tarinasta periaatteessa nautinkin, ja vaikka luinkin sitä aikuisten satuna. Kirsti hahmona on hyvinkin äitinsä kaltainen, kovahko, suora. Hän ei välitä lainkaan kulttuuripersoonien koketeerauksesta, eikä yritäkään siipeillä, mutta päätyy silti jatkuvasti heidän seuraansa. Nuori nainen on samaan aikaan samaistuttava ja vieraannuttava hahmo, jonka toisaalta puhtaus ja toisaalta kyynisyys hämmentävät lukijaa.

Tekijä: Enni Mustonen 

Teos: Ruokarouvan tytär (Syrjästäkatsojan tarinoita #5)

Kustantaja: Otava 2017

Sivuja: 496

Äänikirja: 18 t. 32 min. (Lukija: Erja Manto)

Taiteilijan vaimo (#6)

Eletään 1930-luvun alkupuolta. Olavi Paavolainen on tuonut Pariisiin Mika Waltarin, ja joutuu kärvistelemään seurapiirihuijari Minna Craucherin kynsissä. Kirsti ja Iivo ovat löytäneet toisensa, ja elävät susiparina hotellissa. Charles Lindbergh onnistuu ylittämään Atlantin lentokoneella. Iivo on saanut Ville Vallgrenin hoteissa myös suomalaisen nimen: Borissaisen pojasta on tullut Ilmari Aaltonen, joka opiskelee nyt rankalaisen kuvanveistäjä Pomponin ateljeessa. Kirstistä on puolestaan tullut liki korvaamaton Elsa Schiapparellin muotiliikkeessä, jossa valmistetaan ja myydään aikansa trendineuleita. 

Espooseen palattuaan nuoripari menee naimisiin (kuten voisi kirjan nimestäkin arvata) ja asettuu pääkaupunkiseudulle. Kirsti perustaa muotiliikkeen ystävättärensä Miilin kanssa, ja Iivo päätyy Ville Vallgrenin apulaiseksi. Samalla Iivo (ja myös Kirstin isäpuolen Eliaksen, joka ajaa taksiaan yötäpäivää) mielenkiinto alkaa kohdistua Lapuan liikkeen touhuihin. Kaiken etsimisen ja haahuilun taustalla on Albergan kartano ja sen emäntä Ida, jotka takaavat kaikille katon pään päälle ja ruuan pöytään. Elias kantaa pirssirahoillaan talouteen myös uutta teknologiaa, ja niinpä kartanoon saadaan esimerkiksi radio!

Paljon tapahtuu niin perheen arjessa kuin maailmassa heidän ympärilläänkin; kansikuvasta voi myös päätellä perheenlisäystä olevan tulossa. Suurten asioiden (ja ihmisten) kanssa ollaan siis taas kerran tekemisissä, todistamassa niiden tapahtumista, katsomassa niitä syrjästä. Tästä kirjasta mieleenpainuvimmaksi muodostui Iivon (siis: Ilmarin) painiskelu Helsingin (ja miksei koko Suomen) taiteilijapiireissä: "ryssän" ei ole helppoa saada menestystä sisäänlämpiävässä porukassa.

Tekijä: Enni Mustonen 

Teos: Taiteilijan vaimo (Syrjästäkatsojan tarinoita #6)

Kustantaja: Otava 2018

Sivuja: 429

Äänikirja: 15 t. 20 min. (Lukija: Erja Manto)

Sotaleski (#7)

Sarjan seitsemännen osan nimi on kyllä spoilereiden spoileri: about puolet tarinasta Kirsti on vielä (vähemmän onnellisesti) naimisissa Iivonsa kanssa, mutta parisuhteen tarinan kulku lienee kantta katsoneelle selvä.

Kirsti jatkaa muotiliikkeen pitoa. Tulee toinen maailmansota, Iivo lähtee Kannakselle linnoitustöihin, ja sinne menevät muonitushommiin kesäksi perässä myös vaimo ja tytär Viena. Siellä nämä majoittuvat mukavan karjalaisperheen huusholliin - kauaskantoisin seurauksin.

