Tove Jansson: Kesäkirja

Teenpä tässä heti alkuun tunnustuksen, joka suorastaan hävettää: en ole lukenut Tove Janssonilta mitään. En yhtikäs mitään! No, ehkä sentään lapsuudessa muutaman Muumi-kuvakirjan, jotka olivat oikeasti Janssonin käsialaa. Mutta yhtään romaania tai novellikokoelmaa en ole tältä klassikkokirjailijalta lukenut - en niitä Muumejakaan... Paitsi että nytpä olenkin lukenut Kesäkirjan (WSOY 1972; suom. Kristiina Kivivuori)!

Tällä postauksella osallistun Kirjabloggaajien 17. klassikkohaasteeseen, jota vetää tällä kertaa Oksan hyllyltä -blogi - sillä klassikohan Kesäkirja on, ja nyt ymmärrän, miksi.

Tämänkertaisen klassikkohaasteen koonti löytyy täältä: https://oksanhyllylta.blogspot.com/2023/07/kirjabloggaajien-klassikkohaaste.html

Kesäkirja on kirja kesistä pienellä Suomenlahden saarella, jossa vuoden lämpimintä aikaa viettävät Sophia-tyttö, tämän isoäiti sekä isä. Mikään juonellinen kertomus kirja ei ole, vaan ennemminkin episodiromaani tai jopa novellikokoelma, jossa hetket ja näkökulmat vaihtuvat luvusta toiseen. Minulle jäi jopa epäselväksi, kertovatko kaikki kirjan luvut samasta kesästä, vai onko siinä eri kesien kertomuksia - ja ovatko ne aikajärjestyksessä, vai eivät. Mutta ei ajalla niin väliä olekaan, kun ollaan saaressa.

Mikään auvoisa idylli saari tai sen ihmisten elämä ei ole: Sophialla ei ole äitiä ja isoäiti on vanha, väsynyt ja sairas. Isä on paikalla, mutta harvoin läsnä. Lapsi on lapsi, vasta alkumatkalla kohti aikuisuutta; isoäiti taas alkaa luisua (hyvällä omallatunnolla) takaisin lapsekkaaseen maailmaan. Rakkaus näiden ihmisten välillä on, mutta se ei ole halailua tai helliä sanoja, vaan jotakin hyvin arkista ja aineetonta - sitä, että ollaan vaan. Tyttö haastaa isoäitiään ja kiukuttelee, mutta paljon kypsemmin ei mummokaan aina jaksa käyttäytyä. Sitä se rakkaus näiden välillä nimenomaan onkin: että saa olla omia itsejään, äyskiä ja olla tyhmä, mutta aina pidetään kuitenkin yhtä. 

"Isoäiti yritti muistella omia uhmakausiaan voidakseen ymmärtää, mutta hän ei voinut muistaa muuta kuin että oli ollut tavattoman kiltti lapsi. Viisaana ihmisenä isoäiti oivalsi, että uhmaikää voi lykätä tuonnemmaksi kunnes on kahdeksankymmenen viiden, ja päätti pitää varansa."

(s. 85)

Voi mitä viisautta voi pienessä kirjassa ollakaan! Ja huumoria! Kirjan kuvaamat saaren arjen pienet hetket ja tapahtumat on kerrottu ihanan absurdein sanankääntein ja lakonisen huumorin keinoin niin, että hykerryttää. Harva kirjan kohtaus on erityisen kaunis - jopa päinvastoin - mutta Jansson osaa kirjoittaa niin, että lukija ei ahdistu. Tyyli on jopa lapsekas, naivistinen! Sen sijaan paljon saa pysähtyä ihmisyyden ja siten myös itsensä äärelle ihmettelemään inhimillisyyden hupaisuutta. Sillä siinä, missä Kesäkirja kuvaa kolmen ihmisen elämää saaressa, kuvaa se myös meidän kaikkien elämää. Se on hyvin aforistinen kirja. Ei se, mitä tapahtuu, vaan se, miten siitä kerrotaan.

"Kunpa olisi jo alussa tiennyt kaikkien pelastuvan, silloin olisi voinut omistaa myrskylle täyden huomionsa ja ihailunsa!"

(s. 122)

Seuraavan lainauksen laitan tähän siksi, että se löi minuakin vähän ällikällä rehellisyydellään. Ja siksi, että luin juuri Facebookin kirjallisuusryhmässä, kuinka joku sanoi kirjaa sievisteleväksi. Lue ja päätä, onko, mutta sisältövaroituksen annan:

"Väliin ihmiset ovat niin kuin ihmiset yleensä, tahtovat esimerkiksi kissanpoikasen kesäkuussa ja hukutetun kissan syyskuun ensimmäisenä. Sekin järjestyy."

(s. 62)

Tai no: onhan kirjassa vielä yksi päähenkilö, jota ei sovi unohtaa: luonto. Saaren asukkaat ovat hyvin lähellä luontoa, melkein luonnossa, sen armoillakin. Siinä missä ihmisten välistä kanssakäymistä kuvatessaan Jansson luisuu jopa koruttomaksi (vaikkakin pilke väikkyy silmäkulmassa), niin luontoa hän kuvaa aivan äärimmäisen kauniisti - vaikkakin vähäsanaisesti. Kannattaa varoa: tämän kirjan luettuaan saattaa kärsiä sietämättömästä halusta päästä yksinäiselle saarelle kokonaiseksi kesäksi ihan vaan olemaan.

"Illan ensi viileys oli tullut ja tanssiva koisaparvi oli poissa. Sammakot tulivat esiin ja alkoivat laulaa toisilleen, päiväkorennot olivat luultavasti kuolleet. Taivaalla vaipuivat viimeiset punaiset pilvet keltaisten sisään ja tekivät oranssiväriä."

(s. 134)

Ihana, ihana pieni kirja!

Logo: Niina T. / Yöpöydän kirjat

Tekijä: Tove Jansson (suom. Kristiina Kivivuori)

Teos: Kesäkirja (ruots. Sommarboken)

Kustantaja: WSOY 1972
Sivuja: 143

Yleisten kirjastojen luokitus: 84.2

Saarikesästä haaveillen,

Viivi