torstai 22. helmikuuta 2018

Ulla Donner: Spleenish

Kun kirjailija kertoo itsestään kustantamon sivuilla näin:

"Kun en työskentele, seurustelen muiden punavihreässä kuplassa elävien ihmisten kanssa ja murehdin rahasta ja tulevaisuudesta, kunnes vatsaani koskee."

ja näin:

"Sarjakuvani käsittelevät kokemuksia, jotka ovat hämmentäneet tai vihastuttaneet minua."

voi hänen kirjansa odottaa olevan jonkinlaisen punavihreän kuplan ja tämän sisällä poreilevien ilmiöiden kuvausta - ja sitä Ulla Donnerin Spleenish (Kustantamo S&S 2017)  todellakin on.


"Piti löytää kumppani ja saada kanava luonnollisille himoilleni. Siten voisin vihdoinkin saada takaisin sen driven, antaa periksi työnarkomanialle, tienata rahaa ja kuolla sisäisesti:"

Spleenish on sarjakuvaromaani päämäärättömyydestä, kärsimyksen glorifioinnista, tyytymättömyydestä, hapuilusta, somesta ja ahdistuksesta. Siitä, kuinka kuplasta yrittää irrottautua, mutta kuinka yritykset irrottautua kuplasta kuuluvat itseasiassa oleellisena osana kuplassa elämiseen.

En elä kaupunkilaisessa punaviherkuplassa, mutta olen kuitenkin samaa sukupolvea, kuin Spleenishin päähenkilö, ja koin siksi vahvojakin samaistumisen hetkiä. Someliket, ahdistus, huonommuuden tunteet ja oman elämän vaikeaksi tekeminen ovat tuttua kauraa, mistä syystä Spleenish sai minut välillä hymähtelemään ja hymyilemään. Vaikka en suoranaisesti nauranut vatsa kippurassa, on tämä sarjakuvaromaani kuitenkin huumorilla (sarkasmilla) vahvasti ja onnistuneesti höystetty. Mikäs sen parempaa, kuin nauraa itselleen - yhdessä kirjailijan kanssa.


Donnerin rujommanpuoleinen piirrosjälki on kiehtovaa, mutta ehkä hieman vierasta, ja punainen värimaailma vaatii totuttelua. Loppujen lopuksi kummallinen kuvamaailma soveltuu kyseisen tematiikan käsittelyyn sangen mainiosti korostamalla kaoottisuutta ja kaaosta, jota on niin ympäristössä, kuin etenkin oman pään sisällä.

Romaanin rakenne oikeastaan kuvaa aivan loistavasti sitä elämää, jota nuorten aikuisten Y-sukupolvi elää - kriisistä kriisiin. Tai ehkä oikeammin junnauksesta junnaukseen, välissä hetkeksi pysähdyttävä kriisi.

"Kohta kaikki tietää
ETTÄ OLEN HUONOIN
- kaikissa kategorioissa"

Taidebileet ja turhanpäiväiseltä vaikuttava sosiaalinen lätinä ovat niitä asioita tässä sarjakuvassa, joihin en itse osannut samaistua. Kenties se on syy siihen, etten uponnut Spleenishin maailmaan kokonaan ja varauksetta. Kuvattu kupla on sen verran vieras, että täysin tämä nuoren naisen (ja sukupolven) elämän kuvaus ei vienyt mukanaan. Nautin tästä kirjasta kuitenkin melko tavalla. Se on viihdyttävä ja avartavakin kokemus, etenkin, koska se oli oivallinen matka itseen; kun katsoo itseään ulkopuolelta, saattaa huomata, että omat (suurilta tuntuvat) pikkuongelmat eivät olekaan enää itkun, vaan lähinnä naurun aiheita. Mielenkiintoinen kurkistus itselle melko tuntemattomaan kuplaan!

Yksityiskohdat kunniaan: kiehtova selkämys!

"Milloin olisin tyytyväinen?
Mitä "hyvään elämään" tarvitaan?"

Vastausta odotellessa...

