Trygve Gulbranssen: Tunturilta tuulee (Bjørndal-trilogia #2)

Norjalainen sukusaaga jatkuu; nyt arviointivuorossa on Trygve Gulbranssenin Bjørndal-trilogian toinen osa, Tunturilta tuulee (WSOY 1935). Arvioni trilogian ensimmäisestä osasta, Metsien humina, löydät täältä.

Koska lukemani teoskappaleen kansi on pientä koristusta lukuunottamatta tasaisen sininen, päätin kuvittaa postaukseni Kansallisgallerian mainioilta sivuilta löytyvällä tekijänoikeusvapaalla taiteella, jossa on kuvattu Norjan maisemia.

Werner Holmberg: Syysaamu Hakadalissa (Syysaamu Ringerikessä), 1858 (Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis)

Tunturilta tuulee jatkaa siitä, mihin Metsien humina jäi: kaunis Adelheid on menossa vihille Bjørndalin nuoren isännän, Dagin, kanssa. Hääjuhla on ylenpalttinen (bjørndalilaiseen tyyliin), ja kaikki kaupunkilaishienostelijat saavat pitkän nenän huomatessaan, kuinka vauraaseen ja hyvään taloon nuori nainen on menossa emännäksi. (Hienosto ja rappeutunut virkamiehistö saavat kyllä tässäkin osassa taas muutenkin kunnolla nenilleen.)

Vauraudesta huolimatta elämä ei ole yhtä auvoa ja onnea, eipä tietenkään. Iloisen elämänjakson jälkeen taloa kohtaa suuri suru, lasten kuolema, mikä sysää varsinaiset tapahtumat ja teemat liikkeelle oikein voimalla.

Bjørndalin vanhaisäntä, Vanha-Dag, on ollut seutukunnallaan melkein Jumalan asemassa, tai ainakin kokenut olevansa (alitajuisesti, tosin) tämän käskynhaltija ja oikeuden jakaja. Vanhassa-Dagissa on fyysistä voimaa, mutta myös henkistä kanttia. Ja sen lisäksi hänellä on tietenkin rahaa, joka on tuonut paljon mahtia ympäri seutukunnan (velkakirjojen ynnä muiden muodossa). Hänestä on tullut omissa ja muiden silmissä liki voittamaton.

Nuori-Dag on puolestaan elänyt aina helppoa elämää. Hän on saanut mennä ja olla ja tulla mielensä mukaan vailla huolia ja murheita - vielä avioitumisensa jälkeen. Lapset ovat sitoneet häntä tiukemmin kotiin, mutta hän ei juurikaan osaa olla läsnä perheelleen.

Adelheid on kaiketi ihan tyytyväinen elämäänsä - mitä hieman ihmettelen, sillä ulkopuolisen silmin naisen elämä on sangen yksinäistä, vaikka aineellisesti rikasta onkin. Adelheid on tunteikas, kenties ollut oikukaskin, ja etsii yhä paikkaansa sukunsa naisketjussa; onko hän samanlainen kyyninen ja kylmä nainen, kuin hänen äitinsä ja isoäitinsä olivat? Vanhasta-Dagista Adelheid löytää jonkinlaisen kumppanin, jollaiseksi aviomiestä ei ole.

Nämä kolme romahtavat yhtä aikaa ja kerralla ja totaalisesti, kun nuorenparin pikkupojat kuolevat kuumetautiin. Kokemus ei tosiaankaan yhdistä ennestäänkin etäistä ja pidättyvää perhettä, vaan jokainen sulkeutuu kuoreensa ja katoaa toisiltaan pitkäksi aikaa. Vaaditaan kirotulta vaikuttava synkeä tunturi, joka elää omaa myrskyisää elämäänsä, ja melkein vielä yksi kuolema, että bjørndalilaiset heräävät kukin omasta surusumustaan ja pääsevät vihdoin eteenpäin.

