Uni Ojuva: Onhan sentään linnut

Täytyy sanoa, että olipa kyllä erittäin hyvä, että osallistuin vähän aikaa sitten Eino Leinon sekä runon ja suven päivän kirjablogien runohaasteeseen. Sen innoittamana uskaltauduin näet pitkästä aikaa runojen pariin - jopa toistamiseen! Runohaasteeseen valmistautuessani nuohosin kirjastomme runohyllyjä ja napsin mukaani muutaman vaihtoehdon haastekirjaksi. Mirkka Rekolan Puun syleilemällä valikoitui haasteeseen, mutta enpä malttanut olla lukematta muitakin lainaamiani runoteoksia.

Uni Ojuvan Onhan sentään linnut (Aviador 2023) oli yksi mukaan lähteneistä, ja kauniine nimineen ja kansineen se valikoitui runopinosta seuraavaksi lukemakseni runokirjaksi.

Kustantamon laatima kuvaus summaa teoksen sisällön paremmin, kuin itse osaisin:

"Sodankyläläisen Uni Ojuvan (s. 1984) runokokoelma Onhan sentään linnut kuvaa Keski-Lappia uudisasutuksen ja kadonneen keminsaamen kielen ja kulttuurin rajamaana. Kirjan runot luovat historiakuvan seudusta, jota kruunu ja valtio kontrolloivat ja jossa joukkoliikkeet kukoistivat. Samalla teoksen paikat – tulivuori, raippamänty, joki, työväentalo ja asutustila – toimivat runojen kuvaamien ihmisten ankkuroitumispisteinä omaan menneisyyteen ja sen vaikuttamiin identiteetteihin."

 

Teos on jaettu osiin paikkojen mukaan, ja paikat on jaettu keskenään ajan mukaan - aikajärjestykseen. Ja paikoissa on aina yksi ihminen pääosassa. Tai näin ainakin tulkitsen. Suorilla sitä ei taideta sanoa, mutta viitteistä (ja takakannesta) voi päätellä, että ainakin suurin osa runojen henkilöistä on saamelaisia. Teoksen runot lähtevät liikkeelle jostakin myyttisestä metsämenneisyydestä, liikkuvat sieltä hiljakseen kohti nykyaikaa aina ensimmäisen saamelaisen papin kautta työväenluokan nousuun ja jälleenrakennuksen aikaan sodan päätyttyä. Jängän ja sen ihmisten historia ei ole koskaan erillään maailman tapahtumista. 

"kuninkaalla on pitkät kädet, jotta hän yltäisi paremmin/

    ottamaan jalokivin koristellun nuuskaraisansa/

    ottamaan maan, joka on paperia"

(s. 28)

Iso teema runoissa onkin se, kuinka valtaapitävät ovat tulleet ja päättäneet alkaa hallita luontoa ja ihmisiä, jotka ovat pärjänneet vallan hyvin omillaan. Kuinka ovat tulleet kuninkaat, kuinka kirkonmiehet, ja sotkeneet kaiken. Kantaaottavuutta riittää myös esimerkiksi työväentalo-osiossa, joka kuvaa kansanliikkeen rantautumista Lapin perukoille.

"on oltava toivoa/

on oltava hetki aikaa/

ja lapsella kengät/

on oltava toivoa/

äänioikeus/

ja lapsella kengät"

(s. 68)

Runot ammentavat symboliikassaan paljon luonnosta. Ensin luinkin niitä kummallisina luontorunoina. Alun hämmennyksen jälkeen tajusin miettiä, kertovatko runot luonnosta vai sittenkin ihmisestä (vai molemmista). Tämän melko ilmeisen - mutta itseltäni jonkin verran hoksottimia vaatineen - tyylikeinon myötä runot alkoivatkin sitten outojen luontokuvien sijaan avautuakin kuvauksena ihmisistä, jotka elävät luonnossa ja luonnosta. Osa kielikuvista toimii, osa tuntuu lipsahtavan pikkuisen liikaa yrittämisen ja kikkailun puolelle. Tunnelma on aika mystinen, juuri mitään ei sanota ihan suoraan. Luontoa on joka paikassa. 

Ja unia! "Uni" sanana toistuu runoissa läpi teoksen - kuin Ojuva olisi kirjoittanut itsensä runoihin tai leikitellyt nimellään.

"uni hajottaa joen, heinät, hietikon/

jängän siinä takana, hajottaa kangasmaan/

varvut ja pensaat, uni hajottaa, järjestää uudestaan/

    kuin kaikki olisi jo valmista"

(s. 31)

Runoista löytyi myös kiinnostava henkilö: Olaus Sirma. Noin vuonna 1655 syntynyt Olaus Sirma oli ensimmäinen yliopistokoulutuksen saanut saamelainen. Hän oli pappina toiminut mies, josta on kirjoitettu myös romaani: Arvi Järventauksen Risti ja noitarumpu (Kirja 1916). Se löytyy myös digitoituna Kansalliskirjaston sivuilta (samoin kuin e-kirjapalveluista): https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1915169?page=1 Tähän teokseen aion palata!

"   olaus sirma tarttui uuteen nimeen/

    mahdollisuuksiin, joita annettiin/

        ja koska hakattiin/

uppsalan yliopiston cassa studiosorumin vaatteiden alla oli jumalan rakkari,/

sen alla piikikäs olento, pyhänhengen väkipyörä, tuntemattoman eläimen pesä,/

pesässä varis ja runoilija, runoilijan sisällä ihmisenmuotoinen elukka"

(s. 44)

Hienosta ajatuksesta ja hienoista nostoista huolimatta (hienoa oli esimerkiksi työväenluokan nousun kuvaus) en valitettavasti ihan aina päässyt sisään teoksen maailmaan. Vaikka omasta kokemuksestani jäikin jotain uupumaan, niin hienoa modernia pohjoista runoutta kirja silti on!

"maa kannattelee vielä muistoja, joiden ympäriltä seinät lahoavat/

    muistot jäävät yksin tuuleen/

    ne haluaisivat pukea villasukat/

    mutta eivät enää näe jalkojaan"

(s. 79)

Tekijä: Uni Ojuva

Teos: Onhan sentään linnut

Kustantaja: Aviador 2023
Sivuja: 89

Yleisten kirjastojen luokitus: 82.2

Linnuista elävä,

Viivi