sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Tuula Väisänen: Ida

"Ihminen oli loputtomasta häärinnästään ja keekoilustaan huolimatta kuitenkin surkuteltavan pieni ja hetkellinen. Vaikka yrittäisi hypätä kuinka korkealle tahansa. Parhaimmatkin yritykset näyttivät surkuteltavilta yritelmiltä ja päätyivät lopulta nilkan nyrjähtämiseen."
(s.23)

Syksyinen tervehdys!

Tällä kertaa käsiteltävänä on (kuten ehkä otsikostakin saattaa päätellä) Tuula Väisäsen, teatteriohjaajan ja käsikirjoittajan, esikoisromaani Ida (Nordbooks 2017). Ida on pieni ja kepeä käsissä, mutta raskas ja synkeä sisältä. Kirjan kansi on mielestäni erityisen kaunis, mutta myös erityisen osuva: siinä on kiteytetty mielestäni täydellisesti romaanin tunnelma - harmaa ja melankolinen, painostava ja kylmäävä. Ja aavemainen tyttö irtonaisena, mutta silti osana kuvaa.


Ida on tarina Idasta, 1800-luvulla elävästä suomalaistytöstä, joka joutuu nälkävuosina ruijalaisen kauppiasperheen kasvatiksi, ja sieltä Kåfjordiin toiseen norjalaiseen kauppiasperheeseen piiaksi. Idan elämä on yhtä ulkopuolisuutta, erilaisuutta, hyljeksimistä, syrjintää ja yksinäisyyttä. Muiden ohjailua, muiden tarttumista kylmin ja kovin kourin hänen kohtaloonsa, koska luulevat olevansa siihen oikeutettuja. Kirjan kannessa oleva naishahmo on aavemainen, ja sitä Ida on: tuskin edes olemassa. Ja kun sitten joku lopulta näkee hänet kokonaisena, elävänä, ihmisenä, viedään sekin häneltä pois, koska ei hänen ajatella sitä kaipaavankaan.

"Hän ei ollut koskaan kuulunut kylään. Hän ei ollut kuulunut koskaan mihinkään. Kaikki hänen omansa oli viety pois." 
(s.168)

Tarina on riipaiseva ja henkilöhahmot melkeinpä inhorealistisia. Kauppiasmiehet ovat molemmat naistensa edessä tahdottomia riepuja; hyvä pilkahtelee heissä, mutta ei pääse pehmenneestä selkärangasta, löysän nahan läpi ulos koskettamaan Idaa. Naiset taas ovat kovia ja kylmiä, tunteettomia (paitsi vihan ja inhon tunteissaan) ja raakoja - poisluettuna Idan rakastava kasvattiäiti, joka kuolee tämän ollessa pieni tyttö. On olemassa muutama toivon pilkahdus, muutama lämmin ihminen, mutta heidät kaikki viedään aina Idalta pois. Muutama oma asia - piirrokset, koru ja maailmaakin suurempi - joihin kajotaan ja jotka kaikki riivitään Idan käsistä. Pois.


Kirjassa on kauniita kielikuvia ja kirjailija loihtii sivuille taitavasti pohjoisnorjalaisen vuonomaiseman myrskyineen ja tyrskyineen. Muutamia kielellisiä kömmähdyksiä mahtuu mukaan, ja välillä juonellinen poukkoilu hankaloittaa tarinan seuraamista, mutta tarina osaa kyllä pitää otteessaan. Kertomuksen imu on vahva, mutta aiheensa vuoksi kirjaa on välillä vaikeaa lukea. Rankkaa, ettenkö sanoisi. Siellä täällä kimaltelevat todella upeat kielikuvat toimivat rujon tarinan kaunistuksina.

"Aurinko veisteli ilmaan ihmisten höyryävistä nauruista ja puheista kuvioita, jotka olivat keskeltä kuin ohutta harsoa, miltei tyhjiä, mutta niillä oli höyryisen selvät rajat."
(s. 104)

Kirjan antoisinta antia oli itselleni ehdottomasti Ruijan suomalaisten eli kveenien historiaan tutustuminen (melko pintaraapaisuna, mutta kuitenkin). En tiennytkään, että katovuodet ajoivat epätoivoiset suomalaiset Pohjois-Norjan kala-apajille leveämmän leivän toivossa - ja päätyivät usein taistelemaan hengestään merellä. En myöskään tiennyt, että lappalaiset myivät suomalaisia lapsia norjalaisperheisiin. Kiehtovaa, vaikkakin kylmäävää, tietoa menneiltä ajoilta!