TekijäUlla Donner
Teos: Spleenish (ruotsinkielinen alkuteos: Spleenish; suom. Sinna Virtanen) 
KustantajaKustantamo S&S 2017
Sivuja: 80
Mistä: Kirjastosta

Helmet 2018 12. Sarjakuvaromaani

Sarjakuvahaaste 2018

-Viivi 

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Hannu Niklander: Rikottua lasia

Tervehdykset täältä stressin, väsymyksen, uupumuksen ja oksennustaudin jälkimaininkien ihastuttavasta iloliejusta! 

Energia on aikalailla finito, mutta viimeisillä voimillani raahauduin nyt tähän koneen äärelle kirjoittamaan ilahduttavasta lukukokemuksesta, ennen kuin tyystin unohdan (muistiinpanoista huolimatta), mistä minun piti edes kirjoittaa. Tänään käsittelyssä on siis pitkän linjan kirjakonkari Hannu Niklanderin novellikokoelma Rikottua lasia (Robustos 2017), joka pääsi jotenkin yllättämään kesken kaiken.


"Mutta, täytyy niitä naisia vain olla, he ovat niin haluttavia, niin kuin jollekulle seuraava ja jo sitä seuraava ryyppy, Olavi ajatteli. Äkkiä tuli ikävä vaimoa ja tyttäriä. Ja että saisi nukkua. Tänä iltana on vielä se neuvottelukin rehtorin kanssa. No Luojan kiitos, rehtori sentään on lesbolainen."
(s. 35-36)

Rikottua lasia on kolmeen osaan jaettu novellikokoelma, jonka jokainen osionsa kietoutuu erilaisten teemojen ympärille, erillisinä ja kuitenkin yhteen nivoutuvina. Ensimmäistä osaa määrittelee erotiikan ja ihmissuhteiden tematiikka, toista osaa omaelämäkerrallisuus ja muistelu. Kolmas osa on kokoelma graafisempaa sisältöä, kritiikkiä ja vaikeita asioita enemmän tai vähemmän verhottuina. Luopumisia, eroja, hyväste(ly)jä, tragedioita, muistoja - loppuja ja jonkin verran alkuja. Miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja - vastinpareina, vertailukohtina, toistensa täydentäjinä, toistensa rikkojina, peileinä ja sirpaleina.

Novelleista huokuu Niklanderin vahva kulttuurinen osaaminen ja laaja sivistys, mistä on ilo olla osallisena. Vanhahtava kieli yllättää aluksi, tuntuu vieraaltakin, mutta pyörittelee jossain välissä lempeään syleilyynsä, ja tekee lukukokemuksesta hauskan nostalgisen. Novellien tyylit vaihtelevat paljonkin, mikä puolestaan kertoo kirjoittajan monipuolisuudesta ja taitavuudesta: kiihkeärytmisestä satiirista hidastempoiseen muistelmasessioon - kaikki toimii. Novellien jonkinlainen lempeys, hienovaraisuus, kiltteyskin (rajuista aiheista huolimatta) on ikäänkuin vastareaktio (nyky-)maailman raadollisuudelle ja suorasukaisuudelle, välillä turhankin inhalle realismille. Ei ennen mikään ollut kai sen paremmin, mutta on ihana silti sukeltaa nostalgiasilkkiin; ennemminkin kyse on tyylistä puhua maailmasta, kuin itse maailmasta.



Hehkutuksesta huolimatta täytyy tunnustaa, että ihan heti en näille novelleille syttynyt. Asetelmat tuntuivat välillä ontoilta, sukupuoliroolit ahtailta ja jo mainitsemani vanhahtava kieli etäännyttävältä. Sitten koitti niminovellin Rikottua lasia vuoro, ja yhtäkkiä tunsin vain palasten loksahtavan paikoilleen niin, että kirjaa oli enää vaikea jättää käsistään. Erotiikka ja nostalgia, vanhat (ei aina niin hyvät) ajat, rakkaus ja sen kaipuu kieppuvat huumorin vahvasti värittämänä  mainioksi teokseksi, jonka, uskoisin, voi lukea useita kertoja, ja löytää aina jotakin uutta ja ennenkokematonta.