Tässä osassa on sangen vähän julkkisnimiä, mutta on sentään valokuvaaja Thérèse Bonney, jonka tulkiksi Olavi Paavolainen (kas kummaa) pestaa Kirstin (kas kummaa).

Iivo intoutuu sodan temmellyksessä Karjalan vapautus(?)ajatuksista ihan tosissaan, ja ajautuu Kirstistä yhä kauemmas. Miehen kuva on muuttunut tässä osassa vallan synkäksi: mukavasta pojasta on kasvanut synkeä mies, jonka mielenterveys on rakoillut välillä pahastikin. Sinällään ymmärrän juurilta repäistyn ja siten kodittoman taiteilijasielun mielenmaisemaa, mutta Iivon mielen ja parisuhteen dynamiikan muutos on varsin radikaali sarjan edelliseen osaan nähden.

Sota-aika on tragedia itsessään, mutta tässä osassa on paljon henkilökohtaisiakin tragedioita - Iivon ja Kirstin keskinäisten kipuilujen lisäksi. On avioliitto-ongelmia, unelmien murskaantumisia, paljon fyysistä ja psyykkistä romahtelua, petturuutta. Mutta onneksi on Ida-mummo ja Albergan kartano, arki ja turva siellä.

Se pitää muuten sanoa, että paljon on tässä kirjasarjassa pohojalaasia ja paljon karjalaisia: mukavan letkeää murredialogia on tässäkin osassa.

Tekijä: Enni Mustonen 

Teos: Sotaleski (Syrjästäkatsojan tarinoita #7)

Kustantaja: Otava 2018

Sivuja: 524

Äänikirja: 16 t. 46 min. (Lukija: Erja Manto)

Pukija (#8)

Pukija on Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kahdeksas osa, ja se marssittaa pääosaan Albergan/Leppävaaran kolmannen sukupolven: Vienan. Viena on viettänyt au pair -vuoden Briteissä, ja palaa Suomeen. Ida-mumma on ihana, mutta äiti Kirsti on ahdistavan määräilevä. 

Kirjan alussa Vienasta yritetäänkin luoda äitiään pehmeämpää kuvaa, mutta kauaa ei moinen kestä. Hyvin äkkiä Vienasta sukeutuu äitinsä kopio: vahva tahtonainen, joka ei viihdy huomion keskipisteenä, mutta joka saa kaikki pyörät pyörimään. Äitinsä jalanjäljissä Viena toimii sellaisena primus motorina, että ilman häntä ei syntyisi Marimekon ensimmäistä muotinäytöstä tai Armi Kuuselan missimenestystä.

Toisaalta tämä asetelma kiehtoo: pieni ihminen suurten asioiden äärellä, vaikuttamassa kaikkeen. Samalla se myös välillä puuduttaa: suvun naisilla kaikki sujuu ja asiat lutviutuvat uskomattoman näppärästi. 

Onnenpotkujen seurauksena paikkaansa etsivä Viena ajautuu ensin Suomen Filmiteollisuuden puvustamoon, jossa pääsee tapaamaan Suomi-filmien tähtiä ja antamaan inhottavalle Maisteri Särkälle "korvanmakkeeta". Sieltä matka jatkuu Armi Kuuselan völjyssä lopulta amerikkalaisen elokuvayhtiön puvustamoon suomalaisen Martha/Martta Valon apuriksi. Martta on sarjan kirjoille pakollinen pohojalaasvahvistus, jonka suora ja rehti luonne ja rempsakka murre tekevät kodikkaaksi hahmoksi. Työpaikan lisäksi Martan hoteista löytyy Vienalle koti ja äitihahmo, jossa on rutkasti enemmän Idaa kuin Kirstiä. Ja sitten sitä ollaankin jo puvustamassa Hollywood-tähtiä... Huh!

