Elodie Harper: Sudenluola (Sudenluola #1)

Millaista oli pompeijilaisen orjan ja prostituoidun elämä antiikin aikana? Siihen pääsee tutustumaan Elodie Harperin juuri suomennetussa Sudenluola-romaanissa (Bazar 2023), joka on Amaran tarinan kertovan trilogian avausosa.

Tarinan päähenkilön, nuoren Amaran tarina on traaginen: lääkäri-isän tytär on myyty ensin jalkavaimoksi ja sitten orjaksi perheen taloudellisen katastrofin vuoksi. Näin Amara on päätynyt naarassudeksi Sudenluolaan, pompeijilaiseen bordelliin, jonka isäntänä toimii julma Felix. Mutta Amara ei ole Amara, vaan Timarete - ja hän yrittää olla unohtamatta sitä.

"Se oli melkein onnellinen hetki. Jos onnea saattoi olla olemassa maailmassa, jossa hänet oli ostettu ja myyty."

(s. 17)

Eletään vuotta 74 jaa (Vesuvius purkautui kohtalokkaasti vuonna 79, huh!). Amara on syntynyt Kreikassa vapaana, oppineen isän tyttärenä. Hän on saanut sen mukaisen kasvatuksenkin. Hänet on opetettu lukemaan ja kirjoittamaan. Mutta hänet on myös opetettu siihen, että hänen tärkein ominaisuutensa ja omaisuutensa on hänen kunniallisuutensa. Joutuminen ensin jalkavaimoksi ja sitten ilotalon orjaksi on ollut Amaralle katastrofi, jota puidaan läpi koko kirjan.

Sudenluolan orjajoukko on värikäs (ehkä vähän karikatyyrimäinenkin), ja kuvaa niitä erilaisia teitä, joita pitkin nainen (tai mies) saattoi joutua bordellin isännän omistukseen. Yhden on myynyt perhe, toinen on kaapattu, kolmas on hylätty lapsena tunkiolle, neljäs on syntynyt orjaksi... Naisten lisäksi Sudenluolassa työskentelee myös miesorjia, mukaan luettuna entisen prostituoidun poika Paris, joka joutuu  kaiken muun ohella tekemään myös seksityötä. Orjien asema isäntiensä mielivallan armoilla on nykyihmiselle hurjaa luettavaa. Jos oli naisen asema kurja ja orjan asema kurja, niin naisorjan asema se vasta kurja olikin...

"Kunhan kestät sen. Älä ikinä totu."

(s. 36)

Amara on kirjan alussa herkkä nuori nainen, joka pikku hiljaa sopeutuu - tai ennemminkin alistuu - elämäänsä. Elämä Sudenluolassa on hurjaa ja kurjaa: isäntä on mielivaltainen, asiakkaat usein juopuneita ja väkivaltaisia, on kilpailua ja jännitteitä. Paluuta takaisin ei ole - kotia ei enää ole - mutta pikku hiljaa neuvokkaassa Amarassa herää kuitenkin toivo jostakin edes vähän paremmasta. Tarina etenee muutaman kuukauden välein vuoden alkupuolesta sen loppuun - ja sen aikana tapahtuu paljon!

Kontrasti orjien kurjan kärsimyksen ja rikkaiden miesasiakkaiden yltäkylläisen elämän välillä on suorastaan raju. Orjuuden tematiikan äärellä pysähdyin usein miettimään maailman ja ihmisen mielettömyyttä ennen ja nyt. Kuinka ihminen on voi alentaa toisen ihmisen esineen tasolle, merkityksettömäksi, pelkäksi omaisuudeksi ja kauppatavaraksi?! Kuinka kukaan voi mitenkään perustella sen itselleen ja toisille - kuinka kokonainen yhteiskunta voi tehdä niin?!

"Niin, koska orjalla ei ole mitään omaa, ei edes onnea."