Ida on surullinen tarina juurettomuudesta. Se ei ole kevyttä lukemista, vaan vaatii aikansa ja tilansa - ja lukijalta sopivan vahvan mielentilan. En usein etsiydy suuria (ainakaan negatiivisia) tunteita herättävien kirjojen pariin, sillä niitä minulla riittää omastakin takaa. Olen silti onnellinen siitä, että luin Idan - että tutustuin tuon haamumaisen hahmon elämään ja kveenien historiaan. Välillä on hyvä kohdata tarinoita ja ihmisiä, jotka eivät viehätä, vaan suorastaan karmivat.

TekijäTuula Väisänen
TeosIda
KustantajaNordbooks 2017
Sivuja: 176
Mistä: Kirjastosta

-Viivi

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Eira Pättikangas: Punainen silkkinauha

Hei taas, arvoisa lukijani!

Törmäsin vuoden alussa kirjastossa haahuillessani aivan sattumalta kirjailijaa, josta en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan. Kyseessä on Eira Pättikangas, ja mielenkiintoni heräsi. Nappasin tuolloin mukaani kirjan Savilinnun sukua (Karisto 2007), joka vei minut muassaan historialliselle Pohjanmaalle, nuoren Alliisan seuraan. Ihastuin kirjaan ja etenkin rikkaaseen pohjalaismurteeseen niin, että tahdoin tutustua kirjailijan muuhunkin tuotantoon. Ja toki samalla itse kirjailijaan, joka oli minulle tyystin tuntematon.

Kovin montaa blogipostauta en Pättikankaan kirjoista ole löytänyt, mutta muutama nettiartikkeli hänestä löytyy. Näistä yksi on Ylen artikkeli vuodelta 2016, jossa kerrotaan, että Pättikangas oli ainakin vielä viime vuonna monen pohjalaiskirjaston lainatuin tai yksi lainatuimmista kirjailijoista. Muualta maastakin lainakertoja kertyy vuosittain kymmeniä tuhansia. Kyseessä on siis eittämättä "kansan" keskuudessa rakastettu kirjailija, ja siksi koen, että hänen tulisi ehdottomasti saada enemmän huomiota myös kirjablogeissa. Ainakin minun blogissani.

Ylen artikkelissa Pättikangasta nimitetään murrekirjailijaksi, ja sitähän totta vieköön on. Kirjojen repliikit on kirjoitettu elävällä pohjalaismurteella, ja kyllä tällainen pohjoiskarjalainenkin pääsee sisälle oudolta kalskahtavaan kieleen, kunhan vähän ensin tavailee. Pohjalainen mielenlaatukin avautuu aivan uudella tavalla, kun henkilöt puhelevat omaan malliinsa; kieli on tunnetusti olennainen osa ajatteluamme. Ja se puheenparsi muuten tarttuu! Monta kertaa kirjan luvun lomassa huomasin jopa ajattelevani pohojalaasittain.


Luettelo Pättikankaan kirjoista löytyy Kariston sivuilta, ja tähän mennessä teoksia on ilmestynyt jo parikymmentä, viimeisin Myöhään kukkivat kukat tänä vuonna. Paljon on siis luvassa mielekästä luettavaa itsellenikin, sillä näin kahden romaanin huimalla kokemuksella voin sanoa pitäväni Pättikankaan teoksista. Pohjalaisuuden lisäksi Pättikankaan teoksissa viehättää historia, joka jaksaa kiinnostaa minua aina vain (täällä blogissakin olen tainnut lähinnä käsitellä historiallisia romaaneja - hups!).