Ajankuva on näiden kirjojen suola: niin suuret kulttuuri-ilmiöt kuin pieni arkikin on kuvattu kiehtovasti ja uskottavasti: Mustonen/Manninen on taustatyönsä tehnyt. Arkea ja juhlaa, totta ja satua on siis edelleen luvassa. Suvun naisten matka (luokkaretki, sanoisinko) orvon piikatytön kurjasta elämästä Universalin studioihin on ollut täynnänsä aikamoisia onnenkantamoisia, mutta sitä on ollut silti ilo lukea. Erityisen onnelliseksi tässä osassa minut teki se, että Ida ja Kirsti ovat vihdoin löytäneet rinnalleen rakastavat, luotettavat miehet. 

Tekijä: Enni Mustonen 

Teos: Pukija (Syrjästäkatsojan tarinoita #8)

Kustantaja: Otava 2020

Sivuja: 523

Äänikirja: 16 t. 52 min. (Lukija: Erja Manto)

Näkijä (#9)

Sarjan yhdeksäs osa, Näkijä, alkaa vuodesta 1953. Viena työskentelee Mart(h)an alaisena Foxin studioissa, löytää rakkauden ja pääsee Marilyn Monroen suosioon - suorastaan luottopukijaksi. Niinpä Viena onkin sitten puvustamassa elokuviin ja punaiselle matolle niin miss Monroeta, Elvis Presleytä kuin muitakin Hollywoodin kulta-ajan tähtiä. 

Välillä käydään Suomessa kuvaamassa Tuntemattoman sotilaan elokuvaversio, jossa, totta kai, melkein kaiken takana on Viena. Elokuvan kuvausten ja puvustustöiden yksityiskohdat ovat kiehtovia, uskottavia - kuten sanottua, taustatyö on tehty.

Tässä kirjasarjassa on paljon draamaa ja kurjiakin ihmiskohtaloita, mutta niiden äärelle ei koskaan pysähdytä pitemmäksi aikaa. Kuten jo aivan alussa kirjoitin: tässä sarjassa pääfokus on tapahtumissa, ei tunteissa. Toisaalta tämä takaa sujuvan, helponkin lukukokemuksen, toisaalta aiheuttaa sen, että hahmot vaikuttavat välillä aika kylmiltä ja tapahtumat jäävät etäälle.

Kirjan lopussa mennään jo Syrjästäkatsojan tarinoidenkin mittapuulla pitkälle: Marilyn Monroen kotiin. Vienasta näet sukeutuu eksyneen ja manipuloidun näyttelijättären assistentti, joka myös asuu tähden luona. Kaikkeen ei sentään edes albergalainen tahtonainen pysty: Marilyniä ei Vienakaan voi pelastaa.

Tekijä: Enni Mustonen 

Teos: Näkijä (Syrjästäkatsojan tarinoita #9)

Kustantaja: Otava 2021

Sivuja: 666

Äänikirja: 21 t. 14 min. (Lukija: Erja Manto)

Kokija (#10)

Uskottavasta ajankuvasta yksi esimerkki on se, kun Viena saa haavan. Jodin sijaan näpsäkkä päähenkilömme on putsannut sen hajuvedellä. Olisikos nykyihmisellä tullut mokoma mieleenkään?!

Sarjan viimeinen osa on rakennettu niin, että tarinan lopun huomaa olevan käsillä - se on täynnä vanhasta luopumista ja uuden alkamista. Elokuvan kulta-aika on ohitse, Vienan rakas on kuollut, velikin on alkanut elää opiskelijaelämää. Kun Ida-mummastakin aika jättää, on Albergan kartanon aika ohitse. Tai no, kartanosta tulee opiskelijakommuuni, jonka valloittavat ylioppilasteatterin nuoret tähdet ja muu nuoriso.

Viena rimpuilee Marimekon palkkalistoilla - tai no, lähinnä rimpuiluksi menee hankalan rouva Ratian kanssa. Puvustajan uraa ei sentään ihan unohdeta, sillä päähenkilö puvustaa sentään ylioppilasteatterin esityksiä. Ollaanpa sitä lopulta mukana kotimaisen kulttielokuvan kuvauksissakin. Kaiken urapöhinän keskellä Viena parantelee haavojaan, etsii paikkaansa maailmassa ja omaa urapolkuaan - sekä tietenkin myös rakkautta.

