Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta

Susan Heikkisen Pullopostia Seilin saarelta :  Potilas numero 43 (SKS 2020) sai Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 2021. Vaikka kyseisenä(-kin) vuonna on varmasti ilmestynyt paljon hienoja tietokirjoja, niin olen vakaasti sitä mieltä, että tämä elämäkertakirja on palkintonsa ansainnut.

Tämä on kirja naisesta, joka piilotti kirjeitä ja viestilappuja salaiseen kätköönsä Seilin saarella. Meni pitkään, ennen kuin kätkö sattumalta löydettiin. Ja meni pitkään, ennen kuin saatiin selvitettyä, kuka kätkön tekijä oli. Tämä teos ei kuitenkaan lähde selvittelemään arvoitusta (mikä olisi voinut tietenkin olla hieno lähtökohta sekin), vaan se ohjaa heti ensi sivuilta lähtien lempeään valokiilaan Saiman, joka paljastui viestien kirjoittajaksi.

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta

Pullopostia Seilin saarelta on Saima Rahkosen tarina. Saima syntyi Viipurin maalaiskunnassa vuonna 1903. Hän kasvoi aikana, jolloin yhteiskunta oli myllerryksessä ja ihmiset toistensa kurkuissa. Kenties sen vuoksi herkkä mieli vaurioitui niin, että nuori nainen sairastui skitsofreniaan. Saiman lapsuuden ja nuoruuden tarina on raju, vaikkakaan ei ehkä kovin poikkeuksellinen: hän oli köyhistä oloista, työläisperheen vesa, jossa lapsia kuoli ja puute oli aina läsnä. Hänen isänsä kuoli punavankina. Töitä oli silti painettava nuoresta lähtien, pärjättävä ja puurrettava toisten palveluksessa. Mutta Saima ei oikein pärjännyt, ja lopulta kaikki eskaloitui murhayritykseksi.

"Kun on niin monta ihmisiä, jotka tappavat."
(s. 64)

Saiman tarina etenee vankilasta mielisairaalaan, ja mielisairaalasta toiseen, osastolta toiseen. Kuulustelupöytäkirjat ja myöhemmin potilasasiakirjat avaavat naisen eloa ja oloa, ajatuksia ja mielenliikkeitä. Sivussa Heikkinen kuvaa maailmaa ja yhteiskuntaa laajemmassa mittakaavassa, ja avaa esimerkiksi mielisairaanhoidon kehitystä kiehtovasti. Ratkaisu on hyvä ja tarpeen, sillä pelkkien viranomaisasiakirjojen tai hoitokirjausten varassa kirjasta olisi tullut sieluton tynkä. 

Ja sitten ovat tietenkin kirjeet. On kirjeitä, joita Saima on saanut sisareltaan. Ja on kirjeitä, joita Saima on kirjoittanut, mutta jotka eivät ole menneet sairaalan sensuurin läpi, vaan ovat jääneet lähettämättä. Ja on ne kaikki laput, jotka Saima kätki Seilin saarella kallionkoloon. Saima kirjoitti kirjeitä sisarensa lisäksi mm. lääkäreille ja enemmän tai vähemmän keksimilleen miehille, jotka kuvitteli sulhasikseen.

Myös Heikkinen on kirjoittanut kirjeitä - hän on kirjoittanut Viipurin murteella pieniä puhutteluita Saimalle. Halunnut puhutella naista hänen omalla äidinkiellelään. Kaikki lukijat eivät ole ymmärtääkseni tästä ratkaisusta perustaneet, mutta minusta ne ovat hellyttäviä.

"Mitä sie Saima täs höpsit omiais ko melkei kaikes muus sie haastelit totta? Mielikuvissaisko sie siel mammais hauval kävit? Vai selostit sie sitä mitä sisko sulle kirjotti? Oisit sie tahtont männä vaa ei ylilääkär päästänt, tai ei siskois ja veljeis huolineet?"
(s. 183)

Pullopostia Seilin saarelta on Saiman, Seilin sairaalan potilaan numero 43, elämäntarina. Hän vietti koko aikuisikänsä mielisairaalassa, ja tätä hänen eloaan kirja kuvaa. Se avaa auki sen, mitä Saiman lapsuudesta tiedetään. Se avaa nuoruuden haahuilun - ja sen kohtalokkaan, mutta vääjäämättömän, teon, jonka nuorena meni tekemään. Se kuvaa sitä maailmaa, jossa tuolloin elettiin: jossa ihmisiä suljettiin laitoksiin lopuksi ikäänsä - kun ei paremmasta tiedetty, eikä muutakaan osattu, luulen.

On tietysti eettisesti kyseenalaista avata olemassa olleen henkilön potilastietoja ja saaripiiloon kätkettyjä salaisuuksia. Mutta Susan Heikkinen on tehnyt sen niin Saimaa kunnioittaen ja lempeästi käsitellen, että minulle jäi luettuani vain kiitollinen olo siitä, että yhden unohdetun tarina on kirjoitettu näkyväksi.

Kuuntelin kirjan ensin äänikirjana (toimii sellaisena oikein hyvin) mutta kun hokasin, että printtiversiossa on kuvia, päätin etsiä käsiini fyysisen niteen. Ja koska kirja oli minusta jotenkin niin sydäntäriipivän koskettava, päätin ostaa kirjan omakseni. Kun sain kirjan käteeni, selasin heti esiin valokuvan Saimasta. Siellä hän istuu puun varjossa lukemassa. Moi, Saima! Hauska nähdä sinut!


Tekijä: Susan Heikkinen
TeosPullopostia Seilin saarelta :  Potilas numero 43
Kustantaja: SKS 2020
Sivuja: 248
Äänikirja: 7 t. 1 min. (Lukija: Sanna Majuri)
Yleisten kirjastojen luokitus: 99.1


Ps. Mielisairauksien hoidon historiasta kiinnostuneen kannattaa ehdottomasti lukea Petteri Pietikäisen Kipeät sielut - Hulluuden historia Suomessa (Gaudeamus 2020).


Saima-nimisen kanan omistaja (sattumalta),
Viivi

Kommentit

  1. Hieno kirja. Seilin saari on upea. Kannattaa käydä. Seilillä on synkkä menneisyys, josta on kirjoitettu useita kirjoja.

    VastaaPoista
  2. Kävimme Seilin saarella kuukausi sitten. Se oli todella vaikuttava käynti. Siihen, miksi halusin mennä sinne, vaikutti suuresti Katja Kallion kirja Yön kantaja. Tätä kirjaa en ole lukenut, mutta haluan ehdottomasti lukea tämän.

    VastaaPoista
  3. Vielä yksi Seili-vinkki on Katja Kaukosen romaani Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan. Siinä on aika lyyrinen kieli, joka vuosia sitten olleessa helteessä tuntui hieman vaivalloiselta lukea. Tarina kuitenkin on hieno.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos muistutuksesta! 😍 Nyt muistin, että ko. kirja oli joskus jopa lainassa mulla, mutta jäi silloin lukematta...

      Poista
  4. Kuulostaapa hyvältä! Minulla on tämä ollut jo jonkin aikaa omassa hyllyssä odottelemassa mutta niin vain on hautautunut muiden taakse. Mutta pitääpä nostaa näkyville ja yrittää tarttua tähän piakkoin, postauksesi herätti kiinnostukseni toden teolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätähän hypetettiinkin jonkun verran ilmestymisen aikoihin - nyt ymmärrän, miksi :)

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! 💕