Juuri lukemani Punainen silkkinauha (Karisto 2005) sijoittuu 1800-luvun Pohjanmaalle, aiempi tuttavuus Savilinnun sukua vielä kauemmas historiaan. Juoniin mahtuu paljon suuria tunteita ja rakkautta, vahvoja naisia, vastoinkäymisiä - ja lopulta onnellinen loppu. Tämän vuoksi miellän Pättikankaan teokset turvalliseksi luettavaksi: melkolailla ennakoitaviksi, helppolukuisiksi ja -tajuisiksi, viihdyttäviksi ja kuitenkin sivistäviksi (arjen historiaan tutustuminen on aina hienoa). Tässä varmasti syy näiden pohjalaiskirjojen suosioon.

"Mä en laukkuryssistä tykkää - - - Ne lirkutteloo ku alakukesän satakielet pajupuskas ja saa akkaan pöntöt hujahrokses sekaasin. En oo koskaa ymmärtäny, minkä tähäre täysijärkiset naiset sillä lailla villaantuu. Äireelläs oli tuuria, Sannalta vietihin vain karvat päästä, sulta meinatahan ottaa enemmän."
(s. 172)

Kyllä, Punaisen silkkinauhankin juoni oli melko ennalta-arvattava, ja havaittavissa oli oikeastaan kaksi tuttua teemaa: ryysyistä rikkauksiin ja se tavallinen tarina. Kaikkia ennakoitavuus ei välttämättä miellytä, sen ymmärrän, mutta ainakin itse kaipaan välillä luettavaa, joka ei niinkään haasta, vaan lähinnä viihdyttää olematta kuitenkaan tylsää tai typerää. Punainen silkkinauha ei tylsistytä, vaan nuoren Leenan tarina kerjuulta kauppaneidiksi jaksaa pitää otteessaan. Ryysyläis- ja rakkaustarinan lisäksi romaanin parasta antia on pienen ihmisen elämän kuvaus - arjen ja naisen historian esiin loihtiminen ja eloon puhaltaminen. Siinä Pättikangas on todella taitava. Sekä vahvojen naishahmojen luomisessa.


Suosittelen ehdottomasti tutustumaan Pättikankaan teoksiin, jos niihin ei vielä ole törmännyt, ja jos rakastaa historiallisia romaaneja ja ihmiskohtaloiden kuvauksia. Omassa lukupinossani odottaa peräti kolme Eira Pättikankaan teosta: Helmisimpukka (Karisto 1999), Paulapolku (2002) ja Aurinkokello (2004) - romaanisarja, joka vie aina 1300-luvulle asti. En malta odottaa!


Tekijä: Eira Pättikangas
TeosPunainen silkkinauha
Kustantaja: Karisto 2006
Sivuja: 263
Mistä: Kirjastosta

-Viivi

maanantai 4. syyskuuta 2017

Paula Havaste: Tuulen vihat

Hei taas!

Edellinen postaus Minna Rytisalon Lempi-romaanista (Gummerus 2016) oli jo teksti, joka meinasi jäädä kokonaan kirjoittamatta. Mutta ei, pakkohan tämäkin kirja on käsitellä täällä blogissa Instagram-huomion lisäksi. Kyseessä on siis yhden lempikirjailijoistani (koska historia), Paula Havasteen, romaani Tuulen vihat (Gummerus 2014), jonka kyydissä pääsee 1100-luvun Suomeen, maailmaan, jossa vallalla ovat vielä taiat ja taikausko, jossa henget elävät rinnan ihmisten kanssa, mutta johon kristinusko on tekemässä tuloaan aika yllättävälläkin tavalla. (Näin sivuhuomiona, että aika moni äskettäin lukemistani romaaneista on ainakin sivunnut kristinuskon saapumista Suomeen, kuten esimerkiksi Päivi Alasalmen Joenjoen laulu (Gummerus 2013) - mielenkiintoinen sattumus!)


Tuulen vihat -romaanin päähenkilö on Kertte, nuori ja erilainen nainen, joka rikkoo perinteisiä rajoja niin tahtoen kuin tahtomattaankin. Henkien ja taikojen maailmaan sukeltaminen on mielestäni kirjan parasta antia: mikäpä hienompaa, kuin tutustua muinaiseen suomalaiseen uskoon, taikoihin ja perinteisiin, jotka ovat valitettavan vieraita tällaiselle nykykansalaiselle. Kerten kerassa matka muinais-Suomeen sujuu rattoisasti, eikä suhteellisen runsas sivumäärä tunnu todellakaan liialta. Nainen itse jättäytyy kuitenkin hieman etäiseksi. Kertestä on aika vaikea saada otetta, ja siksi tarinan lukeminen on välillä aikamoista miihailua; samaistunko tähän hahmoon, vai enkö pidä hänestä ollenkaan?!