Marimekon ja Ratian touhuja on mielenkiintoista seurata, ja Käpy selän alla -leffan kuvaukset ovat hauska kurkistus 1960-luvun elokuvamaailmaan. Tämä sarjan viimeinen osa ottaa kuitenkin aivan selvästi ja tarkoituksellisesti paljon iisimmin, kuin aiemmat osat, joissa kierrokset kovenivat osa osalta siihen pisteeseen, että lopulta oltiin melkein USA:n salaisen palvelun kynsissä. Nyt ollaan turvallisessa koto-Suomessa, palvellaan Marimekon mittatilausasiakkaita ja soudellaan rauhaisasti pitkin järven selkiä. Albergan naiset ovat löytäneet vihdoin paikkansa, rauhansa - ainakin toistaiseksi.

Tekijä: Enni Mustonen 

Teos: Kokija (Syrjästäkatsojan tarinoita #10)

Kustantaja: Otava 2022

Sivuja: 480

Äänikirja: 13 t. 20 min. (Lukija: Erja Manto)

Loppuajatuksia

Taide on sarjassa suuressa roolissa, ja painotukset muovautuvat ajan hengen mukaisiksi: Idan mukana tutustutaan suomalaiseen kirjallisuuteen ja kuvataiteeseen, vähän myös säveltaiteeseenkin. Kirstin kanssa tutustutaan edellämainittujen lisäksi kirjallisuuden ja kulttuurielämän uusiin tuuliin, kuvanveistoon, muotiin ja eurooppalaiseen kulttuurimaisemaan. Vienan rinnalla puolestaan kurkistetaan elokuvan ja tv:n tekemiseen ja Marimerkon alkutaipaleeseen.

En tiedä, johtuuko sarjan väljähtyminen loppua kohden omista intresseistäni (mitä kauempana historiassa, sitä kiinnostavampaa), vai siitä, että kaikki oli jo sarjan edetessä sanottu ja tehty. Nauti matkasta Idan seurassa, mutta Kirsti ja Viena olivat niin samasta, kovasta puusta veistettyjä (Iivon veistoksia muistellen), että heidän elämänsä puuroutuivat mielessäni yhdeksi massaksi. Etenkin sarjan 8. ja 9. osa lähtevät aika laukalle suurstarojen maailmaan niin, että on tosiaan jo aika hankalaa uskoa tapahtumien olevan mitenkään mahdollisia - se, että tapahtumat voisivat (ainakin mielikuvitusta venyttämällä) olla periaatteessa totta, on kuitenkin sarjan suola.

Sarjan ajatus on, kuten aiemminkin jo kirjoitin, kiehtova: me kaikki olemme osa historiaa, me kaikki teemme sitä, me kaikki vaikutamme siihen, mutta meistä kaikista ei jää jälkiä. Tosin täytyy sanoa, että etenkin Vienasta luulisi jääneen jo jälkiäkin, niin läheisesti hän oli maailmantähtiä puvustamassa ja avustamassa ja Marimekkoa luotsaamassa.

En tiedä, olisinko jaksanut lukea koko sarjaa kirjoina. Yksi suuri etu äänikirjoissa näet oli Erja Manto, jonka luentaan ihastuin kertakaikkisesti alun totuttelun jälkeen. Lukijan pehmeä tarinointi ja suhteellisen yksinkertainen juonenkulku oli oivallista kuunneltavaa muuta puuhatessa: kevään aikana sarjaa kuunnellessa valmistuivat niin elämäni ensimmäinen villapaita kuin muutama vesivärimaalaus ja puutarhan työtkin.

Lainkaan en ihmettele sarjan viehätystä; se on ollut aivan hurjan suosittu, kuten pystyi näkemään esimerkiksi kirjaston varausjonoista. Ei minusta ihan hurjan innostunutta fania tullut, mutta kyllä Syrjästäkatsojan tarinoista jäi ihanan lämpimät muistot kulunutta kevättä värittämään.  Vaikka olenkin sitä mieltä, että sarjan olikin aika loppua, on Albergan naisia tullut jo vähän ikävä.

- Viivi