keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Jörn Donner: Vesi on verta sakeampaa

Muutama viikko sitten, Jörn Donnerin romaania Vesi on verta sakeampaa (Otava 2018) lukiessani sen kuvaama sekasortoinen maailma tuntui vieraalta ja kaukaiselta, sellaiselta joka ei voisi tulla näin liki. Toki tilanne on erilainen: emme elä, luojan kiitos, sekasortoista sisällissodan jälkeistä aikaa juuri isenäistyneessä valtiossa, vaan olemme onneksi edelleen modernin hyvinvointiyhteiskunnan asukkeja. Silti suljetut rajat ja ulkoisen ja sisäisen uhan alati piinaava läsnäolo (tai ainakin kokemus moisesta) ovat myös tätä hetkeä, niin absurdilta kuin se edelleen jotenkin tuntuukin.


Vesi on verta sakeampaa on kahdessa tai useammassakin aikatasossa liikkuva romaani, jonka pääasiallinen tapahtumapaikka on Terijoki vuonna 1918. Suomen ja Neuvosto-Venäjän raja on umpeutumassa. Kaikki ovat haavoilla, arvilla ja mustelmilla. Toiset ovat voittajia, toiset häviäjiä. Tai ei: loppujen lopuksi kaikki taitavat olla häviäjiä. Suuret ajatukset ja ideologiat ovat kylväneet inhimillistä kärsimystä ympärilleen.

Siksi Aleksanderkin saapuu Terijoelle. Salaa. Pakoon Pietarin nälkää, sekasortoa ja vainoja. Hän saapuu omistamalleen huvilalle, joka ei kuitenkaan enää oikeastaan ole hänen. Koska Terijoki on nyt Suomea ja Suomi ei toivota häntä tervetulleeksi. Huvilallaan Aleksander tapaa Annan, joka on asettunut sinne asumaan. Lopulta näiden välille syntyy rakkaussuhde. Tai onko se sitten rakkautta, vai olosuhteiden pakottamaa kahden hätäisen sielun kietoutumista toisiinsa, mene ja tiedä. Vai onko rakkaus edes muuta...

Kaiken tämän kertoo mies, joka on yrittänyt koota tarinaa yhteen isänsä jäämistöstä löytyneistä papereista. Voikin sanoa, että tässä tarinassa vain jäljelle jääneet, säilyneet paperit puhuvat. Tätä tulkintaa tukee se, että kirjassa dialogia ei ole erotettu tekstistä välimerkeillä, mutta asiakirjalainaukset on. Mutta mitä itsessään äänetön, vuosia ullakon laatikossa maannut paperi voi lopulta sanoa?

Vesi on verta sakeampaa hämmentää. Se herättää kysymyksiä enemmän, kuin antaa vastauksia. Päähenkilöt jäävät kysymysmerkeiksi, samoin kuin toden ja tarun suhde; osa kirjan lainauksista on todellisista asiakirjoista, mutta yhteyksistään irrotettuina, osa henkilöistäkin (ainakin nimistä) on oikeasti olemassa olleita.

Tämä toden ja keksityn sekoittaminen niin romaanin maailmassa kuin romaanin ja tosielämän välilläkin ei tee lukukokemuksesta helppoa. Varmaa on vain se, että mikään ei ole varmaa. Kaikki on lopulta yhteyksistään irroitettua, tulkittua, palasista kokoon raavittua. Mukaan lukien alla näkyvä takakannen tiivistelmä: mielestäni kirja on nimenomaan aivan muuta, kuin rakkaustarina.



Tämä kysymysten ja epävarmuuden herättäminen on itse asiassa tämän hieman irrallisista palasista kokoon raavitun romaanin parasta antia. Se luo eteen maailman sellaisena kuin se kai todellisuudessa onkin - etenkin kriisiaikoina. Kaaoksellisen maailmantilan kokee romaanin sivuilla hyvin kouriintuntuvasti. Sen kokeminen vavisuttaa - mutta myös koukuttaa: viihdyin, vähän yllätykseksenikin, kirjan ääressä hyvin. Ymmärrän maailmaa ja historiaamme taas ehkä vähän paremmin.


Tekijä: Jörn Donner
Teos: Vesi on verta sakeampaa (Blod är tunnare än vatten, suom. Kari V. Koski)
Kustantaja: Otava 2018
Sivuja: 285
Mistä: Kirjastosta


-Viivi



tiistai 10. maaliskuuta 2020

Satu Apo: Naisen väki

Tutkija, professori emerita Satu Apo voitti Kalevalaseuran 7. palkinnon juuri, kun itselläni oli luettavana hänen artikkelikokoelmansa Naisen väki - Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta (Hanki ja jää 1995). 

