Trygve Gulbranssen: Metsien humina (Bjørndal-trilogia #1)

Kiikutin joku aika sitten kesämökille muutaman vanhan kirjan tylsien hetkien lukemistoksi. Pääsiäisenä sitten otin ja tartuin yhteen niistä, ja yllätyin: Tämähän koukuttaa! Kirja oli Trygve Gulbranssenin Tunturilta tuulee (WSOY 1935), sinikantinen kirpputorilöytö, jonka sisällöstä minulla ei ollut lainkaan käsitystä. Goodreadsiin kirjaa merkitessäni huomasin, että kirja onkin Bjørndal-sarjan toinen osa - ja vaikka olin päässyt tarinassa ihan hyvin vauhtiin, päätin jättää kirjan kesken, ja lukea ensin sarjan ensimmäisen osan, Metsien huminan (WSOY 1934).

Norjalaisesta Trygve Gulbranssenista (1894-1962) löytyy pieni suomenkielinen Wikipedia-artikkeli (klik!).

Sarjan ensimmäisen osan takakannessa seisoo näin: 

Metsien humina teki ilmestyessään 1933 yhdellä iskulla kirjoittajastaan, norjalaisesta kertojasta Trygve Gulbranssenista eurooppalaisen kuuluisuuden. Teos on käännetty jo 21 kielelle ja se on levinnyt miljoonapainoksina kautta maailman.

Melkoinen aikansa menestyskirja siis?! Nykylukijoilta tämä liki satavuotias sukukronikka lienee aikalailla unohtunut, eikä kirjojen saatavuus kirjastoistakaan ole enää ihan huippuluokkaa. Onnistuinpa kuitenkin saamaan käsiini myös kirjan ensimmäisen ja kolmannen osan - kiitos meidän kirjastokimpan ja Varastokirjaston!

Metsien humina (Bjørndal #1)

Kirjan takakansiteksti sanoo seuraavaa: 

Tämä dramaattisen jännittävä mutta samalla raikas romaani kertoo norjalaisen suurtalonpoikaissuvun kohtaloista puolen vuosisadan ajalta 1760–1810. Suvun jäsenet ovat hamassa muinaisuudessa asettuneet ylämaan suuriin metsiin, polvesta toiseen kamppailleet karhua, sutta ja hallaa vastaan, raivanneet viljelysmaita sekä kohonneet valtaan ja vaurauteen. Alkuvoimaisen väkevästi tekijä kuvailee romaaninsa keskeisen henkilön, itsenäisen voimaihmisen Dag Bjørndalin vaikeaa, järkyttävää sisäistä kehitystä verikoston asteelta anteeksiantavaan rakkauteen, hillittömästä vallanhimosta miehekkääseen nöyryyteen, sydämettömästä ahneudesta avuliaaseen armeliaisuuteen.

Siinäpä se romaanin sisältö noin niinkuin pääpiirteissään olikin. Mutta onhan siellä sivuilla tasoja toki tuota enemmän! Kaiken bjørndalilaisuuden taustalla on voimakas muinaisuus, myyttinen historia. Toisaalta muinaiseen on sulautunut myös harras kristinusko, jonkinnäköinen herranpelko - vaikka kirkossa ei käydäkään. Tämä kombo näkyy tilan elämässä jähmeänä muuttumattomuutena - ihmisten ja rakennusten, tapojen ja huonekalujen paikoilleen, sijoilleen jumittumisena. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. "Näin on aina tehty" -mentaliteetti on tilan ja sen asukkaiden siunaus ja kirous: se on varmistanut vakauden ja vaurauden, mutta kovettanut sydämet. 

Bjørndalin asukkaat (niin tilan kuin sitä ympäröivän kylänkin asukit) ovat muun metsäseudun silmissä outoja ja pelottavia, vahvoja ja voimakkaita, ketään kumartamattomia. Kaupunkilaisten silmissä nämä ovat tietenkin vain vaivaisia maalaisia, joita ei suotta kannata ottaa turhan vakavasti. Tämä jännite maalaa bjørndalilaisten maiseman kovin yksinäiseksi: he eivät kuulu minnekään muualle, kuin salojensa keskelle Bjørndaliin.

