Sain ilon ja kunnian löytää postilaatikostani ennakkokappaleen Anu Vähäahon esikoisromaanin En voi sua unhoittaa poies (S&S 2023) ennakkokappaleen. Tänään 8.8.2023 on tämän historiallisen rakkausromaanin julkaisupäivä - ja tässä tulee minun arvioni teoksesta!
"En voi sua unhottaa poiesVaikken ikänäin sua saaSä sydämessäni oletIkuisessa muistossa
Jos arvossa mä oisinJa rikkahitten rinnallaNiin totta varmaan voisiViel' onnenikin kukoistaa"
(Sanat Johan Granqvistin laulusta Kaipaus (En voi sua unhottaa poies))
En voi sua unhoittaa poies on rakkaudenosoitus lajityypilleen, puhdasoppinen pukudraama, jonka tapahtumat pyörivät tiiviisti saavuttamattoman rakkauden ympärillä. Kirjan naispäähenkilö on parikymppinen porvarintytär Emerentia (Emmi) Brant, joka on kokenut paljon ja joutunut siksi kasvattamaan itselleen kovan kuoren. Emmi on hyväsydäminen, mutta myös älykäs, edistyksellinen ja päämäärätietoinen pärjääjä. Miespäähenkilönä on ruotsalainen aatelisherra Laurence (Larry) Von Rosen, joka tupsahtaa Emerentian lähipiiriin. Larry on hyvinkin darcymainen hahmo, kylmä ja kivikasvoinen murahtelija. Nämä kaksi yksinäistä ja ahdistunutta alkavat sitten kiertää sitä kuumaa puuroa niin, että meinaa kissakin välillä väsyä hommaan. Mukana on myös perhetragedioita, hulttiosukulaisia, juonittelijoita, etäinen isä ja, totta kai, paha äitipuoli.
Se, mikä Vähäahon romaanista tekee erityisen ja viehättävän (ja erityisen viehättävän) on se, että se on rakkaudenosoitus Oululle. Kirja sijoittuu 1820-luvun Ouluun, joka ei tosiaan ole se tyypillisin pukudraamamiljöö - mutta se toimii vallan loistavasti sellaisena! Tervakaupalla rikastunut rannikkokaupunki piirtyy 1800-lukulaisessa asussaan lukijan mieleen selvärajaisena ja uskottavana. Oulun kadut vilisevät elämää, talot maalautuvat teiden varsille, hevosten kaviot kopsavat ja piiat kiiruhtavat askareissaan.
"Hän tajusi yhdessä salaman kirkkaassa välähdyksessä, että oli totisesti helpompaa olla olematta kiinnostunut kenestäkään tai mistään kuin janota jonkun seuraa."(s. 207)
Kirjan ajankuva on muutenkin piirretty tarkkaan ja taustatyö näkyy olevan tehtynä. Vaikka olenkin vain historian harrastaja (jos sitäkään), niin en juurikaan löytänyt moitittavaa ajan ja arjen kuvauksesta. Kahvia juodaan ja perunaakin viljellään tarinassa, mutta niin on 1800-luvulla enenevissä määrin tehty. Kynttilöitä poltettiin rikkaammissa taloissa ja erityistilaisuuksissa, joten miksipäs ne eivät olisi voineet loimottaa poikkeusoloissa myös väentuvan puolella. Ainoa mitä mietin, oli kolmekymppisen herra Von Rosenin lähipiirin pohdinta siitä, että hän olisi odottanut avioliittonsa kanssa turhan pitkään. Olen näet ymmärtänyt, että usein yläluokan miehet saattoivat olla aika vanhojakin (jos nyt neli-viisikymppinen on vanha...) astuessaan avioliiton satamaan. No, sitäkin mietin, olisiko sanottu "jakku", vai olisiko aikalainen käyttänyt pikkutakista ennemmin sanaa "röijy".
(En sano tuosta kannen puvusta mitään...)