Upea sattuma (vai oliko se sittenkään sattumaa?!)!



Naisen väen mehukkainta antia oli minulle nimenomaan naisen väen ja muutenkin suomalaisen kansannaisen (kulttuuri-)historian avautuminen. Mutta on tässä paljon muutakin (ks. kuva sisällysluettelosta), johon tutustuminen avasi suomalaista folklorea itselleni (maallikkona) erittäin mielenkiintoisista näkökulmista - myös miesten (vai pitäisikö sanoa miesoletettujen) näkökulmasta.



Epätasa-arvoisuus on lähtenyt siitä, että naisen on nähty olevan pirun haavoittama, vaillinnainen mies, jolla on muistona paholaisesta edelleen kirjaimellisesti avohaava jalkojensa välissä. Naisen kehossa tapahtuu ihmeellisiä asioita, mistä syystä sitä on pitänyt suojata - ja muita on pitänyt suojata siltä. Sillä on ollut niin hyvää kuin pahaakin voimaa, väkeä. Vitun vihat on ollut ihan oikeasti parannusta vaativa vaiva, jos ne on päälleen onneton saanut.

Jollakinhan maailmaa on pitänyt paremman tiedon puutteessa jäsentää...

Nainen sai (joutui) tehdä miesten töitä talossa, mutta mies ei voinut naisten töihin koskea: siinäpä sitä oltiinkin sitten navetassa tai saran päässä synnyttämässä... Tai liian nuorina vastuussa lehmistä ja pikkusisaruksista. Onkin arvioitu, että etenkin talollisten naisten työtaakka oli miehiään suurempi.



Kun ymmärtää historiaansa, ymmärtää myös nykyisyyttään paremmin.

Tämän kirjan haluaisin omaan kirjahyllyyni (ja konmaritettuani siinä tosiaan on helmille tilaa!) 😊

Tekijä: Satu Apo
Teos: Naisen väki - Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta
Kustantaja:Hanki ja jää 1995
Sivuja: 252
Mistä: Kirjastosta

4/5 ⭐

- Viivi

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2019: 15.



Kirjailujakin on mukana Kirjabloggaajien joulukalenterissa!
Tämä postaus on siis pelkkää joulufiilistelyä kirjojen ja vähän muidenkin muodossa!

Mauri Kunnas: Koiramäki (Otava)

Jouluihini ovat jo ties kuinka kauan liittyneet olennaisena osana Mauri Kunnaksen jouluiset kirjat. Koiramäki-kokoelmateoksesta löytyy ihanan tunnelmallinen vanhanajan joulukuvaus kynttilöiden valamisesta joulukirkkoon saakka. Kaipa siinä vanhanajan joulussa on jotakin minuun vetoavaa: yhdessäolo, hiljentyminen - ja tunnelmavalot!

Mauri Kunnas: Koiramäen Martta ja tiernapojat
Eräänä joulukuuna Koiramäen Martta pääsi katselemaan kaupunkilaisten jouluvalmisteluja. Tässä ihanassa kirjassa on myös nuotit tiernapoikien lauluihin!

Mauri Kunnas: Joulupukki (Otava)
Koiramäen lisäksi on aina yhtä ihanaa palata Korvatunturille tutkailemaan Joulupukin ja tonttujen touhuja.


Mauri Kunnas: Joulupukki ja noitarumpu (Otava / Yle)

Korvatunturilla ei aina ole niin auvoista. Joulupukki ja noitarumpu -elokuva kuului lapsuuteni ja nuoruuteni jouluihin aivan olennaisena osana. Voi sitä taannosta joulua, jollon Yle ei elokuvaa lähettänytkään! 
Klassikko on klassikko. Joulupukki ja noitarumpu on pauhannut meillä telkkarista tänä vuonna todella tiheään, sillä viisivuotiaamme on siihen aivan ihastunut. (Yleensä) lyhyellä pinnalla varustettu pikkuihminen jaksaa napottaa ruudun ääressä koko filmin ajan.
Lapsi kertoi muutama viikko sitten innoissaan, että heillä oli hoidossa sama tarina kirjana (go hoitopaikka ja lukeva henkilökunta!). Pitihän se siis itsellekin käydä lainaamassa, että saadaan lukea tuttua tarinaa iltasaduksikin.

Joulupukin soiva laulukirja (Otava)
Äidin lemppari, lapsen kauhu. Jostakin syystä Joulupukin soivan laulukirjan haitarisävelet saivat lapsemme itkemään kauhuissaan vielä vuosi sitten. Äiti taas on alusta pitäen ollut tästä joulukaraoken mahdollistavasta kirjasta enemmän kuin innostunut!