Niminovellin lisäksi kokoelman helmiksi omissa silmissäni kohosivat II-osan omaelämäkerralliset (tai näin ainakin ymmärrän) muistelot, jotka ovat hienon oivaltavia (kuten muutkin kokoelman tekstit). Ne ovat kaunistelemattomia, mutta kuitenkin kauniita. Ne vievät menneeseen, kietovat muistoihin, jotka eivät ehkä aina ole kovin ruusuisia, mutta joille voi jo nyt nauraa lämpimästi hekotellen. Pilke silmäkulmassa, hymynkare huulenpielessä.

"Arvostettavia ja miehekkäitä olivat kuivat kangasmetsät mäntyineen, ja talvi. Erityisesti pohjatuuli oli reipas ilmiö, se toi pakkasen ja pani vätykset liikkumaan. Uhallakin rakastin etelätuulta, mätäkuuta ja lehtometsiä."
(s. 77)

Niklander osaa omaelämäkerronnallisen tekstin lisäksi hypätä minkä ikäisen ja kaltaisen päähenkilön saappaisiin tahansa: nuoren, seksuaalisuuttaan opettelevan pojan maailma on aivan yhtä todentuntuinen, kuin vanhan, seksuaalisuuttaan lähinnä enää muistelevan herrankin. Niin, valtaosa novelleista on miesnäkökulmasta kirjoitettuja, naispäähenkilö taitaa löytyä vain kahdesta novellista. Naiset ovat kylläkin vahvassa roolissa mukana - lähinnä kumppaneina ja rakkauden kohteina. Mutta pääosin rakkaudesta ja suhteistahan nämä novellit sangen kertovatkin, joten en ala sen pahemmin puida sitä, onko mies vain halujensa orja, ja onko naisen osa näissä novelleissa olla pelkkä miehen halujen objekti. Pervomummi ei ainakaan ole!


"Hän, aina jokseenkin helposti vieteltävä mies. Monta avioliittoa, niiden lisäksi kosolti ihania naisia, suudeltavia kauloja, puristeltavia rintoja, sileitä reisiä ja vielä sileämpiä pakaroita, ja sitten kaiken päälle hyviä keskusteluja. Ja nyt on intiimein lemmenseikkailu enää, kun saa opastaa sensuellin naisen käymälään."
(s. 148)

Surkuhupaisaa, viipyilevää, hymyilyttävää, pohdituttavaa. Rikottua lasia on lempeän soljuvaa luettavaa.

TekijäHannu Niklander
Teos: Rikottua lasia
KustantajaRobustos 2017
Sivuja: 149
Mistä: Kustantajalta

Helmet 2018: 25 Novellikokoelma

-Viivi

lauantai 10. helmikuuta 2018

Lasten lauantai #2

Nuhaisaa lauantaita! 

Eletään pahinta flunssakautta, ja meidänkin perheessä on saatu nautiskella nuhakuumeesta ja niiskutuksesta koko viikon. Lentsu on hyvä syy käpertyä sohvannurkkaan ja nauttia lempeästä lukemisesta. Tässä toisessa Lasten lauantai - postauksessa vinkkaankin übersöpöstä lastenkirjasta, joka sopii täydellisesti sohvannurkkalukuhetkiin.


Helga Hidalmiina kissojen kunniavieraana (Merkityskirjat 2017) on Terhi Kankaan ja Anna Aallon ihana kirja Helga-tytön vierailusta kissataloon. Helga haluaisi kissan, mutta äidin allergia estää haaveen toteutumisen; onneksi isä keksii keinon lievittää karvakaverin kaipuuta. Selkeä ja värikäs kuvitus on aivan ensimmäinen silmiin pistävä seikka, josta nauttii niin aikuinen kuin lapsikin. Söpöt kissapersoonat ihastuttavat, hassut yksityiskohdat viehättävät ja tarinaa on helppo seurata kauniin kuvituksen avustuksella. Kirja tuntuukin hyvältä: laadukkaalta ja kestävältä (etenkin lapsilukijoiden kanssa sillä tosiaan on merkitystä, heillä kun on tapana rakastaa kirjoja myös hyvin kouriintuntuvalla tavalla). Tarina on selkeä ja turvallinen, ja ääneen pääsevän Hugo-kissan hyvinkin kissamaiseen persoonaan on pakko ihastua. Kissojen syvin olemus on mielestäni tallennettu kirjan sivuille aivan loistavasti!