Olen pitänyt Havasteen kirjoista eritoten mainion kielen ja vaivattomasti eteen taiotun menneen maailman ansiosta. Siinä mielessä tämä romaaninelikon ensimmäinen osa ei pettänyt. Silti tuntuu, että aivan Lapinmaa-sarjan (Kymmenen onnen Anna, Kotasavun Marja, Lapinmaan Nilla sekä Maaren, samaanien sukua) lumoon tämä Kerten kertomus ei yltänyt. Syitä voi olla monia, myös henkilökohtaisia, sillä luin Tuulen vihoja aikana, jolloin elämäni oli aikalailla myllerryksessä. Tämä uuden sarjan aloitus ei ollut millään tavoin huono, mutta joku aikaisemmista Havasteen kirjoista tuttu tenho jäi lukukokemuksestani uupumaan. En silti voi missään nimessä olla lukematta nelikon loppujakin osia (Maan vihat, Veden vihat ja vasta viime kuussa ilmestynyt Lumen armo), sillä vaikka joku taika puuttuikin, nautin Kerten tarinan lukemisesta suuresti. Viihdyttävyys ja historialliset faktat muodostavat romaanin sivuilla mainion dueton, joka toimii.

Jos rakastaa historiallisia romaaneja, mystiikkaa ja ihmiselämän kiemuroita, suosittelen tarttumaan Paula Havasteen romaaneihin. Ja jos rakastaa yllättävää loppukoukkua, kannattaa ehdottomasti lukea Tuulen vihat. Pääsipä yllättämään minut, mokoma!


TekijäPaula Havaste
Teos: Tuulen vihat
KustantajaGummerus 2014
Sivuja: 383
Mistä: Kirjastosta

-Viivi

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Minna Rytisalo: Lempi

On kulunut ihan liian pitkä aika edellisestä postauksestani, mutta elämä on ollut täynnä muutoksia, ja olen yrittänyt solmia vanhaa ja uutta toimivaksi kuvioksi. Samalla olen pohtinut, mistä luopuisin - kaksi blogia ja neljä  Instagram-tiliä ovat aikamoisia ylläpidettäviä opintojen ja vanhemmuuden ohessa. Ensin mietin, että keskittyisin Laulu tulipunaisesta huulipunasta -kosmetiikkablogiini, ja Kirjailuja olisi lähinnä Instagram-lukupäiväkirja.

Sitten sain erään sähköpostiviestin. Se viesti tulee lämmittämään mieltäni varmasti aina. Aina. Se oli monella tapaa hyvin merkityksellinen yhteydenotto. Viestin luettuani päätin, että kirjat jos mikä ansaitsevat aikani ja blogihuomioni. Ja siksi otankin nyt vähän takapakkia, ja kirjoitan postauksen kirjasta, jonka luin jo kuukausi sitten, josta tein jo Instagram-postauksen, ja josta en ajatellut kirjoittavani enempää. Tästä teoksesta on pakko kirjoittaa, ymmärrän sen nyt.


Minna Rytisalon Lempi (Gummerus 2016) on puhuttanut kirjayhteisössä niin paljon, että minun oli pakko tarttua siihen itsekin. Onko kyseessä tosiaan niin lumoava teos, kuin suurin osa arvosteluista antaa ymmärtää (toki, kuten aina, on olemassa myöskin täysin vastakkaisia mielipiteitä - ah, tätä kirjamaailman rikkautta!)? Minä en tiedä, mikä Lempissä viehättää. Mutta kyllä vain viehättää. Lempistä kehkeentyi minullekin yksi tämän vuoden luettujen helmistä.