Sanna Tuovinen, Kati Penttinen & Nora Surojegin: Metsän joulu - lumoava Satuhieronta -tarina (Tarina ja Kosketus oy)

Kirjastomme lastenhankkeen myötä tutustuin satuhieronnan ideaan ja bongasin täksi jouluksi julkaistavan joulutarinan satuhierontasessioihin. Kirjan kuvitus on ihastuttava ja tarina valloittava. Ja totta se on: satuhieronta rauhoittaa vilkkaammankin pikkutontun!

Carlos da Cruz: 24 päivää jouluun (S&S)

Joulukalenterina toimiva kirja on aivan ihastuttava keksintö! Pienemmille (ja miksei isommillekin) joulunodottajille sopii tämä 24 päivää jouluun -kirja, jossa on hauskaa nippelitietoa ja perinteitä joulun vietosta.

Maja Lunde & Lisa Aisato: Lumisisko (S&S)
Maja Lunden kirjoittama ja Lisa Aisaton kuvittama Lumisisko on visuaalisesti aivan lumoavan kaunis joulutarina, joka sekin toimii 24 lukunsa ansiosta joulukalenterina. Viihdyttää aikuisempaakin lukijaa!

Tonttu Toljanterin joulupulma -dvd (Yle)
Mitäpä olisi joulu ilman Tonttu Toljanteria?! Voi niitä aikoja, kun Pikku Kakkosen joulukalenterina tuli vielä tämän tontun toilailuita. Onneksi näitä löytyy Yle Areenasta ja dvd:nä!

Terhi Kangas & Anna Aalto: Helga Hidalmiina kissojen kunniavieraana / Helmeri Hessunpoika löytää lajinsa / Helgan ja Helmerin viikonloppuveli (Merkityskirjat)

Vielä lahjavinkki joulupukin apulaisille: Merkityskirjojen joukkovoimalla syntyneet kuvakirjat pureutuvat tärkeisiin aiheisiin raikkaalla ja lapsiin uppoavalla tavalla. En voi kuin suositella!

Kirjailuja kiittää lukijoitaan vuodesta 2019 ja toivottaa kaikille oikein hyvää joulua!

Kirjabloggaajien joulukalenterin edellinen, 14. luukku avautui Kirjakaapin avain -blogissa. Huomenna joulukalenterin 16. luukku avautuu Kirjaluotsi-blogissa. Listaus koko joulukalenteriin löytyy ensimmäisen luukun tarjonneesta Oksan hyllyltä -blogista.

- Viivi

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Hanna Gustavsson: Yölapsi

Nuoruus ei ole kaunista. Se on hankalaa, hankaavaa, hienhajuista ja finnimöhnäistä. Kerrassaan kömpelöä aikaa, jossa turtumus ja ylitsevuotavat tunteet risteilevät kummallisena kombona läpi yökukkumisten ja harmaiden koulupäivien.


Erityisen rujoa nuoruus on ruotsalaisen Hanna Gustavssonin Yölapsi-sarjakuvassa. Tosin, myönnettäköön,  ei se aikuisuus ainakaan sen koreampana näyttäydy...

Yölapsi on Ingrid, Iggy. Vetäytyvä, hautautuva nuori, jonka koko olemus kääriytyy kokoon kohta aikuisen kokoiseksi hupparimytyksi. Kotona Iggy sulkeutuu henkisesti ja fyysisesti. Kaverinsa kanssa Iggy etsii identiteettiään. Ihastuksensa (joka on paljon vanhempi cool (?) jäbä) hän taas etsii rajojaan.

Kaiken summana on oikeastaan se, että ihmissuhteet ovat uudenlaista tunne-elämää etsivälle teinille ihan pirun vaikeita.

Jos esimerkiksi seksuaalisuus hämmentää ja pelottaa, kannattaako vain alkaa aseksuaaliksi?
Sitäkö se identiteetti on? Päätöksiä, alkamisia ja päättämisiä. Sitä se ainakin nuoruudessa välillä tuntui olevan!


Yölapsi tulee iholle niin monella tavalla. Se saa muistamaan, miltä nuoruus tuntui. Se työntää lukijan (aivan liian) lähelle Iggyä, joka kipuilee kaiken kanssa ja tutustuu samalla itseensä peiton alla - ja päällä. Se näyttää (aivan liian) suoraan, kuinka sotkuista arki ja koko ihmisyys on. Se muistuttaa (aivan liian) todentuntuisesti, kuinka hukassa sitä nuorena oli. Yh!

Yölapsi saa nauramaan vaivautuneen yllättynyttä naurua. Se saa kierimään jo melkein unohtuneissa nuoruusmuistoissa. Yölapsi on monella tavalla hämmentävä - ja  hieno!