Entiseltä ei elämä silti enää tunnu, vaan kuolema tulee siitä lähtien aina olemaan perheen elämässä läsnä: lasten kuolema laittaa kaikki nöyriksi elämän edessä. Nuori-Dag elää lähellä kuolemaa -kokemuksensa seurauksena jatkuvasti kuolema mielessään. Vanha-Dag vanhenee, ja joutuu sitä kautta kohtaamaan oman rajallisuutensa.

»Kun ihminen istuutuu tunturin huipulle ja katselee alaspäin ihmisiä, sellaisina, jollaisina he liikkuvat ja elävät silloin huomaa kaikkein useimpien heistä menettelevän kuin sokeat ja järjettömät oliot, ja minä itse olen ollut yksi heistä.» (s. 228)

Per Gustaf von Heideken : Norjalainen tunturimaisema, 1845 (Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen)

Sarjan ensimmäisestä osasta kirjoitin, että luonto on siinä lähinnä sivuosassa tai taustana. Tässä toisessa osassa jylhä, armotonkin norjalainen tunturimaisema nousee paljon tärkeämpään rooliin etenkin tarinan puolivälin jälkeen. Nuorta-Dagia vetävä ja koetteleva Surmantunturi on julma ja kylmä - ja ehdottomasti symboli jollekin syvemmälle. Kenties se on itsekkyyden ja Jumalan hylkäämisen symboli; se piste, jonne suvun tarina vie, kun tärkeimmäksi on talon elämässä muodostunut raha ja valta ja itsekkyys.

Jumalan hylkääminenhän on kristityille sama, kuin kuolema: siis vastakohta sille iankaikkiselle elämälle, jota tavoitellaan. Kristinusko ja sen ajatukset ovatkin tässä kirjassa vahvasti läsnä, samoin kuin kuoleman ja kirousten pohtiminen. Tämä on varmastikin ihan uskollista sille ajalle, jota kuvataan: 1800-luvun alussa pohjoismaiset ihmiset varmastikin pelkäsivät Jumalaa ja olivat taikauskoisia. Elämän iskujen myötä alkanut Jumalan etsiminen ja oikean tien hakeminen menee Vanhalla-Dagilla kiehtovasti lopulta ihan ahdistuksen ja kurjuuden puolelle. Hän tajuaa oman paikkansa Jumalan edessä ja ymmärtää vihdoin, että rikkaudella (ja sen tuomalla vallalla) ei ole mitään arvoa viimeisellä tuomiolla. Melkoista uskonnollista paatosta siis, mikä hieman saattaa vaikuttaa nykylukijan lukukokemukseen.

Ympärillä tapahtui toki taas kaikenlaista, ja Bjørndalin elämän kuvaus on tässäkin osassa kiehtovaa. Vanhan-Dagin henkinen ja hengellinen kehitys on mielenkiintoista seurattavaa. Tästä huolimatta hän kuitenkin jää muiden päähenkilöiden ohella aika etäiseksi, ja paljon jää henkilökuvasta puuttumaan, että syntyisi kokonaisvaltainen kuva Bjørndalin elämästä. Ja vaikka tapahtumat sijoittuvatkin Norjan perämetsiin, niin taustalla vaikuttavat myös ajan ja yhteiskunnan ilmiöt: sodat, katovuodet, kaupankäynnin kiemurat... 

Aivan yhtä ihastuttava tämä toinen osa ei ollut kuin edeltäjänsä, mutta vallan oiva ja mielenkiintoinen kirja kuitenkin. Edelleenkin Lauri Hirvensalon suomennos on toimiva, ihmeen freesi nykylukijankin silmissä. Eiköhän se kolmaskin osa pidä lukea!

Tekijä: Trygve Gulbranssen (suom. Lauri Hirvensalo)
Teos: Tunturilta tuulee (norj. alkuteos: Det blåser fra Dauingfjell) Bjørndal-trilogia #2

Kustantaja: Otava 1935 (1934)
Sivuja: 307
Yleisten kirjastojen luokitus: 84.2

Sateisen juhannussään keskeltä,

Viivi