Ihanan kirjan takana ei olekaan ihan tavallinen tarina. Tämä ensimmäinen Merkityskirja on tehty yhdessä yleisön kanssa: joukkorahoituksen ja joukkoluovuuden tukemana. Tarinassa tämä näkyy erikseen merkattuina kohtina, jotka ovat syntyneet tämän joukkoluovuuden avulla. Mielenkiintoinen idea - kirjallisuus on yhteistä! Kirjan esipuheessa on avattu kattavasti kirjan syntyhistoriaa ja joukkovoiman merkitystä kirjan synnyssä. Merkityselliset tukijat on nimetty kirjan kansiaukeamilla, mikä on sekin ihana ajatus. Joukossa on voimaa!


Helga tekee isänsä ja veljensä kanssa vierailun kissataloon, jossa törmätäänkin monenmoisiin kissa-asukkaisiin - löytökissoihin, kodittomiin, hylättyihin, jätettyihin. Hassu lisä kirjaan on ystäväkirjasivut tarinan lopussa, jossa on esitelty kaksi ihan oikeaa kotia kaipaavaa kattia. Pieni maailmanparantaja minussa alkoi haaveilla kissakaverin adoptoimisesta - mutta ei siitä sen enempää. Löytöeläimistä sen sijaan vielä vähän enemmän: jokaisesta ostetusta Helga Hidalmiina -kirjasta menee 7 euroa eläinsuojelutyöhön. Wau!


Helga Hidalmiina kissojen kunniavieraana on kaiken kaikkiaan aivan mahtava hyvänmielenkirja! Suosittelen tutustumaan! Lisää tästä superhellyttävästä kirjasta ja sen taustalla vaikuttavista aatteista ja yhteisöllisyyden periaatteista voi lukea osoitteesta www.merkityskirjat.fi. Tarinaa lukiessa ja sitä miettiessä on koko ajan hyvä fiilis - niin suurella lämmöllä ja rakkaudella tämä kirja on tehty. Mauhtava!


TekijäTerhi Kangas & Anna Aalto
Teos: Helga Hidalmiina kissojen kunniavieraana 
KustantajaMerkityskirjat 2017
Sivuja: 33
Mistä: Kirjailijoilta

-Viivi

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Liv Strömquist: Kiellety hedelmä

Sarjakuvahypetys jatkuu! 

Romaanilukemisenani oleva Juha Hurmeen Niemi (Teos 2017) vaatii aikaa, tilaa ja sulattelua, joten alkanut sarjisinnostus on saanut lisäpontta tarpeesta lukea välillä vähän kevyempää. Tosin en tiedä, kuinka kevyeksi voin nyt käsiteltävää sarjakuvakirjaa totuuden nimessä sanoa - on kuitenkin aika painavaa asiaa. Käsiteltävänä on siis ruotsalaisen Liv Strömquistin Kielletty hedelmä (Sammakko 2016), feministinen sarjakuvatietoteos "siitä jota tavataan kutsua naisen sukuelimeksi", kirja joka sekin löytyi lukemistooni Instagramin kirjayhteisöstä, joka on sangen ahkerasti viime aikoina hehkuttanut tätä kyseistä teosta ja itse Strömquistia.


Kielletty hedelmä pureutuu kiellettyyn hedelmään, "naisen sukuelimeen", ja siihen suhtautumiseen, (lähinnä) länsimaisessa kulttuurissa. Karua tekstiä. Toivoisin voivani puhua historiasta, mutta valitettavasti moni "naisen sukuelimeen" kohdistuva epäkohta on todellisuutta vielä tänäkin päivänä. Juuri luin iltapäivälehtiartikkelin, jossa kerrottiin nykynaisten halajavan itselleen Barbie-vaginaa.  Barbiella ei ole jalkojensa välissä mitään...