TekijäHanna Gustavsson (suom. Elias Lahtinen)
Teos: Yölapsi (Nattbarn)
KustantajaSammakko 2019
Sivuja188
MistäKirjastosta


-Viivi


keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Ninka Reittu: Oma rakas supernapa

Hyvää Lapsen oikeuksien päivää ja Lapsen oikeuksien sopimuksen 30-vuotisjuhlaa!

Tämän vuoden Lapsen oikeuksien päivän teema on Lapsen oikeus olla oma itsensä - eli Minä saan olla minä. Lisää teemaviikosta löytyy esimerkiksi osoitteesta https://www.lapsenoikeudet.fi/.

Olen viikon teemaan liittyen tutustunut työssäni lasten itsetuntoa ja minäkuvaa kohottaviin kuvakirjoihin, ja ajattelin nyt juhlapäivän kunniaksi käsitellä täällä blogissakin yhtä minua eniten ilahduttaneista löydöistä: Ninka Reitun Oma rakas supernapa -kirjaa (Otava 2018).

Reittu on tunnettu kuvittaja ja lastenkirjailija: Messi ja Mysteeri -kirjasarja on monille tuttu, samoin Prinsessa Pikkiriikki -kirjojen kuvitus.

Välihuomiona vielä: olen aiemminkin harvakseltaan käsitellyt lastenkirjoja täällä blogissani, mutta koska niin työssäni kuin vapaa-ajallakin tartun lastenkirjoihin sangen usein, ajattelin alkaa käsitellä niitä enemmän postauksissanikin. Tämä jo ihan sen vuoksi, että lasten- ja nuortenkirjat saavat aika vähän blogi- ja somehuomiota, vaikka niitä luetaankin edelleen melkoisen paljon - onneksi!



Oma rakas supernapa on toinen Reitun kirja isästä (Isosta) ja pojasta: ensimmäinen kirja Sinä olet superrakas (Otava 2017) ylsi Lasten ja nuorten Finlandia-ehdokkaaksi asti. Kolmas osa, Silloin kun on superolo (Otava 2019) on puolestaan aivan vasta ilmestynyt ihanuus. Jo nimistä voi päätellä, että Reitun kirjat ovat rakkauden ja positiivisuuden asialla. Niin myös Oma rakas supernapa.

Luin kirjan satutuokiossa aika isolle lapsiryhmälle, ja se toimi sellaisessakin loistavasti - tosin hieman pienehkö koko aiheuttaa sen, että pienemmälle kuulijaryhmälle kirja toimisi vielä paremmin. Tekstiä on sopivasti (eli sopiva niukasti) niillekin kuulijoille, jotka eivät jaksa kauheasti keskittyä. Kuvat ovat ihanan värikkäitä ja söpöjä, joten niin aikuisen kuin lapsenkin silmä lepää kuvitusta ihmetellessä pidemmänkin tovin. Tekstin jaksotus taas auttaa keskustelun virittelyssä: kirjasta löytyykin paljon ihmeteltävää ja pohdittavaa lapsen kanssa mietittäväksi.

Oma rakas supernapa on visuaalisesti ja sisällöllisesti kaunis kirja, jossa ihmetellään ja harmitellaankin omaa kehoa - ja opitaan lopuksi rakastamaan sitä juuri sellaisena kuin se on. Kaikki ovat erilaisia ja erinäköisiä, mutta kaikki ovat ihan yhtä jees. Sanoma on äärimmäisen tärkeä nykymaailmassa, jossa ulkonäköpaineet ovat vallanneet jo lastenkin päät. 

Minä saan olla minä, ja sinä saat olla sinä.

Ja onpa aikuisenkin hyvä muistuttaa itselleen, että se oma ei-nollakoon maha ei välttämättä olekaan hävettävä merkki epäonnistumisesta, vaan itse asiassa ihana ja halittava osa itseä.

Vanhempien ja aikuisten esimerkki on avainasemassa, olipa kyse sitten ulkonäköpaineista tai lukemisesta. Kannattaa miettiä, millaista esimerkkiä antaa. Sillä kun on välillä hurjan (ja pelottavankin) kauaskantoisia seurauksia lapsen elämässä.

Kehutaan siis itseämme - ja kehutaan lapsiamme! 
Oman navan ympärillä pyöriminen on näet joskus ihan suositeltavaa!

"Ja minä mietin, kuinka ihmeellistä oli olla koko valtavan maailman erilaisista olennoista juuri minä"
(s. 30)


Tekijä: Ninka Reittu
Teos: Oma rakas supernapa
Kustantaja: Otava 2018
Sivuja: 31
MistäKirjastosta


-Viivi