Jotakin päähenkilön, (Vanhan-)Dagin elämässä kuitenkin tapahtuu, ja hän saa sukunsa miesten toistuvat kohtalot, kirouksen, vihdoin pois suvun yltä - tai: ainakin se muuttaa muotoaan. Dagin kirous ei ole enää seudun karhujen ja muiden petojen kanssa taisteleminen, kuten hänen esi-isillään, vaan hänen vihollisekseen muodostuu jotakin kenties vielä vaarallisempaa: raha. Rahanhimossaan Dag Bjørndal unohtaa kaikkein tärkeimmän, rakkauden.

Tapahtuu Bjørndalissa kaikkea muutakin: avioliitto, kaupunkilaisvaimon ja tämän sisaren sopeutuminen tilan järkkymättömiin rutiineihin, lasten syntymiä ja kuolemia, murheita, huolia. Mutta tämä kaikki tapahtuu ikään kuin taustalla, ne käsitellään heppoisesti sivuten. Pääosassa on tilan herra ja hänen henkinen kamppailunsa ja kasvunsa vallan ja rahan juovuttavassa imussa. 

Dag, joka ei koskaan osoittanut armahtavaisuutta velallisiaan kohtaan, oli itse joutunut velkaan toiselle. Mitä se velka oikein oli, siitä hän ei ollut kylläkään selvillä, niin, ei hän liioin ollut oikein selvillä siitäkään, että hän oli edes velassa. Jotakin vain oli syvällä, syvällä hänen sisimmässään, missä ns. tunteet olivat kerran orastaneet. (s. 180)

Taustalle jäävät myös naiset - ainakin pääosin. Mutta nimenomaan nämä Bjørndalin ulkopuolelta taloon tulleet naisenpuolet ovat niitä, jotka tosiasiassa sysäävät muutokset liikkeelle ja ukonänkyröiden maailman vähän uuteen asentoon - aivan melkeinpä pelkästään ihanalla, hyvällä läsnäolollaan. Dag rakentaa vaimoaan varten jopa kokonaan uudenaikaisen rakennuksen - mikä on tietenkin Bjørndalin hengessä tapahtuvan muutoksen vertauskuva. Therese ei kuitenkaan kotiudu uudisrakennuksen loistoon, vaan viihtyy vanhassa talossa sopeutuneena sen elämänrytmiin. Ainoa uuden hengen aavistus löytyy lopulta vaimon naimattoman Dorthea-siskon kammarista, joka on ihmeellisen koristeellinen ja kaunis kaiken vanhan talonpoikaisen jyhkeyden keskellä.

Bjørndalin väki saa, kaikesta epätäydellisyydestään huolimatta, kirjailijan ja lukijan sympatiat. Toista on säätyläisten ja muiden itseään hienompina pitävien laita: seudun toinen suuri tila, Borglandin kartano, on hienoston omistuksessa. Borglandilaiset pitävät itseään seutukunnan herroina, mikä aiheuttaa tietenkin suuren ristiriidan heidän ja omanarvontuntoisten bjørndalilaisten välille. Siinä, missä bjørndalilaisuus on perimmiltään järkähtämättömän vakaata ja turvallista, on Borglandin väki ilkeää, pahansuopaa ja tuhlaavaista. Draamaahan siitä syntyy - kuten myös yhteiskunnallista pohdintaa. Määrittääkö valta-aseman perinne vai varallisuus? Mitä tapahtuu, kun säätyläinen joutuu kumartamaan?

Kirjan lopussa etualalle astuu myös nuori, ylimaallisen kaunis Adelheid, joka muuttaa niin Vanhan-Dagin kuin tämän pojankin, Nuoren-Dagin, jäyhiin uomiinsa jumittuneen arjen vallan ihmeelliseksi. Adelheid nouseekin kirjan toiseksi päähenkilöksi, uuden ja raikkaan maailman kuvaksi, rakkauden ja hellyyden tuojaksi. Se, että Adelheid perii Dorthean erityisen kammarin, on tietenkin taas yksi talon elämässä tapahtuvan muutoksen allegoria. Adelheid tuo tunteet taloon, ja pehmentää paatuneetkin mielet.