Asia on painavaa, mutta mielestäni se, mikä tekee Kielletystä hedelmästä loistavan ja Strömquistista taiturimaisen, on huumori. Mustaakin mustempi huumori on ehdottomasti tämän sarjakuvan kuorrute, joka tekee lukukokemuksesta ikimuistettavan. Yksinkertaisenpuoleinen viiva ja jopa naiivi piirrostyyli kunnioittavat tekstiä ja tyylilajia loistavasti. Taas kerran jouduin useampaan kertaan miettimään, saisinko nauraa ääneen lukiessani hirvittävistä asioista. Mutta ei nauru asiaa vesitä - päin vastoin. Huumori on voimakas ase, jos sitä osaa käyttää oikein. Strömquist osaa.

Tämä kirja kannattaa lukea.


Tekijä: Liv Strömquist
Teos: Kielletty hedelmä (ruotsinkielinen alkuteos: Kunskapens frukt (2014); suom. Helena Kulmala) 
KustantajaSammakko 2016
Sivuja: 143
Mistä: Kirjastosta

Helmet 2018: 42 Kirjan nimessä on adjektiivi

Sarjakuvahaaste 2018

-Viivi 

maanantai 5. helmikuuta 2018

Anna Taipale: Sydänjuttu

Hei sinä!
Olet parasta, mitä sinulle on tapahtunut!


Kirjoitin muutama postaus sitten (täällä) kuinka oma jaksamiseni on ollut kadoksissa, ja kuinka olen etsinyt uutta elämänasennetta myös kirjojen avulla. Yksi näistä self help -kirjoista, joihin olen tarttunut, on Anna Taipaleen Sydänjuttu (Otava/Hidasta elämää 2017), enkä voi sanoa muuta, kuin vautsi ja kiitos!

On toki niin, että itsehoito-oppaita luetaan (yleensä) omiin tarpeisiin, omista lähtökohdista, omiin ongelmiin ratkaisuja etsien. Siksi tämä arvioni Sydänjutusta on äärimmäisen värittynyt,  eli sitä määrittää suuresti subjektiivinen kokemukseni kyseisestä teoksesta. Voi siis olla, että, syystä tai toisesta, kaikissa tämä teos ei aiheuta suurtakaan innostusta; tämänkin totesin tuttuni kanssa, joka luonnehti kirjaa "lässynlääksi". Mutta monessa Sydänjuttu on innostusta aiheuttanut, ja minä olen ehdottomasti yksi niistä.


Selvää on, että self helpiä on melkoisen turha lukea, jos ei ole itse halukas tai valmis muutokseen. Minä olin, ja siksi Sydänjuttu putkahti elämääni juuri oikeaan aikaan, oikeassa muodossa. Mutta mitä se sydänjuttu sitten on? Sydänjuttu on sisäistä rakkautta, armollisuutta ja arvostusta itseä ja omaa intuitiota kohtaan, pysähtymistä ja hiljentymistä, fiilistelyä ja nautiskelua - juuri sitä, mikä nykyisessä hektisessä elämänmenossa tallautuu niin kovin helposti kiireen ja kohtuuttomuuden jalkoihin. Kuuntele itseäsi - sydäntäsi ja intuitiotasi - ja elämä alkaa lipua suuntaan, joka mahdollistaa ilon, onnen ja hyvän olon (ja myös ne kököt fiilikset, nekin ovat elimellinen osa elämää). Ihaninta on, että mitään suuria jättimuutoksia ei edes tarvitse odottaa, vaan kaiken lähtökohtana on nykyisyyden hyväksyminen. Säkenöidään!