(s. 238)

Orjan oli mahdollista saada vapautensa: joko ostamalla sen itse tai jonkun toisen maksamana tai saamalla se lahjaksi isännältään. Pohdin lukiessani sitä, että tämä tapa on varmasti toiminut isäntien eduksi, sillä se on tuottanut eloonjäämisen kannalta tärkeimmän: toivon. Orjilla oli edes pieni toivon siemen siitä, että he voisivat joskus päästä vapaiksi, ja tämä sai heidät kestämään päivästä ja vuodesta toiseen. Muuten he eivät ehkä olisi kestäneet.

En ole mikään antiikin ja/tai Pompeijin asiantuntija, mutta minulle Harperin luoma Pompeiji on uskottava ja aidontuntuinen. Kaupungin kadut, seinäkirjoitukset, kauneus ja kurjuus, meri heräävät kirjan sivuilla upeasti henkiin. Niin herää kulttuurikin: suuret juhlat karnevaalitunnelmineen, pienet pidot viinittelyineen, runous ja musiikki, katujen vilske, kapakat, kylpylät, vaatteiden kahina. Amaran muassa pääsee näkemään niin kaupungin varjopuolet kuin loistonkin.

"Se on rakkautta, jota isäntä tuntee orjaansa kohtaan --- Minkään sen enemmän varaan ei kukaan meistä voi toivoa rakentavansa elämäänsä."

(s. 457)

Jokaisen luvun alussa on pieni lainaus aikalaiskirjoituksia: seinäkirjoituksia Pompeijista, runojen ja näytelmien pätkiä ja muuta kirjallisuutta. Nämä lainaukset on valikoitu todella huolella tukemaan tarinaa - ja samalla ne ovat pieniä maistiaisia kauan sitten menneestä kulttuurista.

Laura Beckin suomennos toimii todella hyvin. Ainoa elementti, jota jäin miettimään, oli sana "sutenööri", joka esiintyy tekstissä muutaman kerran. Onkohan tuota ranskankielistä sanaa (tai siis sen edeltäjää, kantasanaa tmv.) käytetty jo antiikin aikoina?! Olisiko voinut käyttää vain sanaa "parittaja"? (En myöskään tiedä, mitä sanaa on käytetty englanninkielisessä alkuperäisteoksessa.) Jos sana on syntynyt ja otettu käyttöön vasta vuosisatoja myöhemmin, niin se ei ehkä ole ihan osuvin sana kuvaamaan latinalaisessa maailmassa elävää parittajaa.

Sudenluola on hyvin kirjoitettu ja koukuttava, tapahtumarikas ja jännittävä - kaikkinensa kiehtova! Vaikka se kertoo seksityöstä, se ei mässäile ruumiillisuudella, tai esimerkiksi seksuaalisen väkivallan kuvailulla. Mikään varsinaisen toivorikas tarina Sudenluola ei tosiaankaan ole: se on hyvin tummasävyinen, jännitteinen ja välillä jopa ahdistava. Pateettiseksi sitä ei voi kuitenkaan luonnehtia, koska ihmisten kokema tuska on aitoa ja kouriintuntuvaa - eikä siihenkään jäädä liiaksi kärvistelemään. Siinä on uhkaa, juonittelua, petturuutta eloonjäämiskamppailua, epätoivoa ja raskaita ihmiskohtaloita. Ehkä kestin lukea* sen, koska siinä on kuitenkin se elementti, jota ihminen elämässään kaipaa: toivo. Ripauksia inhimillisyyttä.

(*Lukea? Ennemminkin ahmin!)

Sarjan toisen osan, Kultaisen oven talon, suomennos ilmestyy jo syksyllä. Tulen lukemaan senkin!

Jos englanti taipuu, niin kirjailijan sivuilta löytyy antiikki-infoa: https://www.elodieharper.com/

Tekijä: Elodie Harper (suom. Laura Beck)

Teos: Sudenluola (Sudenluola #1) (The Wolf Den)
Kustantaja: Bazar 2023 (2021)
Sivuja: 479

Yleisten kirjastojen luokitus: 84.2

Vapaudestaan iloinen,

Viivi