Ajallisesti Lempi sijoittuu Lapin sotaan - ja Siskon mukana nykyaikaan asti. Mikään sotahistoriallinen dokumentti tämä kirja ei ole, vaan romaani rakkaudesta, kateudesta, sisaruudesta - vihan ja rakkauden tuhovoimasta. Juonellisesti Lempi tuntuu itselleni ajoittain hieman epäuskottavalta, mutta sitähän se lumovoima osaksi on - totuuden ja tarun makeankarvasta cocktailia, ihmiskohtaloiden sotkuista vyyhtiä ja elämän sattumanvaraisuutta.


Kirjan erityistä antia on se, että Lempi ei pääse ääneen ollenkaan, vaikka onkin kirjan eittämätön päähenkilö. Jokaisella kirjan kolmesta kertojasta (Lempin mies, näiden piika ja Lempin kaksossisko) on oma näkemyksensä tästä nuoresta naisesta; jokainen katsoo ja puhuttelee häntä omasta näkökulmastaan. Kun kertojat kertovat Lempistä, kertovat he sittenkin enemmän itsestään. Se, millaisena toisen ihmisen näet, onkin ennemmin kuva sinusta itsestäsi. Eikä kukaan koskaan voi tuntea toista ihmistä täysin - jos nyt itseäänkään. Kuva Lempistä täydentyy, muuttuu ja muovautuu, mutta täydelliseksi se ei tule, ei tosiaankaan.

Lempin kieli on kaunista. Maalailevaa. Taidokasta. Se imaisee mukaansa niin, että lukija ei edes huomaa lukevansa todella karmaisevaa tarinaa. Kaunis kieli ja hirveä tarina sen paljon puhutun lumon kai tekevät. Tuo lumo ei itselleni näyttäydy kauniina, vaan riipivänä ja henkeäsalpaavana: kuin kulkisi yksin yöllisessä kesämetsässä, jonka sumu on kuin samettia, ja jossa on toisaalta niin kaunista ja rauhallista, ja toisaalta jotain todella uhkaavaa. Petollista.


Kielellä leikkiminen on aina ollut mieleeni, ja siksi loppuviimein rakastuin Lempiinkin. Rakastettu, jonka nimi on Lempi. Sisko, jonka nimi on Sisko. Lempikirja vai Lempi-kirja? Kuka on Lempi, mitä on lempi?

Lempi on itselleni kirja, josta on hankala muodostaa mielipidettä. Kieli ja kielelliset leikit ihastuttavat, juoni hirvittää ja henkilöhahmot epäilyttävät. Joku siinä kuitenkin on. Joku kaikkea tätä suurempi, joka sytyttää lemmen tähän kirjaan. Harvan kirjan tunnelma jää näin vahvasti elämään sisuksiini, kuin Lempin/Lemmen. Kannan tätä pitkään mukanani.


Tekijä: Minna Rytisalo  
Teos: Lempi
Kustantaja: Gummerus 2016
Sivuja: 234
Mistä: Kirjastosta

-Viivi

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Ann-Mari Leinonen: Sentillä rakkautta - liattu

"Paikkani oli taas näytetty. Se oli maassa, siellä missä paskan paikka on." 
(s. 347)

Jotkut kirjat ovat helppoja ja keveitä luettavia, joiden parissa lukija saa viskata aivonsa narikkaan. Ann-Mari Leinosen Sentillä rakkautta - liattu (Rose-kustannus 2017) ei ole sellainen, ei todellakaan. Kun kirjan teemoina pyörivät raiskaus, menetykset, sairaudet, seksuaalisuus, lapsettomuus, henkinen hyväksikäyttö ja arvottomuus, on tuloksena kaikkea muuta, kuin kepeä kesäromaani. Mykistävintä on se, että tämä esikoinen on omaelämäkerrallinen, "tositapahtumia mukaileva", kuten kustantamon sivuilla sanotaan.

Mykistävää tosiaan. En tiedä, mitä ajatella, mitä sanoa.


Leinonen nappaa lukijan heti alusta syvälle, suoraan ihonsa alle, häpeilemättä, peittelemättä. Kaunistelematta. Silmille rävähtää heti ensimmäisillä sivuilla sellainen maailma, jota ei soisi olevan olemassakaan. Siinä maailmassa murskataan ihmisarvo, naiseus, kunnia, luottamus, kaikki. Yhä uudelleen ja uudelleen. Kun tuntuu, että pohja on saavutettu, matto vetäistään vielä kerran alta. Selkään nakataan vielä uusi puukko, vielä vähän syvemmälle.