Kirjan henkilöistä lähimmäksi tulee Emerentia, joka onkin kiinnostava hahmo. Hän on kahden maailman välissä: samaan aikaan maalaisrahvasta ja rikasta porvaristoa. Nainen on kasvanut maaseudulla, hänen sukunsa on siellä, tavallisessa maalaistöllissä. Mutta nyt hän joutuu sukkuloimaan yläluokan seurapiireissä, jonka sanailu ja hienostelu on tyhjää ja ennen kaikkea uuvuttavaa. Tämä sääty-yhteiskunnan kahden todellisuuden välillä sukkulointi ja kipuilu kuvataan kirjassa hienosti ja oivaltavastikin niin, että Emmi puhuu ylemmän väen kanssa ruotsia (eli käytännössä kirjan sivuilla suomen kirjakieltä). Suomalaisten ja etenkin rahvaan kanssa nuori nainen puolestaan alkaa haastella leveällä Oulun murteella. Tämä kielirekisterin vaihto on viehättävä lisä kirjaan!
"Syön olokihattuni jos herra Von Rosen vie yhtikäs mittään tästä talosta!"(s. 282)
Romaanin tarina itsessään ei juurikaan ole mitenkään uusi tai ihmeellinen. On toisiinsa salaa ihastunut pari, joka ei millään saa tehtyä tunteistaan selkoa - ja tämä on koko sopan ydin. Mutta se on myös tämän koko lajityypin ydin: Kysymys ei niinkään kuulu, että saavatko he toisensa, vaan ennemminkin, että miten ja milloin he saavat toisensa. Siksi koin olevani tämän tarinan kanssa turvassa. Toiset asiat lutviutuvat välillä vähän turhankin helposti, toiset asiat eivät meinaa selvitä millään, mutta pääasia on, että tapahtumat etenevät jouhevasti - ja draamaa riittää vaikka kahden pienen pohjoismaisen kaupungin tarpeiksi. Ja onhan tämä kirja myös erittäin hyvin kirjoitettu! Paksu teos jaksaa kyllä pitää aika hyvin otteessaan alusta loppuun saakka. Suosittelen siis ehdottomasti historiallisen viihteen ystäville - ja Oulua rakastaville.
Ps. Kirjassa nuoret huvittelevat kauhutarinoita kertomalla. Sieltä bongasinkin tarinan, joka ajoittuu 1600-luvun nälkävuosiin. Sama tarina löytyy Mikko Moilasen Kohtalona mestauslava (Docendo 2021) -kirjasta. Hauska yksityiskohta - vaikka tuo tositarina on kyllä kaikkea muuta kuin hauska.
Tekijä: Anu Vähäaho
Teos: En voi sua unhoittaa poies
Kustantaja: S&S 2023
Sivuja:445
Sivuja:445
Yleisten kirjastojen luokitus: 84.2
Murteista iloitseva,
Viivi
Varasin tämän kirjan kirjastosta juuri sen vuoksi, että kirja sijoittuu Ouluun. Historia on tietysti plussaa.
VastaaPoistaMinulla ei ole mitään kosketuspintaa Ouluun, mutta oli silti mukava lukea sinne sijoittuvaa tarinaa :)
PoistaTää kyllä kiinnostaa tällaista paljasjalkaista oululaista! Nyt vielä enämpi!
VastaaPoistaNo varmasti! Mulle taas tuli into käydä Oulussa 😊
PoistaKiitos esittelystä! Olen ehtinyt huomata tästä niin ylistävää kuin kriittistä palautetta. Varmaankin pitäisi todeta itse. Ainakin aikakausi ja Oulu kiinnostavat!
VastaaPoistaMinä kuulin tästä nyt ensimmäistä kertaa ja myönnän että ajattelin ihan ensin omakustanteeksi.
VastaaPoistaErikoinen ratkaisu tuo, että päähenkilö puhuu noin kovin eri tavalla eri ihmisten kanssa.
Oulu (ja ylipäätään pohjoinen Pohjanmaa) on minulle seutua jossa olen muutaman kerran elämäni aikana käväissyt ja yhden yön verran yöpynyt hotellissa, eli ei mitenkään tuttu. Kirja alkoi silti pikkaisen kiinnostaa.