Ihmeellisen saamatonta on nuori väki rakkautensa suhteen, mikä kieltämättä hieman hiertää nykylukijaa. Etenkin Nuoren-Dagin hahmo on niin äärimmilleen vedetyn vetäytyvä ja puhumaton, että on hyvin hankala käsittää, miten tästä koskaan olisi rakkauden kohteeksi - saati antajaksi. Rakkautta se kuitenkin ilmeisesti on, ei rahanahneutta lainkaan - vaikka Adelheid onkin kovin hankalassa taloudellisessa tilanteessa hulttioisänsä kanssa ja Bjørndal seudun vaurain talo. Nuoren naisen hahmossa olisi kaikki ainekset laskelmoivien naimakauppojen tekoon, mutta kirjailija vakuuttaa vakuuttamasta päästyään, että ihastus on aitoa ja rakkaus on puhdasta. Tämä puhtaan rakkauden ihanne on meikäläisen makuun yksi hieman turhan paljon korostettu seikka. No onneksi sentään sen verran annetaan köyttä, että talon nuori-isäntä on huiman komea - eli ihan pelkästään sydämen asioista ei ole kyse!

Noniin, kylläpäs yhdestä vanhasta romaanista irtoaakin paljon teemoja. Entäs kieli ja kerronta? Vaikka kyseessä on noin 90 vuotta sitten suomennettu, jo omana aikanaankin historiallinen teos, on kieli yllättävän modernia. Lauri Hirvensalon suomennos toimii, ja muutamia vanhahtavia sanontatapoja lukuunottamatta kieli on suhteellisen helppolukuista ja selkeää nykylukijallekin.

Romaanin kerronta on hieman polveilevaa, vaikka tarina kronologisesti kulkeekin; välillä rymistellään tapahtumien läpi pysähtymättä, välillä seisahdutaan pitkäksi aikaa jonkin hetken tai tunnetilan kuvaukseen. Näkökulmat vaihtuvat joskus aika yllättäenkin, jopa kesken luvun - ja näkökulmia on muitakin, kuin vain kahden keskushahmon. Tämä vaatii välillä vähän orientoitumista, mutta luo toisaalta tarinasta kokonaisemman. Bjørndalin elämän kuvaus olisi jäänyt paljon yksipuolisemmaksi, jos sitä ei olisi tarkasteltu usealta kantilta, läheltä ja kaukaa, viereltä ja vastapuolelta. Fokuksessa ovat, kirjan nimen luontoaiheesta huolimatta, ihmiset tuntoineen (vaikka nämä jäävätkin silti todella etäisiksi) - Norjan jylhä metsäluonto luo tälle kaikelle (pelkästään) komeat raamit.

Alunperin minun oli tarkoitus kirjoittaa trilogiasta yksi koontipostaus, mutta tästä arviosta tulikin niin pitkä, että omistetaan nyt sitten sarjan jokaiselle osalle oma postauksensa. Loppukaneettina sanottakoon, että en lainkaan ihmettele, miksi "karhulaaksolaisten" sukukronikka on ollut aikoinaan maailmanmenestys; sen suuret, yleisinhimilliset teemat puhuttavat ainakin länsimaista ihmistä varmasti - yhä edelleen. Hahmojen (äärimmilleenkin vedetty) stereotyyppisyys, tietynlainen kristitty hartaus ja tyydyttymättömässä rakkaudessa rypeminen voivat olla nykylukijalle hieman vieraannuttavia elementtejä, mutta tarina kuitenkin vetää niin, että onhan se seuraavakin osa luettava!

Tekijä: Trygve Gulbranssen (suom. Lauri Hirvensalo)
Teos: Metsien humina (norj. alkuteos: Og bakom synger skogene) Bjørndal-trilogia #1
Kustantaja: Otava 1934 (1933)
Sivuja: 397

Yleisten kirjastojen luokitus: 84.2

Humisevien suomalaismetsien keskeltä,
Viivi 

Ps. Toisen osan arvio löytyy täältä.