Mirkka Rekola: Puun syleilemällä

 Hyvää Eino Leinon, runon ja suven päivää!

Kesäisen teemapäivän kunniaksi Ankin kirjablogi haastoi kirjablogit julkaisemaan postauksen joko Eino Leinon tuotannosta tai jostakin muusta runoteoksesta. 

Minä tartuin haasteeseen menemällä pitkästä aikaa haahuilemaan kirjaston runohyllylle. Sieltä mukaan valikoitui muutama runoteos, joista yksi tuli nyt sitten napatuksi käteen runon ja suven päivän aatonaattona: Mirkka Rekolan Puun syleilemällä (WSOY 1983). 

Mirkka Rekolan teos hyppäsi kirjakassiini siksi, että Jonimatti Joutsijärven Rekolasta kirjoittama elämäkerta (tai sen ensimmäinen osa) on juuri julkaistu, ja se on osunut muutaman kerran silmiini. Rekolan tuotanto ei ollut minulle entuudestaan tuttua, ja kun koen runoja kohtaan muutenkin hurjaa alemmuuskompleksia, niin täytyy myöntää, että teoksen aloittaminen hirvitti. Juu: huomasin pitäväni kirjaa fyysisestikin etäällä, hyvä etten pitänyt toista silmää kiinni. "Apua, entä jos en ymmärrä tästä mitään?! Entä jos ymmärrän tämän ihan väärin?!"

Näin jälkikäteen voin sanoa, että ei varmasti tullut valittua sitä helpointa teosta tällaisena runonlukija-aloittelijana. Mutta täytyy myös sanoa, että siitä huolimatta koin ymmärtäväni teosta yllättävän hyvin. Tai no, tulkitsen ymmärtäneeni - ymmärrän tulkitsevani...

Wikipedia sanoo: "Häntä on pidetty vaikeasti tulkittavana lyyrikkona, mikä voi johtua ilmaisun äärimmäisestä tiiviydestä ja monimerkityksisyydestä."

Jaiks! Olisiko tullut tartuttua, jos olisin lukenut tämän kuvauksen ennen teoksen aloittamista? Tuskin.

Puun syleilemällä koostuu 66 lyhyehköstä runosta, joita voi toki lukea yksikseenkin, mutta jotka mielestäni kertovat yhdessä kokonaisen tarinan. Tai ainakin ne ovat tarinan palasia.

Teoksessa tärkeitä elementtejä ovat vuodenajat ja luonto - ja niiden vastakohtaisuudet: aurinko ja kuu, kevät ja syksy, valo ja pimeä. Lisäksi tärkeitä ovat puut ja vedet. Luonnon lisäksi runojen puhuja liikkuu Helsingissä, jossa tosin sielläkin luonto on läsnä - puistoissa, merenä, puina ikkunoiden takana. Mielessä.

"Auringon suihkutessa avovedessä 

pidän aloillaan pientä, jäistä saarta."

(s. 19)

Luonto on tärkeä, mutta tärkein on sinä. Sinä on joku, jonka kanssa runojen puhuja kokee kevään kiihkeän kasvunajan ja syksyn pimeän ja kylmän. Yhdessäolon ja yksinäisyyden. Yksinäisyys on, vaikka sinä on koko ajan mukana, ainakin ajatuksissa.

Sinun ruskeassa kaakeliuunissasi,

ruskean uunisi tulipesässä

            käy tämä kaupungin pitkä myrskytuuli,

ja minä pidän kotia,

kun kuljeskelen näillä märillä kaduilla

(s. 37)

Rekolan kieli on modernia ja kokeilevaa. Sanajärjestykset ja taivutusmuodot ovat outoja, hämmentäviä. Se on hyvä (vaikkakin tulkitsijalle tuskastuttavaa), sillä niiden avulla kenties sangen yksinkertaisesta tarinasta syntyy monipolvinen ja -tulkintainen kokonaisuus, jollaista elämä joskus on.

Runoista tulkitsen syntyvän tarinan, joka kertoo rakkaudesta. Se on keväänkiihkeä, mutta syksyn mukana loppuva - tai ainakin viilenevä. Se on kenties ollut aluksi salassa, metsän kätköissä - eikä sitä ole välttämättä uskallettu viedä kaupunkiin nähtäväksi. Mutta se ei unohdu, eikä jätä rauhaan.

Me painumme, tietä, metsänsisäistä

niin jyrkästi

että kuusten latvat vedenvihreät,

                                    vihreä vesi,

niin kuin kaikki vasta alkaisi

minä tunnen polveni polveasi vasten,

                                    auton ikkunassa

hengityksen pilvi, sinun ja minun,

uskotko että joskus kaupunki sen ikkunat

(s. 16)

En usko, että tällä on varsinaisesti väliä, mutta koska tiesin, että Rekola on ollut parisuhteessa naisen kanssa, luin teosta kahden naisen välisenä; luin sinut naiseksi. Luen suhteen viilenemisen niin, että puhuja on paljon enemmän sinut itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa, mutta sinä on epäröinyt ja laittanut homman jäihin. Eikä suhde ole ollut kummallekaan helppo. Mutta silti he etsivät ja löytävät toisensa vuosien takaa uudelleen.

Olenko minä riisunut sinut muistista,

                                                muistista sinut

hyväilemällä luotu, merenvahva kallio sylissä.

Aurinko, ja aurinko

minun kädessäni, minä läpi vuosieni,

tiiran syöksy veteen, ah, oi ja ui, rannan linnutkin

löytävät toisensa näillä vesillä.

(s. 62)

Loppuyhteenvetona voin todeta, että olen iloinen tartuttuani Puun syleilemällä -teokseen. En totta vie ymmärtänyt kaikkea, mitä Rekola runoillaan on halunnut sanoa ja ilmaista, ja monesti jäin hämmentyneeksi. Mutta siitä huolimatta koen saaneeni hienon elämyksen runouden parissa. En yhtään ihmettele, että Rekolan on sanottu olevan ainutlaatuinen runoilija.

Loppuun vielä kielellinen iloittelu, joka erottui muiden runojen joukosta:

Maailma jonne minä tulin oli imperfektissä

    puhelin soitin heijastin valaisin

        mennyt mennyt

    ilmoitti kaikki jo tehneensä

siellä minä lähetin siellä minä vastaanotin

        maailman muistissa

            lennätin sinulle

    korusähkeen kukan ennen lähtöä

(s. 27)

Haastekuvan on laatinut Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

Ankin kirjablogin koostepostauksesta löydät kaikki haasteeseen osallistuneet: 

https://ankinkirjablogi.blogspot.com/2023/07/runohaaste-2023-koontipostaus.html

Tekijä: Mirkka Rekola
Teos: Puun syleilemällä   
Kustantaja: WSOY 1983
Sivuja: 72

Yleisten kirjastojen luokitus: 82.2

Metsien syleilemänä,

Viivi