Lukija saa tietää hetki hetkeltä, kuinka todella nöyryyttävä raiskaus etenee. Lukija saa lukea päivä päivältä, kuinka suhde varattuun, sadistisen ailahtelevaan mieheen muotoutuu. Lukija saa nähdä sekunti sekunnilta, kuinka kertoja uppoutuu intohimon ja seksuaalisen nautinnon aallokkoon. Lukija myötäelää viikko viikolta surua, jota rakkaimman ihmisen menettäminen aiheuttaa. Kuukausi kuukaudelta, kuinka kaikki kaatuu yhä uudelleen, yhä pahemmin. Vuosi vuodelta, kuinka ihmisen arvo aina vain mitataan senteissä - mitä enemmän senttejä, sitä arvottomampi ihminen.

Ja mitä tapahtuu, kun ihminen menettää arvonsa omissa silmissään. Kun ei kunnioita itseään lopulta enää lainkaan. Kun ihminen kerjää rakkautta, mutta ei osaa itse rakastaa itseään.

Kirjan kuvasto ei ole kaunista, vaan välillä jopa inhorealistista. Täysin peittelemätöntä ja viiltävän avointa. Siksi kirjaa ei ole helppo lukea. Kieli sen sijaan imaisee tarinaan niin (ajoittaisista kömmähdyksistä huolimatta), että kirjaa ei silti pysty laskemaan käsistään. Jouduin kamppailemaan jatkuvasti sisälläni kirkuvan "Ei, ei ei enää!" -mantran ja kirjan imun välissä. Aikaa tämän kirjan lukemiseen kannattaa varata. Ja resursseja. Mahdollisuuksia työstää herääviä ajatuksiaan, tuntemuksiaan, mieleen muistuvia kokemuksiaan. Toisen henkilökohtainen tarina muuttuu hiljaiseksi vuoropuheluksi, omien kokemusten peilailuksi, jaetuksi kokemukseksi.

Maailma ei ole aina kaunis, suomalainenkaan yhteiskunta ei ole idylli. Ja ihmiset - miten ihmiset voivat olla niin pahoja niin itselleen kuin toisilleenkin?! Onneksi on olemassa myös ystävyyttä, rakkautta, aitoa välittämistä. Onneksi.


Sentillä rakkautta - liattu on kirja, jonka muistan varmasti aina. Se on todella ravisteleva lukukokemus, jonka prosessointiin minulla menee eittämättä vielä pitkä tovi. Se on kirja, joka nykäisee epämukavuusalueelle niin, että rytisee. Ennen kaikkea se on kuitenkin kirja, jolle on paikkansa tässä maailmassa ja tässä yhteiskunnassa. Se on rohkea teko. Teos, joka antaa äänen monelle ihmiselle, vaikka onkin vain yhden ihmisen henkilökohtainen tarina: raiskatuille, henkisesti hyväksikäytetyille, läheisensä haudanneille, kroonisesti sairaille, lapsettomille, rakkaudesta haaveileville, yksinäisille, ylipainoisille tai muutoin muottiin mahtumattomille, maahan miljoona kertaa tallotuille. Se on kirjoitettu auttamaan muita, antamaan vertaistukea, ja niin se eittämättä tekeekin. Tarttumapintaa on valtavasti. Mieleen puskee niin paljon sanoja, että olen melkein sanaton.

Liattu on  Sentillä rakkautta -trilogian ensimmäinen osa. Jatkoa on siis luvassa. Lukemattomat kysymykset risteilevät päässäni, epätoivo ja toivo tanssivat kohtalontangoaan. Tahdon jo lukea lisää, tahdon jatkaa matkaa Anskun rinnalla. Tahdon seurata selviytymistä, sillä selviytymistarinahan tämä on. Matka selviytymiseen - perillä ei tosiaankaan olla. Vaikka ollaanko oikeassa elämässä koskaan.


TekijäAnn-Mari Leinonen 
Teos: Sentillä rakkautta - liattu
KustantajaRose-kustannus 2017
Sivuja: 414
Mistä: Kirjailijalta

-Viivi