Kun oma hyvinvointi on hukassa, ja on valmis alkamaan etsiä sitä, suosittelen kokeilemaan Sydänjuttua. Sisäisen rakkauden ideologian lisäksi itse kirjassa minua viehättää suunnattomasti kirjan ulkoasu: kannet ovat kauniit ja upeasti taitettu sisällys vilisee hempeän kauniita kuvia. Niin, kukkakuvat ja söpö ulkoasu saattavat vedota enemmän naisyleisöön (taas kun näin rankasti kategorisoidaan), samoin kuin myös tapa puhua asioista, mutta ei tätä kirjaa mitenkään silti ole mielestäni kirjoitettu vain tarkkaan rajatulle daamiyleisölle. Kyllä tästä kirjasta ja sen tarjoamista ajatuksista voivat nauttia kaikki halukkaat (vaikka mututuntumani kuiskii, että naisten keskuudessa se suurin self help -yleisö luurailee). Mitä itse kansiin ja kirjaan fyysisenä esineenä tulee, niin yksi miinus: kirja on sangen raskas, eivätkä kannet pysy auki ilman voimaa. No, tulipahan lukiessa treenattua käsi- ja sormilihaksia, vaikka kirjassa paljon puhuttu voimaantuminen ei ehkä ihan fyysistä treenailua tarkoitakaan.


Sydänjuttua on ilo lukea erityisesti siksi, että kirjailijan ääni on niin vahvasti läsnä omien kokemusten ja (ymmärtääkseni) oman ilmaisutyylinsä kautta. Teksti ei ole suoranaisesti kirjakieltä, vaan puhekieliset ilmaisut vilisevät pysyvänä osana tekstiä: "dumpataan" ja "fiilistellään", on "inspistä" ja "rispektiä".  Itselleni tuli fiilis, kuin olisin ollut kuuntelemassa Taipaleen luentoa, mutta Taipale olisi vain hypännyt sivujen kautta pääni sisälle kertoilemaan ajatuksistaan. Eloisa ja tyylejä sekoittava kieli tuo kirjoittajan/kertojan ja äänensä vahvasti läsnäolevaksi, ja oli minun silmissäni oiva tehokeino. Kirjaa lukiessa ja ajatellessa minulla on jännästi fiilis, että Taipale on mukanani, selkäni takana tsemppaamassa hyvän olon projektissani.

Sydänjuttu ei ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään self help -oppaani, mutta ehdottomasti yksi vaikuttavimmista ja toimivimmista. Jos arki tuntuu haasteelliselta, elämä yhdeltä pärjäämiseltä ja itsetunto pelkältä harmaalta, tallotulta rievulta jossain mielen unohdetulla joutomaalla, suosittelen kokeilemaan Sydänjuttua. Yksi lukukerta ei ainakaan itselläni kirjan ajatusten sisäistämiseksi riitä, mutta kyseessä onkin elämänpituinen projekti. Pinttyneet ajatusmallit eivät hetkessä lähde muuttumaan, vaan muutosprosessi vaatii paljon työtä. Onneksi aivot ovat, Taipaletta mukaillen, muuntautuva elin ja muutos mahdollinen - ja onneksi minulla on tämä sisällöllisesti ja ulkoisesti kaunis kirja hyllyssäni, joten voin palata siihen aina aika-ajoin.


Tilasin Sydänjutun kanssa itselleni myös upouuden Sydänjuttu-tehtäväkirjan, josta tulen kirjoittamaan, kunhan olen siihen paremmin tutustunut. Voimaannuttavat harjoitukset näyttävät täydentävän hyvin itse Sydänjuttua, eli käsillä saattaa olla aika lyömätön duo. Ihanalta vaikuttaa!

"Minulla on villi unelma: rakastaa itseäni niin syvästi, ettei mikään saa minua koskaan kyseenalaistamaan arvoani tai epäilemään itseäni. Tiedän, että ytimeltäni minä olen rakkaus. Tämä elämä on tilaisuus kuulostella uteliaisuudella, lempeydellä ja kunnioituksella, mitä kaikkea se tarkoittaa."
(s.249)


TekijäAnna Taipale
Teos: Sydänjuttu
Kustantaja: Otava / Hidasta elämää 2017
Sivuja: 257
Mistä: Omasta hyllystä

Helmet 2018 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta

-Viivi